Helsingin Sanomain kulttuuri sivuilla oli muutama päivä sitten vastaus mielipidekirjoitukseeni, jossa ehdotin ympäristökeskustelun käymistä myös taidekentällä ja kulttuurissa.
Hesarin kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen vesittää ehdotukseni kirjoittamalla että "taiteen tekeminen on sen verran marginaalista ja epäteollista puuhaa, että suurempi painoarvo on keskusteluttavilla (ympäristö-ongelmaa esiinnostavilla) näyttelyillä."
On aivan totta että taide on pieni tekijä ympäristö-ongelmissa. Mutta eikö koko yhteiskunta ole täynnä pieniä "vähäpäästöisiä" toimialoja, joista jokainen voisi taiteen lailla todeta että meidän sotkumme niin pieniä ettei niistä oikeastaan kannata edes keskustella?
Mielestäni ympäristökeskustelua pitäisi käydä kaikilla aloilla, sillä pienistä puroista se isokin virta muodostuu. Ja ohjeistusta tarvitaan. Ja mikä sitten on lopulta marginaalia?
Mielestäni ei ole yhdentekevää miten lähes 100000 kulttuurin työllistämää
suomalaista ympäristöasioihin suhtautuu tai miten mirjardiluokan kulttuurivienti hankkeessa otetaan asiat huomioon, tai miten suomen muutama tuhat kuvataiteilijaa teoksensa pakkaa, tai miten myrkyttömästi muutama sata taidegraafikkoa työskentelee tai miten yksittäinen maalari pensselinsä pesee.
Haloo hei siellä Hesarissa! Taiteessakin olisi aika avata silmät näille asioille ja laatia taiteentekijöille omat ympäristö-ohjeistukset ja ennenkaikkea keskustella mitä ympäristö-ongelma ja ilmaston muutos meille merkitsee ja mitä voitaisiin oikesti tehdä.
Pahin este ekologisuudelle on mielestäni tiedon puute ja se että ympäristö-asiat ovat niin laajamittaisesti vielä lapsen kengissä. Jos esimerkiksi haluaa tehdä grafiikan työn (tai kollaasin) mahdollisimman ympäristöystävällisesti, niin se onnistuu vain tiettyyn rajaan asti, sillä vaikka työskentelisit myrkyttömästi (tai vääntäisit kollaasin kokonaan kierrätysroskasta) niin silti vedostaa täytyy tavalliselle taidepainopaperille, kun laadukkaita (ph-neutraaleita) kierrätyskuituisia vastaavia ei ole saatavilla. Ja teos täytyy myös kehystää kuten ennenkin ja kukaan ei ole edes kuullut kehyspahvista joka olisi kierrätyskuitua.
Ja miten taiteilija osaa vaatia ekologisempia vaihtoehtoja jos ei ole asioista tietoa ja tietoahan alkaa tulla sinäpäivänä kun aloitamme keskustelun.
Taide ei saa olla jokin vastuusta vapaa vyöhyke jossa tarkoitus pyhittää keinot...
Hesarin kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen vesittää ehdotukseni kirjoittamalla että "taiteen tekeminen on sen verran marginaalista ja epäteollista puuhaa, että suurempi painoarvo on keskusteluttavilla (ympäristö-ongelmaa esiinnostavilla) näyttelyillä."
On aivan totta että taide on pieni tekijä ympäristö-ongelmissa. Mutta eikö koko yhteiskunta ole täynnä pieniä "vähäpäästöisiä" toimialoja, joista jokainen voisi taiteen lailla todeta että meidän sotkumme niin pieniä ettei niistä oikeastaan kannata edes keskustella?
Mielestäni ympäristökeskustelua pitäisi käydä kaikilla aloilla, sillä pienistä puroista se isokin virta muodostuu. Ja ohjeistusta tarvitaan. Ja mikä sitten on lopulta marginaalia?
Mielestäni ei ole yhdentekevää miten lähes 100000 kulttuurin työllistämää
suomalaista ympäristöasioihin suhtautuu tai miten mirjardiluokan kulttuurivienti hankkeessa otetaan asiat huomioon, tai miten suomen muutama tuhat kuvataiteilijaa teoksensa pakkaa, tai miten myrkyttömästi muutama sata taidegraafikkoa työskentelee tai miten yksittäinen maalari pensselinsä pesee.
Haloo hei siellä Hesarissa! Taiteessakin olisi aika avata silmät näille asioille ja laatia taiteentekijöille omat ympäristö-ohjeistukset ja ennenkaikkea keskustella mitä ympäristö-ongelma ja ilmaston muutos meille merkitsee ja mitä voitaisiin oikesti tehdä.
Pahin este ekologisuudelle on mielestäni tiedon puute ja se että ympäristö-asiat ovat niin laajamittaisesti vielä lapsen kengissä. Jos esimerkiksi haluaa tehdä grafiikan työn (tai kollaasin) mahdollisimman ympäristöystävällisesti, niin se onnistuu vain tiettyyn rajaan asti, sillä vaikka työskentelisit myrkyttömästi (tai vääntäisit kollaasin kokonaan kierrätysroskasta) niin silti vedostaa täytyy tavalliselle taidepainopaperille, kun laadukkaita (ph-neutraaleita) kierrätyskuituisia vastaavia ei ole saatavilla. Ja teos täytyy myös kehystää kuten ennenkin ja kukaan ei ole edes kuullut kehyspahvista joka olisi kierrätyskuitua.
Ja miten taiteilija osaa vaatia ekologisempia vaihtoehtoja jos ei ole asioista tietoa ja tietoahan alkaa tulla sinäpäivänä kun aloitamme keskustelun.
Taide ei saa olla jokin vastuusta vapaa vyöhyke jossa tarkoitus pyhittää keinot...
Kommentit