Tallinnan nykyarkkitehtuurille

on leimallista nuorekkuus. En tunne sen kummemmin Viron arkkitehtien taustoja tai ikä haarukkaa, mutta veikkaisin että nuoret ovat asialla, kuten kaikkialla yhteiskunnassa. Hotellin johtaja saattaa olla kaksivitonen ja menestyneen yrityksen omistajat kolmekymppisiä, eikä palvelutiskien takaa juuri yli 40-vuotiaita tapaa.

Tämä asuinalue löytyy Tallinnan itäpuolelta Narvan maantien ja meren välistä Pirittaan päin kuljettaessa. Vain muutama kilometri keskustasta. Mielestäni hienosti toteutettu ja ympäristöönsä hyvin istuva asuinalue.

Pitäisikö nuoret päästää meilläkin laajemmin puikkoihin tekemään yhteiskunnan nuorennusleikkausta ja ottamaan pesäeroa edellisten sukupolvien konsensus-suomeen? Kannatan!

Tallinna

on remonttimiehen taivas. Jokapuolella näyttää olevan kunnostuksen tarpeessa olevia taloja, kuten tämäkin myynnissä oleva puutalo. Puoli kaupunkia on päässyt pahoin rapistumaan. Peruskorjauksia paljon on meneillään ja joskus hieman hätkähdyttävin keinoin.

Toinen kuva on talosta joka on liimattu kasaan polyuretaanin avulla. En ole asiantuntija, mutta vaikuttaa vähän viritykseltä. Kosteus on kai päässyt rakenteisiin ja talo on alkanut halkeilla ylhäältä alkaen.

Kasvikunta on myös tehokas rakenteiden rikkoja.

Jäänteitä neuvostoliiton ajoilta

Kuljin tämän ikkunan ohi joskus 20-vuotta sitten Tallinnassa ja ajattelin että ompas siinä rumaa neuvostoliittolaista betoni arkkitehtuuria, valavat ikkunanpieletkin betonista.

Nyt kuljin taas tuon saman ikkunarivin ohi ja kas kummaa se näyttäytyi nyt piristävänä menneen ajan jäänteenä ja ajattelin että olisi mukavaa jos virolaiset säilyttäisivät edes jonkin neukkubetonirakennuksen yksityiskohtineen eivätkä purkaisi aivan kaikkea uuden tieltä.

Vaikkapa jokin tämän kaltaisen betonibunkkerin, joka helposti leimataan kategoriaan "rumat laatikkotalot". Ja varmasti paljon parempiakin suojelukohteita kaupungista vielä löytyy, mutta kuinka kauan, jos kehitys jatkuu ennallaan?

Neuvostoliiton aikaisia sähköjohdotuksia ei sentään kannata säilyttää. Kuinkahan turvallinen tämäkin tolppa on.

Muovinen hanhi

tähystelee tolpan nokassa ja seuraa Nurmekseen menevää liikennettä kantatiellä numero 75. Symbolieläimenä hanhi liitetään lähinnä naisen ja kodin asioihin. Lisäksi hanhi kuvaa valppautta, mutta myös juoruilua ja tyhjänpuhumista.

Vierailijoille hanhen viesti on "että täällä on nainen puikoissa" tai "vieraat kestitään asianmukaisesti" tai "jutellaan kun tavataan". Varkaille ja muille ei-toivotuille kyläilijöille hanhi taas sanoo että "varokaa vain, täällä ollaan tarkkana" tai "emäntä näkee kaiken".

Mutta hanheen liittyy muitakin merkityksiä. Rooman aikoina hanhen lihan uskottiin nostattavan lempeä ja linnun sapesta valmistettiin potenssilääkettä. Haluavatko talon asukkaat mainostaa sujuvaa lemmenelämäänsä vai onko patsas salakielinen "täällä tarvitaan viagraa"-avunhuuto?

Vai harjoitetaanko osoitteessa jotain alkukantaista pohjoista uskontoa? Niinkuin siperian heimokansojen shamaanit, jotka matkivat villihanhien lentoa kunnes pääsivät transsiin.

Luultavasti kitschinen hanhi on kuitenkin laitettu pihatien päähän lämpimäksi tervetulotoivotukseksi ja maamerkiksi, jotta talo löytyisi helpommin yksitoikkoisen tien varrelta, eikä hanhen merkityksiä ole pohdittu sen kummemmin.

Viihdekuvataiteilija naurattaa

Mistä johtuu että taiteilijoista ja taiteesta ei pahemmin kerrota vitsejä? Taiteen tekemisenhän pitäisi kai olla mitä luovinta toimintaa, lapsen leikin kaltaista mielikuvitus iloittelua. Luulisi että siinä syntyisi sivutuotteena hauskoja anekdootteja ja vitsejä, mutta näin ei vain näytä tapahtuvan.

Taiteessa ovat vitsit yksinkertaisesti vähissä, sen verran totisesta hommasta on kyse. No, onneksi sentään arjen realiteettien kylmä tuuli ei hyydytä koko taiteilijakunnan hymyä ja aina silloin tällöin joissain teoksessa löytyy pieniä huumorin kukkasia.

Mutta yleisemmin ajateltuna huumori on taiteessa hieman ongelmallista, sillä liiallinen huumori tulkitaan viihteeksi ja viihdehän ei voi olla sitä vakavaa, kaikkein aidointa, eli pyhintä taidetta, josta kuvataiteessa on kyse. Ja pyhille asiolle ei naureta, korkeintaan hyväksyvästi hymyillään, jos teos sisältää pikantin ripauksen taiteellista humoreskia.

Taiteilija saa myös paremmin apurahoja jos hän on vakavasti otettava yhteiskunnallisten ongelmien äänitorvi kuin viihdekuvataiteilija. Viihde on likaista ja kaupallista ja se rajataan tiukasti pois korkeakulttuurisen taiteen alueelta. Näin vain asiat ovat. Vitsi ei saa olla teoksen lähtökohta.

Uskaltaakohan kukaan joskus kyseenalaistaa tämän rajan ja saisimme nähdä suomen ensimmäisen viihdekuvataiteilijan, jonka teoksia bussikuskikin haluaa tulla katsomaan?

Luovuuden salaisuus

on rentous, se että luovuus (luova työskentely) tapahtuu levosta ja rauhasta käsin, ilman liikoja murheita ja ulkopuolelta tulevia paineita. Rento hyvä suoritus ja hetken illuusio, jossa ei ole kiirettä, kukaan ei kaipaa, puhelin ei soi. On vain luova hetki, tässä ja nyt.

Rento luovuus on rakkauden tila, jossa omien rajojen puitteissa on kaikki mahdollista. Kyse on oikeastaan itserakkaudesta, luovan suorittajan "omasta hetkestä". Tai laatuajan vietosta itsensä kanssa, omien rakkaiden ideoiden, teemojen tai ajatusten parissa.

Vaikka rentouden tärkeys luovuudelle on lähes selviö, niin käytännössä (ainakin omassa taiteilijan arjessani) täydellisen rentouden löytäminen tuppaa jäämään lähinnä teoreettiseksi, ihannetilaksi, joka on mahdollista vain harvoin.

Omaa luovuuttani rajoittavat ehkä eniten rahapulan mukana tulevat elatuksen murheet ja se että joutuu huomioimaan työssään yhteiskunnan aikataulut ja perheen tarpeet. Ja tässä se onkin jatkuva tasapainoilun paikka. Ei voi olla liian kauan luovuksissa, sillä muuten puree verokarhu tai potkaisee anoppi.

Mutta rentous on luovuudelle elintärkeää ja siksi yritän sitä jatkuvasti etsiä ja opiskella. Nyt esimerkiksi tarkkailen koiraa ja yritän päästä selvyyteen miten se voi ottaa noin rennosti vaikka ympärillä imuroidaan ja naapurin tontilla on räjäytystyömaa.

97-vuotias nainen lentää

Rolls-Roycen keulalla on pieni veistos. Tämän siivekkään naishahmon tekijä on Charles Robinson Sykes (1882-1942).

Mielestäni tässä on hyvä esimerkki siitä kuinka yksi pieni taiteellinen teko saattaa jättää koko muun tuotannon ja uran täysin varjoonsa.

Koska taiteella on aina ollut vaikea tulla toimeen, niin Sykeskin hankki ansioita piirtämällä ja maalaamalla The Car lehdelle, jota kautta hän myös tutustui autoilun alkuvaiheen englantilaisiin vaikuttajiin.

Lehteä kustansi Lordi Montagu II, joka oli innokas autoharrastaja. Hän osallistui mm. The Automobile Clubin järjestämiin kestävyysajoihin. Automobile Clubin puuhamies oli taas Claude Johnson, josta tuli kohta perustettavan autonvalmistaja Rolls-Roycen ensimmäinen toimitusjohtaja ja Johnsonin sihteeristä Eleanor Velasco Thorntonista tuli Lordi Montagun rakastajatar ja keulaveistoksen malli.

Keulaveistoksen esikuvana on Pariisin Louvressa oleva Samothraken Nike. Ensimmäinen keulaveistoksen versio "The Whisper" tehtiin jo vuonna 1906 autoclubin aikoina. Siinä juokseva naishahmo pitää toista kättä kuiskauksen merkkinä suun edessä.

Varsinainen ja vielä nykyisinkin käytössä oleva "Spirit of Speed" tai "Spirit of Ecstasy" veistos toteutettiin vuonna 1911, kun Rolls-Roycen tuotanto oli päässyt vauhtiin. Ensimmäiset valut tehtiin kokonaan hopeasta, mutta alituisten varkauksien takia siirryttiin pian niklattuihin veistoksiin.

Veistoksen malli neiti Thornton hukkui 1915 Välimerellä ensimmäisen maailmansodan pyörteissä, kun saksalaiset torpeedoivat häntä kuljettaneen aluksen. Myös sukellusvene tuotanto oli lähtenyt käyntiin.

Jäin vain miettimään että oliko tämä juuri se taideteko, josta Sykes haluaisi itsensä muistettavan? Ja oliko keulaveistoksen tekeminen hänelle taiteilijana hyödyksi vai haitaksi? Oliko "kaupallinen leima" niin peittävä että sen taa unohtui koko muu taiteellinen tuotanto?

Sykes piirsi ja maalasi ja oli aikansa taitavampia pronssiin veistäjä. Hän osallistui mm. arvostettuihin Royal Academyn ja Pariisin Salongin näyttelyihin 1910 ja 1912. Näyttää kuitenkin siltä että taidepiireissä Sykestä ei pahemmin muistella, mutta Rolls-Roycen ystävien keskuudessa sitäkin enemmän.

Ja taitelijasta riippumatta keulamerkki elää omaa elitististä elämäänsä. Kuten tässä New Yorkilaisen jalokivikauppiaan 200 000 dollarin hintaisessa timanteilla päällystetyssä veistos tunauksessa, josta löytyy kuva täältä.

Liikennemerkki-erikoinen Multialta

Kävin viikonloppuna Multialla ystävien mökillä ja ollessani koiran kanssa aamulenkillä törmäsin tällaiseen ITE-taiteilijan tekemään liikennemerkkiin. 40 kilometrin käpyrajoitus.

Lähiökulttuuria a'la Viherlaakso

Tässä lähiökulttuuria Espoon Viherlaaksosta, jossa kaupungin katuosasto ensin uusii vuosi kymmeniä vanhan asfaltin, ja sitten vain muutaman viikon kuluttua kaupungin vesilaitos repii auki uutuuttaan kiiltävän päällysteen ja aloittaa vesijohtoverkon saneeraustyöt.

Kuva on Honkavaarantien pienimmästä reijästä, joka myös tukkii liikenteen. Taustalla häämöttävä Viherlaaksonranta on revitty reippaammin.

2000-luvun tietoyhteiskunnasta huolimatta, näyttää vahvasti siltä ettei julkisessa organisaatiossa toinen käsi aina tiedä mitä toinen käsi tekee.

Toivottavasti tämän kaltainen päällekkäinen sähläily ei ole läsnä kulttuurin ja taiteen organisaatioissa, joissa tehdyt mokat eivät hypi näin räikeästi silmille.

Unelmanäyttely, realismia näyttelyillä tienaamisesta

Laitan tähän kirjoituksen parin vuoden takaa, jonka tein Hesari taidesijoitusartikkelista suivaantuneena. Kirjoitus sopii hyvin jatkoksi viimepäivien blogi-päivityksilleni, joissa esittelin muutaman galleriatilan kuvien avulla. Tässä kirjoitus:

Keskustelua käydään taiteesta sijoituskohteena (HS 1.2.2006) ja ohjeistetaan taidekuluttajia tinkimään. Eikä tinkimisessä (HS 10.2.2006) sinänäsä mitään pahaa ole, jos lopputulos tyydyttää kumpaakin osapuolta.

Taidekaupoissa osapuolina ovat yleensä asiakas ja taidekauppias, josta käytetään myös hienompaa nimikettä, galleristi. Taiteilija jää tässä kuviossa jonkinlaisen "alkutuottajan" tai "tavarantoimittajan" osaan. Onnistunut tinkiminen tarkoittaa sitä että teoksen hinta laskee, mutta välitysprosentit ja muut kulut pysyvät ennallaan.

Näyttelyiden pitäminen ja niihin osallistuminen on osa kuvataiteilijan työtä. Se on foorumi, jolla kohdataan taideyleisö ja hankitaan tunnustusta. Näyttelyllä summataan yhteen tietyn työskentelyjakson hedelmät ja yleensä siltä toivotaan myös myynnin suhteen menestystä. Mutta onko taiteilijan mahdollista päästä edes teoriassa taiteellaan palkoille?

Oletetaan että taiteilija ahkeroi näyttelyä varten antaumuksella koko vuoden. Hän saa aikaan 60 hienoa teosta ja järjestetää näyttelyn. Ja hups, 1000 euron keskihintaiset työt menevät kuin kuumille kiville. Onnistuneen, joka taiteilijan unelmanäyttelyn bruttomyynti on 60000 euroa. Olalle taputtelijoita riittää, kolleegat kadehtivat ja suoritusta kehutaan mahtavaksi. Vuoden palkka on tienattu. Vai onko?

Tasokas galleria, joka pystyy moisen myynnin toteuttamaan ottaa kansainväliseen tyyliin 50% myynnistä ja ilmassa on myös painetta prosenttien nostoon. Galleria lisää ja vähentelee palkkioonsa omaa (22%) ja taiteilijan (8%) arvonlisäveroa. Käytännössä taiteilijalle tilitetään noin 26200 euroa, josta sitten vähennetään vuoden muut kulut.

Ensin miinustetaan teosten kehykset, joilla hintaa 100 euroa/kpl eli 6000 euroa. Työhuoneena palvelkoon Ateljeesäätiön edullinen putka, josta vuokraa 200-300 euroa/kk. Sekalaisia sähkö-, posti- puhelin-, atk- , vakuutus- ja teosten dokumentointi yms. kuluja armeliaasti 300 euroa/kk. Materiaalikulut 2000-3000 euroa ja kirjanpitäjälle 700. Tästä vielä kuljetus ja muut autokulut 100 euroa/kk ja tilipussissa on jo alle 10000 euroa.

Ja tietysti eläkettäkin pitää kerätä. YEL rokottaa 5000 euroa vuoteen, vaikka tavoitteena olisi vain vaatimattomat reilu tuhat euroa kuussa vanhuuden turvaksi. Tässä vaiheessa pitää vain toivoa ettei tietokone hajoa ja ettei muutenkaan joudu investoimaan kalliimpiin laitteisiin tai ettei ateljee käy liian pieneksi. Onneksi arvonlisäverosta saa omien ostostensa alv:n verran euroja takaisin, mutta sekään ei estä vuoden saldoa painumista muutamaan tonniin, josta vielä verokarhukin haukkaa osuutensa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tavallisen taiteilijan on mahdotonta elää omalla taiteellaan nykysysteemissä. Järjestelmä on sellainen, jossa taiteilijan odotetaan elävän apurahoista ja muiden taiteella. Valtio tukee monenkirjavia kulttuurialoja, mutta kaupalliset galleriat ovat kauppiaita, eivätkä tuen piiriin kuulu. Laadukkaat "Reilunkaupan" galleriat, joista tilitetään "viljelijöille" hieman enemmän taitavat jäädä jatkossakin vain haaveeksi.

Galleria Saskia, Tampere

Tässä vielä yksi näyttelypaikka Tampereelta. Kyseessä on Saskioiden Galleria, jossa vuorataso liikkuu jossain ns. kaupallisten ja taiteilijaseurojen ylläpitämämien gallerioiden välillä.

Mukava paikka, jossa on hyvä pitää näyttely. Näyttelyn järjestelyt sujuvat ja asioista pidetään huolta, ainakin oman kokemukseni mukaan.

Tampereen Saskioiden omilta sivuilta löytyy myös muutamia kuvia tiloista ja yhdessä oheisten otosten kanssa kokonaisuus hahmottuu hyvin.

Alimmat kaksi kuvaa ovat takkahuoneesta, ylin isosta salista ja toinen kuva pienestä huoneesta.

Taidepanimon galleria Lahdessa

Tässä pari kuvaa Lahden taiteilijaseuran pyörittämästä Taidepanimosta. Näyttelytila jakaantuu neljään isompaan ja yhteen pieneen huoneeseen, jotka jokainen muodostavat oman näyttelytilansa.

Kuvat ovat isoimmasta "Pullopesula" salista, jossa oli näyttelyni vuoden 2007 alussa. Valitettavsti tämän parempia otoksia ei minulla digtaalisessa muodossa ole, mutta suuntaaantavan käsityksen tilasta näistäkin saa. Isot salit sopivat hyvin suurikokoisten teosten esittelyyn.

Koko Taidepanimo kaikkine huoneineen on yhdelle taiteilijalle liian iso ja kallis. Huoneen vetävät teoksia helposti ison museonäyttelyllisen verran, niinpä kutakin tilaa on järkevämpää vuokrata erikseen.

Hyvä yhteisnäyttelyiden pitopaikka.

Portait's Gallerian näyttelytila

Tässä kuvia Porin Taiteilijaseuran ylläpitämästä Portait's Galleriasta, joka on Porin keskustassa paikallisen Sokoksen yhteydessä.

Vaikka tila on Sokoksen yhteydessä, niin sinne on oma sisäänkäynti Sokoksen parkkihallin ajorampin vieressä, joka taas tarkoittaa sitä että galleriaan on tultava aivan vartavasten ja sen olinpaikka on tiedettävä.

Tila on hieman "piilossa" toisessa kerroksessa ja kadulta katsottuna juuri mikään ei kerro meneillään olevasta näyttelystä.

Tein oman näyttelyni kanssa sen virheen etten järjestänyt avajaisia ja niinpä väkeä ei hirveän paljon käynyt ja myyntikin oli aika kehnoa.

Tiedottamiseen kannattaa satsata ja kutsumiseen kannattaa satsata, jos mielii saada vieraita tähän tilaan, jota satunnaiset ohikulkijat eivät varmasti huomaa. Pieni muutaman satasen vuokra ja myyntiprosentit 30 luokkaa.

Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytila

Jos joku miettii näyttelyn pitämistä Espoossa, niin hyvä tila omatoimisen näyttelyn järjestämiseen on Espoon Kulttuurikeskuksen näyttelytila.

Omatoimisuus tarkoittaa sitä että tilaa pitävät silmällä (valvonta kameroiden välityksellä) kulttuurikeskuksen vahtimestarit ja mitään galleristia ei ole. Taiteilija siis hoitaa kaikki asiat, jotka näyttelyyn kuuluu kutsujen painatuksesta myyntiin.

Näyttelytila on kulttuurikeskuksen pääoven tuntumassa ja sinne on helppo piipahtaa vaikka kirjastoreissun yhteydessä tai konsertin lomassa. Väkeä käykin näyttelyissä melko hyvin.

Hyvin suunniteltua näyttelytilaa on kahdessa kerroksessa. Ripustustukseen kiskoille on syytä varata hieman aikaa. Jos jotain tila kiinnostaa niin kannattaa ottaa yhteyttä Espoon kuvataiteilijoihin, joilla on tiedot anomiseen liittyvistä käytännöistä.

Oheiset kuvat ovat vuoden 2007 keväällä olleesta näyttelystäni.

Kivipankki Gallerian tila Jämsässä

Tässä kolme kuvaa kesäkuussa Jämsässä Kivipankki Galleriassa olleesta näyttelystäni. Kuvat ovat alakerran salista, joka on gallerian päätila ja joka sopii hyvin pienemmille teoksille.

Yläkerrasta löytyy lisäksi neljä pienehköä huonetta, joissa on paikat 3-4 isommallekin (luokkaa 2m leveä) teokselle. Kaiken kaikkiaan seiniä ja ripustuspaikkoja on aika runsaasti.

Omassa näyttelyssäni oli esillä reilut 40 teosta, grafiikat alhaalla ja kollaasit ylhäällä. Mutta enemmänkin mahtuu. Kivipankissa on pidetty näyttelyitä, joissa on ollut esillä tuplasti tuo määrä töitä.

Kyseessä on Jämsän kaupungin hoitama galleria, josta ei peritä vuokraa. Näyttelyn valvonta on järjestetty kaupungin toimesta, mutta myynti pitää hoitaa (tai olla hoitamatta) itse.

Kivipankki sopii ehkä kaikkein parhaiten kahden taiteilijan yhteisnäyttelylle, jolloin molemmilla on käytössä aivan oma tilansa ja myös erilliset sisäänkäynnit.

Näyttely Galleria Tykossa Nurmeksessa

Laitan tähän muutaman Nurmeksen näyttelyn ripustuspäivänä otettua kuvaa.


Tyko Galleria on hieno ja valoisa tila jota voidaan muunnella helposti väliseinin aina tarpeen mukaan. Tilaan voidaan tehdä moniteoksinen runsas ripustus tai muutaman teoksen esitys.


Kuvissa näkyy katossa olevat kiskot, joiden avulla väliseiniä voidaan lisäillä ja liikutella tarpeen mukaan. Ainoa miinus näyttelytilassa on se että Nurmes on aika kaukana sivussa ja yleisömenestystä on tuskin odotettavissa. Ja myyntikin jää taiteilijalle etätyönä hoidettavaksi. Tämä on hieman harmi, sillä näyttelytila on ehkä yksi parhaista johon olen törmännyt.

Kaaos ateljeessa

Tässä valokuva parin päivän takaa ateljeen kaaoksesta. Taustalla nojailevat teokset ovat lähdössä Nurmekseen näyttelyyn.

Taiteilijan ammatti koostuu oikeastaan aika monista erilaisista oheisammateista, kuten taidetavarataksin kuljettajasta, joka kyyditsee teokset näyttelyyn kauas Karjalaan tai vaikkapa satunnaisesta siivoojasta, jota kuvassa kaivataan.