20.3.2012

Pari prinsiippiä taiteilijalle

Juice lauloi joskus 70-luvun lopulla: "Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa, ja kaikki haluaa rahaa, ja elämää kuuluisaa..." Näin taitaa olla, sillä erilaisille elämän kilpajuoksussa avittaville ajatuksille on alati kasvavasti kysyntää.

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari"-ajatusta. Muitakin ihmisvalmentajia on, kuten vaikka Juhani Tamminen, jolta löytyy suoraviivaisia prinsiippejä vaikkapa siitä miten peli voitetaan, rapakunto selätetään ja työuupumuksesta herätään takaisin arkeen ja elämään. Tammisen prinsiippeistä käyköön esimerkiksi ohjeet työuupumuksen voittamiseksi.

Molempien herrojen tekstejä olen tutkinut. Itsekurin kautta opetellaan elämää uusille urille ohjaavia toimintamalleja ja tapoja. Tiedän että elämänvalmentajia ei kovin suuresti taidekentällä arvosteta, varsinkaan taiteilijoiden parissa. Tammisen prinsiippejä pidetään simppeleinä naistenlehdistä napatuilta tuokiopaloina ja jo pelkkä Sarasvuon nimen mainitseminen saa monet kolleegat näkemään raivokkaasti punaista.

Usein tämänkaltaisissa ohjeistuksissa liikutaan työelämän ihmissuhteissa ja uran rakentelun maisemissa. Eikä tässä sinänsä mitään vikaa ole. Mutta tälläinen maisema on vain taiteilijalle outo. Taiteilijan työ on vapaata luovaa työtä, jota eivat normaalin työ- tai yrityselämän normit rajoita, siksi kaikki tavanomaiset uranrakentelu ohjeistukset eivät taiteilijalle sovi. Vaikka kuinka sisäistää että "on suunniteltava jo tänään huomisen työt", niin kun huominen sitten tulee, niin inspis voikin viedä päivän kulun jonnekin aivan toisaalle. Huomisen suunnittelusta pystyy pitämään paremmin kiinni tavanomaisemmassa työssä jossa kalenteri on työkalu, niin kuin taltta veistäjälle. Taiteilijan on parempi suunnitella työnsä sopivan väljin etapein, vaikkapa näyttely kerrallaan.

Hyvä ajatus löytyy urheiluvalmentajilta muodossa "Never give up!" Sarasvuo kehoittaa pysymään liikkeessä, "ottamaan edes pienen askeleen oikeaan suuntaan". Tämä on mielestäni erittäin hyvä prinsiippi myös taiteilijalle. Taiteilijaelämä jos mikä on yhtä epäonnistumista, ei-oon kuuntelua milloin näyttely-jyryiltä, milloin apurahalautakunnilta. Tuskailua rahan kanssa ja pennin venyttelyä. Moni heittää hanskat tiskiin alan realiteettien edessä jo nuorella iällä. Muuttaisin kuitenkin prinsiipin muotoon:

Usko itseesi!

Taiteilijan kohdalla on kyse juuri tästä. On uskottava ideoihinsa, ajatteluunsa, taiteensa tasoon ja laatuun, omiin kehitysmahdollisuuksiinsa, muutoin ei jaksa seurata taiteilijakutsumustaan. Ei kuitenkaan ilman totuudenmukaista itsekritiikkiä. Never give up- meininki ei auta, jos olet lahjaton itsepäinen töhertelijä. Hakkaat vain päätäsi näkymättömään muuriin ja ihmettelet miksi päätä särkee.

Toiseksi taiteilijan prinsiipiksi ehdotan:

Riko kahleesi!

Spontaanius, hetkeen heittäytyminen, innostuminen ja leikki ovat luovuuden perusta. Jos taiteilijalla on kovin paljon lukkoja, jumeja ja muita estoja tai paljon rajoja joita ei saa ylittää, niin luovuus ei pääse puhkemamaan kukkaan. Siksi taiteilijalle on tärkeää vapautua pidäkkeistään, mitä ne sitten ovatkin. Tämä on aika laaja kysymys ja menee helposti psykologian ja mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin alueelle.

Tiedän että jotkut kolleegat ovat kamppaileet jopa vuosikymmeniä pidäkkeidensä kanssa, kunnes sitten viimein ovat löytäneet avaimen lukkoonsa ja sen myötä uuden vapauden työhön. Monille taidekoulusta muodostuu kahle, joka pitää otteessaan vielä vuosia koulun päättymisen jälkeen. Oma isäni Simo Hannula löysi ilmaisullisen vapautensa vasta liki kymmenen vuotta Ateneuminsa jälkeen.

Asiaan liittyy myös ihmisenä kasvamista, itsensä hyväksymistä, häpeästä eroon pääsyä ja paljon muuta isoa henkistä prosessia, eikä tämä aina ole ollenkaan helppo asia. Tärkeää on kuitenkin yrittää hahmottaa omat lukkonsa ja nähdä ne ja sitä kautta lähteä näitä solmuja aukomaan. Se että tajuaa olevansa lukossa, on jo puoli voittoa ja askel kohti vapautumista.

Kolmas taiteilijan prinsiippi voisi olla:

Verkostoidu!

Taidekentällä toimitaan mitä suurimmassa määrin erilaisten verkostojen, ihmissuhteiden, tuttavuuksien ja jopa klikkien kautta, siksi taiteilijalle on eduksi jos hänet tiedetään ja tunnetaan ja hänellä itsellään on myös laajasti tuttavia. Alalle myös yleensä tullaan erilaisten taidekerhojen, ilmaisulukioiden, valmistavan koulun ja varsinaisen koulun kautta, vuosikausien opiskeluryhmissä puurtamisten kautta. Monelle näissä luodut kontaktit säilyvät hautaan asti. Yksinäisille erakkopuurtajille ja tuntemattomille suuruuksille, joita kukaan ei suosittele, taiteilijan tie on todella vaikea.

Näillä kolmella ajatuksella taiteilija pärjää jo aika pitkälle, ainakin taiteen teossa. Elinkeinon kohentamista, kalenterin lukutaitoa tai arkea auttavat muut prinsiipit miettikööt kukin tykönään.

Tosiasiassa ihmisvalmennus, sparraus on jo tullut myös taiteen alueelle manageritoiminnan kautta. Näissä yhteyksissä taiteilijat pohtivat managerin kanssa "prinsiippejä", käyvät läpi toimintaansa ja pohtivat miten juoksua voisi parantaa. Juoksulla tarkoitan tässä toimeentuloa, en taiteen tasoa. Googlaamalla "taidemanageri" asiaan löytyy lisävaloa. Manageri kulkee maksua vastaan taiteilijan rinnalla samaan tapaan kuin yritysvalmentajat ja käytössä on myös heiltä omaksutut opit. Ehkä joskus kirjoitan tästä lisää.

18.3.2012

Sisäinen sankari vs Taiteilijan kutsumus

Yritin vuosia yhdistää yrittämistä taiteen tekoon. Etsin tosissani keinoja taiteilijuuden ja yrittäjyyden mielekkääseen liittoon, mutta ponnisteluistani huolimatta sisälläni ei kasvanut sankaria vaan piinaava ristiriita. Ja viimein 2008 minun oli pakko valita taiteen ja yrittämisen välillä. Valitsin taiteen. Tätä asiaa olen viime vuosina joutunut silloin tällöin selittämään ja koetan nyt tässä kirjoituksessa hieman valaista asiaa.

Menestyäkseen yrittäjän täytyy opetella kurinalaisuutta, vastuullisuutta ja ennenkaikkea hänellä täytyy olla voimakas näky siitä mitä hän yrittämisellään tavoittelee. Selkeä kirkas tavoite, jota kohti ponnistella. Jari Sarasvuon sanoin (Vapaus - itsensä johtamisen mahdollisuudet, 1998): "Itsekuri on pakon luomista sisällesi. Itsensä johtajilla on voimakas näky siitä, mitä pitäisi saada aikaan. Tästä syntyy heille sisäisen pakon tunne."

Sarasvuon sisäisessä sankaruudessa on hyvin pitkälle kyse juuri tästä. Vanhaa löysää ajattelua kyseenalaistetaan, opetellaan vastuuta, aikataulutetaan ja omaksutaan erilaisia toimintamalleja jotka kirkastavat tavoitetta ja ennenkaikkea vahvistavat sisäistä motivaatiota, pakkoa. Kaikki ikäänkuin tähtää siihen että yrittäjästä kuoriutuu leijona, sisäinen sankari herää ja johtaa itsensä läpi harmaa-kivisten haasteiden. Sinänsä ihan toimivaa ajattelua yrittämisen saralla. Usein juuri ne joilla on suurin sisäinen pakko tai motivaatio, onnistuvat yrityksessään parhaiten.

Menestyäkseen yrittäjän on siis ruokittava motivaatiotaan ja kasvatettava siitä yrittämistä eteenpäin ajava pakko. Ristiriita taiteilijalle tässä syntyy siitä kun taiteilijan sisällä on jo valmiiksi toinen taiteen tekoa eteenpäin työntävä pakko, eli ns. taiteilijan kutsumus. Taiteilijan ammatti on ennenkaikkea kutsumusammatti ja taiteen tekeminen saattaa joillekin olla lähes pakkomielteen omainen "perustarve". Joskus taidetta tehdään jopa täysin elämän ja arjen realiteeteista huolimatta. Puhun tässä ns. vapaasta taiteesta, eli taiteesta jota syntyy taiteilijan itseilmaisun tuloksena, teoksista joiden kautta taiteilija haluaa kertoa jotain uutta, taiteesta joka on taiteilijalähtöistä - ei markkinalähtöistä tai taidekäsityöläisyyttä.

Kun sitten taiteilija ryhtyy kokeilemaan siipiään yrittäjänä, hänen on löydettävä sisältään motivaatio myös tähän. Kun sitten itseä johdetaan ja yrittämisintoa rakennetaan, niin käynkin niin että sisäisen sankarin sijaan sieluun syntyy sisällisissota, jossa taiteilijan kutsumus ja uusi tulokas asettuvat vastakkain. Ja taiteilija huomaa olevansa tilanteessa jossa taiteenteko ontuu, teosten taso laskee ja yrittämisestäkään ei oikein synny kunnon jälkeä. On valittava jompi kumpi.

Hyvää taidetta syntyy silloin kun taiteilija on hieman epävarmalla maaperällä ja joutuu uutta etsiessään etenemään omien rajojensa äärillä, hapuilemaan kohti lopputulosta ja on valmis kyseenalaistamaan tällä matkalla tarvittaessa kaikki omat ratkaisunsa ja aiemmat kokemuksensa. Tämä on vapaata taidetta. Kun sitten näin syntynyt teos toistetaan ja ryhdytään tekemään vastaavanlaisia markkinoiden tarpeisiin, niin silloin liikutaan pikkuhiljaa kohti käsityöläisyyttä. Taiteen uniikkius vähenee, taiteilijan ideat muistuttavat toisiaan ja seuraavaksi ollaan tilanteessa jossa taiteilija vääntää samaa latomaisemaa kuin puukontekijä tuotettaan. Käsityötuotteena puukko tai ankkamaalaus voi olla kaunis, kelvollinen ja mitä mukavaa tahansa, mutta taiteena se on aika mielenkiinnotonta.

Yrittäjyyttä pohtivan taiteilijan kannattaa kysyä itseltään: "Olenko sielultani enemmän vapaa taiteilija vai käsityöläinen?" Sellaiselle taiteilijalle jonka tekeminen menee lähelle käsityöläisyyttä, yrittämisen asiat ovat helpommin omaksuttavissa, mutta vapaata taidetta janoavalle yrittäminen on sula mahdottomuus. Tämä on läksy jonka olen oppinut kantapään kautta.

17.3.2012

Y-sukupolvi ja vapaa taiteilija-elämä

Kirjoitus on julkaistu suunnilleen samansisältöisenä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 19.3.2012 otsikolla:

Itsensä toteuttamisella on hintansa

Viimeaikoina julkisuudessa on keskusteltu ns. Y-sukupolven haluttomuudesta tehdä "paskaduuneja" sekä tähän liittyvästä ajattelusta, jossa työtehtävät valitaan itselle mielekkäästi ja maailmankatsomuksellisin perustein. Tähän asti "itsensä toteuttaminen" on ollut tuttu asia lähinnä luovilla aloilla, tutkijoiden  ja erityisesti taiteilijoiden keskuudessa. Nyt kokonainen sukupolvi näyttäisi ikäänkuin tavoittelevan vapaan taiteilijan elämää. 

Taiteilijuus on pohjimmiltaan kutsumus, jota ihminen seuraa joskus jopa järjen vastaisesti olosuhteista riippumatta, tuotti ponnistelu verotettavaa tuloa tai ei. Kun kutsumus yhdistyy oikealla hetkellä lahjakkuuteen, niin tuloksena voi olla hienoja taiteellisia oivalluksia kulttuurielämän rattaisiin ja myös taiteilijalle tyydyttävää toimeentuloa.  Kuvataiteessa tämä jää kuitenkin yleensä haaveeksi ja kuvan tekijän arki on valitettavan usein köyhyysrajan tuntumassa kituuttelua. 

Suomen taidemarkkinat ovat niin alikehittyneet että korkeasti koulutetut ammattikuvataiteilijat pystyvät tienaamaan taiteellaan keskimäärin vain muutamia satasia kuukaudessa. Pieni joukko saa apurahoja, enemmistö hankkii lisätuloja opettamalla tai muilla sivutöillä. Ja toki joukkoon mahtuu niitäkin jotka kikkailevat arkeaan työttömyysrahalla. 

Taidekentän realiteeteista huolimatta alalle on ollut tunkua. 60-luvulla Suomen Taiteilijaseuran jäsenmäärä oli vain 450, tänään väkeä on jo 3000.  Laskutavasta riippuen eri alojen taiteilijoita suomessa lienee reilut 20000. Se että taiteen koulutuspaikkoja ollaan nyt karsimassa on aivan oikea suunta. Nuoren ei pidä ryhtyä taiteilijaksi kovin kevein itseilmaisullisin perustein, vaan mieluummin aidon, pakottavan kutsumuksen työntämänä. 

Helpotusta toimeentulo-ongelmaan toisi kaksoistutkinto-ajatus, josta olen kirjoittanut myös aiemmin. Tarvitaan koulutusjärjestelmä, jossa nuorella olisi mahdollisuus opiskella samanaikaisesti taiteen rinnalla itselleen toinen paremmin työllistävä ammatti, joka toisi tarvittaessa lisätuloa ja turvaa elämään. Kaksoistutkintomalli olisi varmasti hyvin käyttökelpoinen laajemminkin luovilla aloilla. 

Hyvä ajatus on myös yleisen oppivelvollisuusikärajan nostaminen 18 vuoteen. Kun peruskoulun jälkeen olisi pakko jatkaa joko lukoissa tai ammattiin valmistavassa opinahjossa, nuorten syrjäytyminen vähenisi.

Taiteilija-elämästä haaveilevan nuoren on hyvä tietää että keskimääräinen taiteilijaura ei kerrytä eläkettä edes takuueläkkeen vertaa. Asia ei ehkä tunnu nuoresta kovin merkityksellisestä, mutta se muuttuu yhä tärkeämmäksi kun ikää tulee. Vain aniharvat palkitaan urastaan valtion taiteilijaeläkkeellä. 

Lähtökohtaisesti taiteilija katsotaan kuuluvaksi yrittäjien YEL-eläkkeen piiriin, jonka maksuihin ammattikunnalla ei ole varaa, vaan eläkemaksut laiminlyödään yleisesti. Sivutöille on omat eläkejärjestelmänsä ja apurahoitettuna taiteilija siirtyy maatalousyrittäjien ja poronhoitajien MYEL-eläkkeen piiriin. Asian outoudesta huolimatta MYEL sopii alkutuottajan kaltaisille taiteilijoille selvästi paremmin kuin raskas YEL. Ikääntyvää kuvataiteilijaa odottaa siis pienten eläkekertymien sekasotku, jos ylipäätään onnistuu elämänsä aikana eläkettä kerämään.  

Taiteilijoiden eläkejärjestelmä on jo pitkään kaivannut täysremonttia. Asiaa on myös tutkittu ja hyviä ratkaisumalleja on esitetty esim. Taidemaalariliiton toimesta, mutta asia junnaa vuodesta toiseen paikoillaan. Taiteilijat tulisi saada pois YEL:n piiristä, vähintään MYEL:n pariin. Mieluiten kuitenkin aivan omaan eläkesysteemiinsä, jossa huomioidaan joustavasti taiteilijoiden sijoittuminen jonnekin yrittäjyyden, palkkatöiden ja apurahatyöskentelyn välimaastoon.

Silloin kun tulevaisuus mietityttää, niin Y-sukupolven kannattaa katsoa taiteilijakuntaa. Itsensä toteuttamisella on aina hintansa.    

Taidegrafiikan sanakirja

TAIDEGRAFIIKKAAN LIITTYVIÄ KÄSITTEITÄ JA MENETELMIÄ Taidegrafiikka on kuvataiteen laji, jossa taiteen tekoon sekoittuu erilaisten painotekni...