Onko luovuus itserakkautta?

Luovuus ilmenee parhaiten sellaisissa asioissa, joista erityisesti pidämme ja joita kohtaan meillä on luontaista kiinnostusta. On siis suotavaa, jopa välttämätöntä, että luovan työn tekijä ihastuu ja rakastuu projekteihinsa. Kyse on oikeastaan itserakkaudesta. Minä ja minun ihanat ideani. Siinä on koko touhun ydin.

Usein luovuuteen liitetään sana inspiraatio. Tällä tarkoitetaan innostunutta tilaa, jossa luova toiminta tapahtuu erityisen hyvin. Mielestäni inspiraatio on kuitenkin aika suppea ja luovuutta rajaava käsite. Inspiraatiossa on kyse lähinnä "ensimmäisestä ihastuksesta".

Verrataanpa taiteilijaa "puutarhuriin" joka hoitaa maataan ja lannoittelee ideoitaan. Ja kas, yllättäen ilmestyy ihanan idean itu. Siihen ihastutaan ja sen ympärille riennetään touhuamaan. Tätä on inspiraatio. Se on luovan prosessin alkuun paneva sysäys. Luovan paineen vapauttava venttiilin avaus.

Mutta kun liikkeelle on sitten päästy, niin pelkän ihastuksen voimalla pääsee perille vain harvoin. Luovilla ideoilla on nimittäin harmillinen taipumus tupsahdella tietoisuuteen hieman liian raakileina. Tämän huomaa erityisesti siitä kun yöllä alitajunnan uni nostaa esiin jotain todella nerokasta. Idea poimitaan muistikirjaan kuin kallisarvoinen aarre arkkuun. Unta jatketaan ja aamun kriittinen valo paljastaa totuuden. Raakileena syntynyt.

Idean alkujen kanssa on viettävä rakkaudellista laatuaikaa ja hoivattava pikku nupukkeet huolella täyteen kukkaansa. Tämä jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja nimenomaan rakkautta. Kuinka monesti olenkaan pilannut teoksen liiallisessa innossani. Parhaat ja taiteellisesti kestävimmät teokseni ovat yleensä niitä, jotka olen saatellut perille aivan kaikessa rauhassa ”keskustellen” ja sydämmellä.

Rakkauden vastakohdaksi esitetään usein vihaa. Luovuudessa on kuitenkin pelko rakkauden vastakohta. Rakkaudessa nimittäin luovuus voi hyvin ja viihtyy, mutta kun pelko saa vallan, niin luovuuskin lopahtaa. Pelko on pahin luovuutta lamauttava tunne. Kun paniikki iskee, ei mikään toimi. Viha ja muut angstit saattatavat - ainakin kuvataiteen puolella - tuottaa varsin kelvollista hedelmää. Myös kateus, kosto ja kiima tuuppaavat luovuutta mukavasti eteenpäin. Mutta keskityn tässä kuitenkin itserakkauteen, koska siitä on luovuudessa aika pitkälle kyse. Kiima laantuu, kosto vaihtuu sääliksi, erilaisia tunteita tulee ja menee. Taiteilijan itserakkaus on ja pysyy.

Palataanpa pelkoon. Elämämme on täynnä monenlaisia huolenaiheita, uhkia ja vaaratekijöitä. On työpaikkojen menetyksiä, on velkakierteitä ja hankaluuksia kanssamatkaajain kanssa. Innovatiivinen media vyöryttää otsonikadot, ekokatastrofit ja muut ikävyydet olohuoneisiimme yhä tehokkaammin ja uusilla tavoilla. Jokaiselle riittää huolen aiheita, kukaan ei jää ilman.

Minulle, kuvataiteilijana yksi kestohuoleni liittyy rahaan. Ongelmallista on tulojen epäsäännöllisyys. Joskus voi saada tilille kerralla useamman kuukauden tienestin, mutta toisinaan on pakko syödä lapsilta viikkorahatkin. Kun laskut erääntyvät ja huoli selviämisestä syvenee, niin luovuus katoaa kuin häkkilintu ateljeen ovesta.

Rakkaudessa on itseluottamusta, rentoutta ja rohkeutta. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Pelokkaana sitä taas kangistuu ja alkaa pälyillä huolestuneena ympärilleen. Pienetkin asiat tuntuvat vaikeilta. Miten jatkaa rauhassa puutarhanhoitoa, jos ympärillä huojuu ja salamoi? Voi minua raukkaa! Minä ja minun ihanat ideani. Me, olemme hukassa!

Taidevalon kuvaaja

Minulta kysyttiin äskettäin mistä erottaa niin sanotut taidevalokuvat muista valokuvista, kuten laadukkaista uutis- ja lehtikuvista, sillä pelkästään kuvia katsomalla eroa ei aina ole niin ilmeinen? Ja lehtikuvissa on joskus mitä hienoimpia otoksia, jotka täyttävät taiteen laatukriteerit kaikin tavoin.

Selkein ero löytynee kuvaajan pyrkimyksistä. Taidevalokuvan lähtökohta on taiteen tavoittelu jo valotushetkellä. Kuvaajan toiminta tähtää siis taiteen tekemiseen. Siinä missä lehtikuvaaja tavoittelee tietynlaista yksiselitteisyyttä ja oleellista informaatiota asiasta, niin taidevalokuvaaja puolestaan etsii taiteelle tyypillistä moniselitteisyyttä ja jättää tiedonvälittämiset ja mahdolliset asiayhteydet taka-alalle.

Taideteokselle on tyypillistä ettei se avaudu katsojalle ensi silmäyksellä, vaan teosta joutuu pohtimaan ja sen ymmärtämiseen on kuljettava ikäänkuin kerrosten läpi. Jos täyttä ymmärrystä edes löytyy.

Lehtikuvan on taas oltava niin selkeä että sen tajuaa heti. Mutta toki raja näiden välillä on hieman epäselvä ja tulkinnallinen. Entä jos lehtikuvaaja ja valokuvataiteilija kuvaavat saman kohteen. Toiselle syntyy valokuvataideteos, toiselle lehtikuva ja molemmat ovat ”taiteelliselta” laadultaan vastaavia. Tämä nostaa esiin kysymyksen mitä taide oikeastaan on?

Ehkä taide on sopimuskysymys? Olemme sopineet että valokuvataiteilijoiden otokset ovat ”oikeiden” taiteilijoiden teoksia ja museokelpoista taidetta. Ja muiden ottamat kuvat ovat jotain muuta. Oman vivahteensa tähän valokuvasoppaan tuo se että, aika usea valokuvataiteilija toimii myös lehtikuvaajan roolissa.

Aika on tässä kuitenkin säälimätön tuomari. Sen hampaissa testataan kaikki kuvat riippumatta siitä kenen valottamia ne ovat. Kun vuosikymmenet irroittavat lehtikuvat alkuperäisistä yhteyksistään, niin kuvat nähdään yhä enenevästi ”vain kuvina” ilman uutisia johon ne liittyivät. Kuvat alkavat elää omaa elämäänsä kuvina kuvien joukossa. Näin parhaat kuvat nousevat esiin ja joistakin lehtikuvaajista kuoriutuu taiteen klassikoita, joiden teosten rinnalla monen valokuvataiteilijan tuotanto näyttää roskalta.

Kannustimena mahdollinen levymyynti

Viimeaikoina olen tullut taas siihen tulokseen että, taiteilijuudessa on kaikkein oleellisinta että osaa nautiskella ylämäessä. Vähän niinkuin pitkällä pyörälenkillä, jossa loputtoman tuntuinen vastamäki pakottaa etenemään hitaasti pienellä vaihteella kitkutellen.

On nimittäin niin että pärjätäkseen alalla taiteilijalla täytyy olla erittäin hyvä pettymysten sietokyky. Taiteilijan arki on täynnä kilpailua, loputonta jyrytystä ja apurahajonoissa turhautumista ja muuta rahan kanssa kituuttelua.

Se että teet hyvää taidetta ei takaa onnistumista edes pitkällä juoksulla. Leikissä pärjäävät parhaiten ne joilla on - taiteellisten lahjojen lisäksi - runsaasti sitko-ominaisuuksia ja kyky unohtaa pettymykset suht nopeasti.

Mielipahaa tulee kyllä riittämään. Jokaista saatua iloista apurahaa kohden löytyy kymmenen masentunutta mieltä. Näyttelypaikoista kisataan, niin että onni suosii ehkä joka viidennellä yrittämällä. Ja aina on jyry vastassa, etenitpä oikealle tai vasemmalle.

oikeastaan taideala on läpeensä kilpailtu, vaikka asiasta ei juuri puhuta. Yksi syy tähän löytyy elikeinoasioista. Kilpailu haiskahtaa hieman ikävästi ”yrittämiseltä” ja siitähän ei taiteessa voi olla kyse. Taide on jaloa hengen paloa ja ennenkaikkea kutsumustyö, jota tehdään jokatapauksessa ja olosuhteista (eli rahasta) piittaamatta.

Taiteilijuus nähdään kyllä selkeästi ammattina, mutta ei niinkään elikeinona, ja tämä jos mikä vaikeuttaa taiteilijoiden taloudellista ahdinkoa entisestään.

Luulisi että asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä toisi edistystä alalle kuin alalle, ja taiteilijoiden olisi hyvä itsekin tiedostaa tämä. Muutoin kaikki jatkuu ennallaan ja saan jatkossakin kuunnella ”loistavia ideoita” kun joku pyytelee pitämään näyttelyä yrityksen juhliin periaatteella että ”ehkä saat jotain myydyksikin”.

Kuvataiteilijoille tämänkaltaisia ilmaistalkoohommia ehdotetaan aika usein, mutta kenellekään ei tulisi mieleen esimerkiksi pyytää esiintyvää taiteilijaa viihdyttämään asiakkaitaan ilman sovittua keikkapalkkiota, houkuttimena pelkkä ”mahdollinen levymyynti”.

Kuvataiteilijoilta pyydellään myös ilmaisia luonnoksia ja muuta suunnitteluapua. Sama ei onnistu arkkitehdeiltä, eikä suunnittelijoilta. Töillä on selkeät taksat.

Ehdotuksia voi tehdä vain sellaisille ammattilaisille, joiden elinkeinoasiat tepastelevat lapsen kengissä.

Kuvassa Aihan veistos Sara Hildenin taidemuseossa viime kesänä. Hieno museo, Suosittelen!