Onko luovuus itserakkautta?

Luovuus ilmenee parhaiten sellaisissa asioissa, joista erityisesti pidämme ja joita kohtaan meillä on luontaista kiinnostusta. On siis suotavaa, jopa välttämätöntä, että luovan työn tekijä ihastuu ja rakastuu projekteihinsa. Kyse on oikeastaan itserakkaudesta. Minä ja minun ihanat ideani. Siinä on koko touhun ydin.

Usein luovuuteen liitetään sana inspiraatio. Tällä tarkoitetaan innostunutta tilaa, jossa luova toiminta tapahtuu erityisen hyvin. Mielestäni inspiraatio on kuitenkin aika suppea ja luovuutta rajaava käsite. Inspiraatiossa on kyse lähinnä "ensimmäisestä ihastuksesta".

Verrataanpa taiteilijaa "puutarhuriin" joka hoitaa maataan ja lannoittelee ideoitaan. Ja kas, yllättäen ilmestyy ihanan idean itu. Siihen ihastutaan ja sen ympärille riennetään touhuamaan. Tätä on inspiraatio. Se on luovan prosessin alkuun paneva sysäys. Luovan paineen vapauttava venttiilin avaus.

Mutta kun liikkeelle on sitten päästy, niin pelkän ihastuksen voimalla pääsee perille vain harvoin. Luovilla ideoilla on nimittäin harmillinen taipumus tupsahdella tietoisuuteen hieman liian raakileina. Tämän huomaa erityisesti siitä kun yöllä alitajunnan uni nostaa esiin jotain todella nerokasta. Idea poimitaan muistikirjaan kuin kallisarvoinen aarre arkkuun. Unta jatketaan ja aamun kriittinen valo paljastaa totuuden. Raakileena syntynyt.

Idean alkujen kanssa on viettävä rakkaudellista laatuaikaa ja hoivattava pikku nupukkeet huolella täyteen kukkaansa. Tämä jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja nimenomaan rakkautta. Kuinka monesti olenkaan pilannut teoksen liiallisessa innossani. Parhaat ja taiteellisesti kestävimmät teokseni ovat yleensä niitä, jotka olen saatellut perille aivan kaikessa rauhassa ”keskustellen” ja sydämmellä.

Rakkauden vastakohdaksi esitetään usein vihaa. Luovuudessa on kuitenkin pelko rakkauden vastakohta. Rakkaudessa nimittäin luovuus voi hyvin ja viihtyy, mutta kun pelko saa vallan, niin luovuuskin lopahtaa. Pelko on pahin luovuutta lamauttava tunne. Kun paniikki iskee, ei mikään toimi. Viha ja muut angstit saattatavat - ainakin kuvataiteen puolella - tuottaa varsin kelvollista hedelmää. Myös kateus, kosto ja kiima tuuppaavat luovuutta mukavasti eteenpäin. Mutta keskityn tässä kuitenkin itserakkauteen, koska siitä on luovuudessa aika pitkälle kyse. Kiima laantuu, kosto vaihtuu sääliksi, erilaisia tunteita tulee ja menee. Taiteilijan itserakkaus on ja pysyy.

Palataanpa pelkoon. Elämämme on täynnä monenlaisia huolenaiheita, uhkia ja vaaratekijöitä. On työpaikkojen menetyksiä, on velkakierteitä ja hankaluuksia kanssamatkaajain kanssa. Innovatiivinen media vyöryttää otsonikadot, ekokatastrofit ja muut ikävyydet olohuoneisiimme yhä tehokkaammin ja uusilla tavoilla. Jokaiselle riittää huolen aiheita, kukaan ei jää ilman.

Minulle, kuvataiteilijana yksi kestohuoleni liittyy rahaan. Ongelmallista on tulojen epäsäännöllisyys. Joskus voi saada tilille kerralla useamman kuukauden tienestin, mutta toisinaan on pakko syödä lapsilta viikkorahatkin. Kun laskut erääntyvät ja huoli selviämisestä syvenee, niin luovuus katoaa kuin häkkilintu ateljeen ovesta.

Rakkaudessa on itseluottamusta, rentoutta ja rohkeutta. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Pelokkaana sitä taas kangistuu ja alkaa pälyillä huolestuneena ympärilleen. Pienetkin asiat tuntuvat vaikeilta. Miten jatkaa rauhassa puutarhanhoitoa, jos ympärillä huojuu ja salamoi? Voi minua raukkaa! Minä ja minun ihanat ideani. Me, olemme hukassa!