Ateljeetossut

Ateljeetossuni olivat kuluneet käytössä melko huonoon kuntoon. Olin ostanut ne joskus 20 vuotta sitten. Ne ovat kunnon paksua nahkaa ja kestävät vuosikausia, sanoi myyjä. Ja oikeassa oli.

Mutta mikään hyvä ei jatku loputtomiin, vaikka kuinka laadukasta olisi. Niinpä koitti päivä jolloin jouduin uudelleenarvioimaan tossutilanteeni. Ostanko uudet vai annanko uskollisille palvelijoilleni jatkoajan?

Otin tossut kainaloon ja lähdin kierroselle. Ensin suutarilta arvio kannattaako ylipäätään korjata ja mitä homma maksaa. Sitten kauppojen valikoimia katsomaan. Löytyi muutaman kympin vaahtomuovista läpykkää ja kaikenlaista muuta työjalkineeksi luokiteltua. Oli muovista lestiä, puista lestiä, pehmustettuja ja jalkaa hierovia tuotekehittelyn tuloksia hintahaarukassa 50-150 euroa.

Pohdin ekologisuutta, sitä onko luonnon kannalta parempi työllistää suutaria vai kaukoidän tehtaita monenkirjavine alihankinta- ja kauppiasketjuineen. Kelpo kansalaisen pitäisi kuulemma kuluttaa, jotta kestäväkehitys ja maailmantalous saisi loputtomasti kasvaa ja tuoda hyvinvointia, mannaa ja hunajaa maapallon asukkaille.

Tässähän tämä onkin ihmisen ongelma. Mihin uskoa, millaista tulevaisuutta rakentaa? Luottaako siihen että jatkuva kasvu tuo paremman huomisen ja maapallon ylikäytön ongelmat ratkaistaan aikanaan kaiken kulutuskysynnän ja työpaikkojen turvaamisen ohessa. Vai lähteäkö suosiolla siitä että elintasoa on pakko pudottaa ja palata monta askelta taaksepäin aikaan jolloin käsityötä tehtiin paljon yleisemmin. Vai tuleeko kenties Jeesus takaisin ja laittaa asiat kerralla kuntoon uuden luomakuntansa kera, jolloin kelpo kristittyjen ympäristö-sikailuilla ei ole oikeastaan mitään väliä?

Tässä tapauksessa valitsin käsityön. 40 eurolla ostin tossuilleni jatkoaikaa taas vuosiksi eteenpäin. Oliko tämä ekoteko? Tämän kaltaisia valintoja tulee vastaa lähes jokapäivä ja yleensä talouskasvu vie voiton. Käsityö kun ei oikein ole kilpailukykyistä tehdastuotannon kanssa. Olemme ilmeisesti jonkin sortin patti-tilanteessa.

Lumisade A18 Helsinki-Turku moottoritiellä

Tässä muutama tuore kuva etelä-suomen kaamoksesta ja äskeisestä lumimyräkästä. Kuvattu hetki sitten kello 16 tienoilla matkalla Helsingistä Sammattiin Turku-Helsinki moottoritiellä. Lumi pöllysi ja näkyvyys oli paikka paikoin heikko. Aura-autokin ilmestyi lumipilvestä näkyviin vasta lähietäisyydeltä. Ei tarvitse mennä Lappiin hakemaan kaamostunnelmaa.

Kaksoistutkinto toisi turvaa taidealan ammattilaiselle

Hesarissa, keskiviikon lehdessä oli jälleen mielipiteeni 15.12 koskien taiteilijoiden kehnoa toimeentulotilannetta...

Kaksoistutkinto toisi turvaa taidealan ammattilaiselle

Kulttuurisivuilla kirjoitettiin (HS 13.12.) kulttuurialan koulutuksen ylitarjonnasta ja siitä kuinka kuvataiteilijoista 20 % on työttömyyskortistossa. Artikelissa todettiin kuinka taiteilijoiden työllistämisessä on epäonnistuttu vaikka kulttuurialat ovat valtiovallan virallisen linjauksen mukaan ns. tulevaisuuden kasvualoja.

Opiskelupaikkojen raju karsinta ja sitä kautta taiteiljoiden ja kulttuurialojen opiskelijoiden määrän rajoittaminen varmasti helpottaa tilannetta. Yksi ratkaisu tässä voisi olla koulutuksen kehittäminen kaksoistutkinnon suuntaan. Tällöin toimeentulon kannalta ongelmallisten alojen opiskelijoilla olisi mahdollisuus valmistua myös johonkin toiseen ammattiin, josta saisi itselleen tarvittaessa parempaa toimeentuloa.

Pohtia pitäisi myös 40 tuntiseen työviikkoon nojaavan työelämän pelisääntöjä. Voisiko niitä muuttaa niin että osa-aikaista työtä olisi selvästi nykyistä enemmän tarjolla? Tällöin taiteilijoilla olisi edes hieman paremmat mahdollisuudet löytää mielekkäitä sivuansioita ja selviytyä elämästä ilman työttömyysrahalla kikkailua.

Taiteilijuus on usein kutsumusammatti tai elämäntehtävä. Eli taidetta tehdään jokatapauksessa satoi tai paistoi, joko sivutöiden avulla, apurahalla, oman myynnin varassa kituutellen tai työttömyysrahan turvin. Yhteiskunnan kannalta olisi varmaan kestävämpää kehitystä se että taidetta tehdään edes hieman sivuansioista veroja maksaen kuin täysin pelkkien yhteiskunnan tukien varassa roikkuen.

Siivooja löysi luovuuden roskan seasta

Välillä työskentely ateljeessa tökkää, mikään ei suju eikä huvita. Aina silloin tällöin iskee tuollainen jakso, eikä siinä mitään. Alavire kuuluu myös luovuuteen. Ei ihminen ole kone, vaan etäisyyttä luovaan työhön ja lepoa ja ns. akkujen lataamista tarvitaan säännöllisin välein.

Ongelmaksi tämä tulee silloin kun on jokin deadline näköpiirissä, näyttely tulossa tai asiakas odottaa tilauksensa valmistumista. Kun työ ei maistu niin silloin kannattaa yrittää pelata itselleen lisäaikaa ja ottaa koko touhusta reilusti etäisyyttä ja lähteä vaikka kalaan tai kaupungille luuhaamaan tai tekemään (tai olemaan tekemättä) mitä hyvänsä tahansa joka auttaa viemään ajatukset aivan muualle ja virkistää.

Pieni irroittautuminen, vaikka muutamaksi tunniksi, päiväksi tai viikoksi virkistää ajattelua sen verran että pystyy käyttämään jäljellä olevan ajan paremmin kuin silloin jos jää alavireessä työn äärelle ja vääntää teoksen väkisin runttaamalla valmiiksi.

Yksi tapa löytää uutta potkua työhön on työhuoneen järjestely. Huomaan aina säännöllisin välein vaihtavani työpisteiden paikkoja ja laittavan paikat uuteen ojennukseen. Jostain kumman syystä tämä herättää uinuvaan luovaa virettä ja saan itseni suht helposti käyntiin.

Olisiko niin että siisti työhuone ikäänkuin kutsuu sotkemaan ja leikkimään paikat hyrskyn myrskyn. Sitten kun kaikki on taas kaaoksessa, niin luovuus hukkuu roskan sekaan ja tarvitaan siivoojaa jotta innoitus voidaan löytää jälleen.