Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.
Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri
Liisa Mayow kirjoitti Lauantaiesseessä (HS Kulttuuri 29. 6.) taiteen tekemisen ja yrittämisen vaikeasta suhteesta; siitä, kuinka hankalaa asiasta on ylipäätään keskustella ilman savua.
On aivan totta, että laajempaa keskustelua asiasta ei käydä. Asian ympärillä valitsee vaikenemisen kulttuuri, koska taiteilijuuden tarkastelu ammattina ammattien joukossa ja taiteilijan elinkeinona johtaa siihen, että nykyinen apurahajärjestelmä näyttää kovin vanhanaikaiselta systeemiltä, joka pitää yllä epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa esimerkiksi kuvataiteilijoiden keskuudessa.
Näyttelytoiminta on ainoa väline, jonka kautta kuvataiteilija voi rakentaa uraa, ansaita kannuksia ja toimeentuloa elämässään. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa pyritään tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, tulisi kai jokaisella samassa tilanteessa olevalla henkilöllä, ammattitaiteilijallakin, olla tasavertaiset lähtökohdat tavoitella mahdollista menestystä työssään.
Nyt apurahoitus saattaa taiteilijat täysin eriarvoiseen asemaan näyttelyn pitäjinä. On taloudellisesti aivan eri asia työskennellä apurahoitettuna gallerianäyttelyn tai ison yhteisnäyttelyn eteen ja maksaa näyttelyn useiden tuhansien eurojen vuokra kuin työskennellä ilman tukea ja maksaa työskentely ja muut kulut itse.
Jokaisella minkä tahansa ammatin tekijällä pitäisi kai olla tasapuoliset mahdollisuudet edes yrittää pärjätä valitsemallaan tiellä. Kuvataiteessa tämä ei toteudu, eikä tämä myöskään ole nykyaikaa oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden näkökulmasta.
Sillä, miten hyvin tai huonosti "vertaisarvioiden" apurahojen jako nyt toteutetaan, ei ole merkitystä, kun koko systeemi ruokkii epäoikeudenmukaisuutta.
Pohjimmiltaan apurahat ovat vääristynyttä elinkeinotukea, vaikka taidejärjestöt eivät tätä myönnä. Puhutaan "taiteellisen laadun" tukemisesta, vaikka kyse on hyvin pitkälle siitä, mikä milloinkin on taidekentällä muotia.
Apurahajärjestelmä nykymuodossaan tulisi lakkauttaa ja täysremontoida niin, että jokainen ammattiaan päätyönään harjoittava ammattitaiteilija saisi samansuuruisen tuen toiminnalleen, jotta jokainen voisi onnistua tai epäonnistua aivan itse ilman että järjestelmä päättää, kenen taide saa elää ja kenen ei.
Tähän vaateeseen saa yleensä vastaukseksi pelkkää hiljaisuutta. Tai sitten kulisseissa kerrotaan, että tärkeämpää on tukea yhdessä yleistä kansalaispalkka-ajatusta kuin uudistaa apurahoitusta.
Taiteilijoiden etujärjestöjen tehtävä ei saisi olla vihreän tai vasemmistolaisen tai muun värisen politiikan tukeminen vaan vain ja ainoastaan taiteilijoiden tukalan aseman parantaminen puoluekannoista riippumatta. Apurahat ja kansalaispalkka eivät liity mitenkään yhteen.
Taiteilijan näkökulmasta ajat ovat aina vaikeat.
Pekka Hannula
taidegraafikko, Espoo
Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.
Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri
Liisa Mayow kirjoitti Lauantaiesseessä (HS Kulttuuri 29. 6.) taiteen tekemisen ja yrittämisen vaikeasta suhteesta; siitä, kuinka hankalaa asiasta on ylipäätään keskustella ilman savua.
On aivan totta, että laajempaa keskustelua asiasta ei käydä. Asian ympärillä valitsee vaikenemisen kulttuuri, koska taiteilijuuden tarkastelu ammattina ammattien joukossa ja taiteilijan elinkeinona johtaa siihen, että nykyinen apurahajärjestelmä näyttää kovin vanhanaikaiselta systeemiltä, joka pitää yllä epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa esimerkiksi kuvataiteilijoiden keskuudessa.
Näyttelytoiminta on ainoa väline, jonka kautta kuvataiteilija voi rakentaa uraa, ansaita kannuksia ja toimeentuloa elämässään. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa pyritään tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, tulisi kai jokaisella samassa tilanteessa olevalla henkilöllä, ammattitaiteilijallakin, olla tasavertaiset lähtökohdat tavoitella mahdollista menestystä työssään.
Nyt apurahoitus saattaa taiteilijat täysin eriarvoiseen asemaan näyttelyn pitäjinä. On taloudellisesti aivan eri asia työskennellä apurahoitettuna gallerianäyttelyn tai ison yhteisnäyttelyn eteen ja maksaa näyttelyn useiden tuhansien eurojen vuokra kuin työskennellä ilman tukea ja maksaa työskentely ja muut kulut itse.
Jokaisella minkä tahansa ammatin tekijällä pitäisi kai olla tasapuoliset mahdollisuudet edes yrittää pärjätä valitsemallaan tiellä. Kuvataiteessa tämä ei toteudu, eikä tämä myöskään ole nykyaikaa oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden näkökulmasta.
Sillä, miten hyvin tai huonosti "vertaisarvioiden" apurahojen jako nyt toteutetaan, ei ole merkitystä, kun koko systeemi ruokkii epäoikeudenmukaisuutta.
Pohjimmiltaan apurahat ovat vääristynyttä elinkeinotukea, vaikka taidejärjestöt eivät tätä myönnä. Puhutaan "taiteellisen laadun" tukemisesta, vaikka kyse on hyvin pitkälle siitä, mikä milloinkin on taidekentällä muotia.
Apurahajärjestelmä nykymuodossaan tulisi lakkauttaa ja täysremontoida niin, että jokainen ammattiaan päätyönään harjoittava ammattitaiteilija saisi samansuuruisen tuen toiminnalleen, jotta jokainen voisi onnistua tai epäonnistua aivan itse ilman että järjestelmä päättää, kenen taide saa elää ja kenen ei.
Tähän vaateeseen saa yleensä vastaukseksi pelkkää hiljaisuutta. Tai sitten kulisseissa kerrotaan, että tärkeämpää on tukea yhdessä yleistä kansalaispalkka-ajatusta kuin uudistaa apurahoitusta.
Taiteilijoiden etujärjestöjen tehtävä ei saisi olla vihreän tai vasemmistolaisen tai muun värisen politiikan tukeminen vaan vain ja ainoastaan taiteilijoiden tukalan aseman parantaminen puoluekannoista riippumatta. Apurahat ja kansalaispalkka eivät liity mitenkään yhteen.
Taiteilijan näkökulmasta ajat ovat aina vaikeat.
Pekka Hannula
taidegraafikko, Espoo
Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.
Kommentit
Puhun kirjoituksessa lähtökohtien epätasa-arvosta, jota nykyinen systeemi ylläpitää, joka on epäreilu. Samassa tilanteessa olevia ihmisiä pitäisi vain kohdella tasavertaisesti. Tästä on kyse. Kelpo kapitalistiksi olen varmaan liian persaukinen.
Apurahajärjestelmä synnyttää kaikkien tunteman positiivisen kierteen joka johtaa vuosi vuodelta suurempiin apurahoihin, koska apurahojen saaminen katsotaan itsessään meriitiksi.
Meillä on monia taiteilijoita, jotka ovat meritoituneet ensiksi apurahojen saajina ja sitten, kun varallisuutta ja työtilaisuuksia on kertynyt riittävästi, ovat he tehneet jotakin kohtuullista.
Lahjakkuudesta ei enää tässä vaiheessa ole ollenkaan kyse.
..
Anonyymille kommentoisin, että on varsin banaalia lähteä heti ottamaan kapitalismikorttia käyttöön. Suosittelisin vierailua Kiinaan jossa on taiteen markkinat. Ne markkinat tarkoittavat, että taiteilijat voivat toteuttaa itseään, koska siihen on varaa ja resursseja.
B. totta. Markkinat elävät omaa elämäänsä, tähän ei yksittiset ihmiset pysty mitään vaikuttamaan. Kyse on laajemmista ajanhenkeen liittyvistä trendeistä, siitä että noin yleistäen ihminen ei ole muuta kuin 'kuluttaja ja huora', jos asia hieman tylysti ilmaistaan.
C. olen ollut mukana noissa kuvioissa esim art360 hankkeen myötä ja Aallon/taikin koulutuksissa ja hieman leikkiähän se on. Taiteilijat eivät ymmärrä miten vaikeasta asiasta on kyse kun laitetaan taiteentekoa ja yrittämista samaan pakettiin. Yrittämiseen ei pidä kenenkään ryhtyä ilman vakavaa harkintaa ja jos siihen ryhtyy se on jotain aivan muuta kuin leikkiä.
D. kuvaavaa tässä on se että taiteilijan on helpompi kutsua itseään henkilöksi joka työllistää itse itsensä tai jopa ammatin harjoittajaksi kuin yrittäjäksi. Vaikka kaikki on yhtä ja samaa... ainakin verottajan mielestä. Elinkeinonharjoittajan kaavake tulee täytettäväksi vaikka miten itsensä määrittelee.
Toivottavasti näissä oli riittävästi vastinetta kommettiisi
Nykykuvataidetta ovat yhtälailla ainakin: 1) epäkaupallinen, myyntikelvoton performanssi tms., 2) jo kuuluisan tekijän uraauurtava teos, joka on tarkoitus ostaa museon kokoelmiin, 3) keski- ja pientuloisiin koteihin tarkoitettu maalaus, grafiikka, valokuva tms., 4) eliittikoteihin tarkoitettu wow-sisustuselementti tai pelkkä varallisuuden osoitus, 5) käyttökuvataide kuten kirjankuvitus, 6) kursseilla ja harrastuksena omaksi tai läheisten iloksi tehty taide, 7) graffiti tms. "luvaton" taide. Useimmat teokset kuuluvat usemapaan näistä luokista.
Nykyisin vallitsee tietyllä tavalla mustavalkoinen asetelma: yhteiskunnan on tuettava tärkeäksi kokemaansa taidetta (erit. 1, 2, 6, perustulon kautta myös 7, osin myös 3 ja 5), koska muuten se ei pysty toimimaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeässä roolissaan. Toisaalta vapailla markkinoilla voi nykyisinkin kuka tahansa menestyä taiteella, kunhan tekee tarpeeksi myyvää taidetta (erit. 2, 3, 4 ja 5).
Ongelma syntyy ensiksikin siitä, että nämä kaksi kategoriaa menevät sekaisin, koska ovat alunperinkin keinotekoisia. Myyviäkin taiteilijoita tuetaan, koska ovat tietenkin saaneet meriittiä, ja tällöin ehkä tukea perustellaan yritystuen tapaisesti. Toiseksi ongelma syntyy siitä, että on vaikea arvioida puolueettomasti, mikä 1 ja 2:een kuuluva ansaitsee tuen, eli kuka saa määräaikaisen "työpaikan" eli apurahan, joita on jaettavana aina liian vähän. Asiantuniojoita tarvitaan tässä, mutta mitään valmista mittaria ei ole. Asiaa vaikeuttaa myös juuri tuo meriittien kumuloitumisen ilmiö: sille annetaan jolla jo on eli joka on tehnyt työnsä "hyvin", mutta samalla pyritään tukemaan uusia työntekijöitä. Kolmanneksi, tämä jako aiheuttaa vastakkainasettelun ja tuet ovat ikään kuin muilta pois, koska he joutuvat maksamaan kaiken itse ja tuet jopa saattavat vaikuttaa korottavasti galleriavuokriin ym. Neljänneksi: apurahoja eivät jaa vain julkinen valta, vaan useat yksityiset säätiöt, joilla täytyy olla jonkinlainen vapaus jakaa juuri niille, joille haluavat. Viidenneksi: näitä kuvataiteen apurahoja ei jaeta erillään muista rahoista, vaan kilpaillaan samalla myös muiden taiteenlajien, ja toisinaan myös tieteen, urheilun, kouloutuksen ja yhteiskunnallisten kulttuurihankkeiden kannsa, ja lopulta koko infran rahoituksen kanssa.
Nykyjärjestelmässä siis vallitsee sekä kapitalistinen että vasemmistolainen järjestelmä rinnakkain ja sekoittuen. Sikäli on turha nähdä asiaa siten, että nykyjärjestelmän kannattaja tai vastustaja olisi poliittisesti kallellaan johonkin suuntaan.
Mutta miten ratkaista tämä ongelma? Kaikki säätiöidenkin apurahat yhteiseen julkiseen säkkiin jaettavaksi mahdollisimman monipuolisesti erisuurusina, tarveharkintaisina taiteilijapalkkoina ja teosostoina? Taiteilijalisä yhteydessä perustuloon? Minulla ei ole esittää suoraa ratkaisua, mutta sellaisen keskustelun tarve on ilmeinen, jossa koko kenttä avataan, eikä vain retorisesti sohita yhtä osapuolta siitä, ettei hän ymmärrä tai hyväksy jotain tiettyä perustelua. Kuten on ilmeistä, perusteluja suuntaan ja toiseen ja kolmanteen on useita risteäviä, ja ne pitää kaikki ymmärtää ja ottaa huomioon.
(Tämän kirjoitti tällä hetkellä työtön vasemmistolainen taiteentutkija, joka tietelijänä on tottunut anomaan niukkoja apurahoja ja siis kokenut vastaavia ongelmia omassa työssään.)
Kysymys johon etsin vastausta liittyy työn tekemiseen. Nythän vapaa taiteilija on asemassa jossa työllistetään itse itseä, yritetään löytää leipää taidekentältä. Eräänlaista ammatinharjoittamista siis. Kysyn mitkä ovat henkilön oikeudet tässä asemassa kun taiteilijan työnä on tehdä teoksia ns taideyleisölle ja ainoa keino tavoittaa tuo yleisö (ja rakentaa uraansa ja mahdollisesti menestyä tai olla menestymättä) on näyttelyiden järjestäminen ja niihin osallistuminen. Mielestäni jokaisella samassa tilanteessa olevalla henkilöllä tulisi olla samat mahdollisuudet edes yrittää hankkia kannuksiaan. Nyt järjestelmä päättää yksilön puolesta kuka saa mahdollisuuden ja kuka ei. Perustuslaissa kai oikeus työhön ja elinkeinon vapaus on turvattu ja myös tasavertaisuuden vaade on kirjattu.
Kun resurssit ovat rajalliset ja kaikilla on kova tarve tukeen, niin oikeudenmukaisuuden vaatimus kasvaa. Ja nyt kysyn julkisesti tämän oikeudenmukaisuuden perään. Vaikka taidekenttä on läpeensä arvottava ja ihmisiä jonoon laittava, se ei kai tarkoita ettei kysymystä voisi esittää.
jokin iso taiteilijoiden perustulokassa voisi olla hyvä, tosin en ole sitä pidemmälle miettinyt, kassa johon myös yksityiset säätiöt voisivat laittaa panoksensa ja myös muut halukkaat taiteen tukemisesta kiinnostuneet tahot yksityisistä ihmisistä yrityksiin jne.
Toivotaan että keskustelua käydään, eikä jälleen kerran vaiettaisi kuoliaaksi.
Jonkin sortin 'kevyt-yrittämisestä' on jokatapauksessa kyse, siitä että ihminen itse yrittää raapia elantoa kasaan. ja tämänkaltaisen yrittämisen riskit ovat jokaisen alalla häärivän taiteilijan päällä tosiasiallisesti.
Säätiöiden käytännöissä suosittelijoiden painoarvo korostuu ja sitäkautta maahan muodostuu pieni 'asiantuntijoiden' joukko jolle keskittyy aikamoinen valta, jos homma menee siihen suuntaan yleisesti. Aika huono kehityskulku tuokin.
Minusta tuntuu että vanhemman ikäpolven taiteilijat osasivat suhtautua ennen markkina asiaan jotenkin luontevammin kuin nykyään. Sitä vain tehtiin väliin 'leipätöitä' eikä ajateltu että ne nyt olisivat jotain elämää suurempaa taidetta, vaan tapa saada rahaa. Nykyisin ollaan niin tarkkoja identiteetistä että kaikki selitellään parhainpäin ja päälaelleen. Sohvan päälle tehty markkinataulu on juuri sellainen, eikä mitään muuta. Silti se voi tuottaa omistajalleen iloa ja taiteilijalle rahaa ja hetken helpotuksen. Tässä tullaan taas sen kysymysen ääreen jossa pohditaan taiteen ja taiteilijan tehtävää...
Sen sijaan valtion ja siitä suoraan riippuvaisten tahojen apurahasysteemi on mielestäni varsin epätasa-arvoinen. Apurahat kertyvät paljolti samojen "ansioituneiden" tekijöiden laariin. Yksi kriteeri tähän ansioitumiseen on myös CV:ssä listatut apurahat. "Parhaimmat" taiteilijat saavat eniten apurahoja työskentelyynsä tai niin sen ainakin CV:stä voisi päätellä.
Ongelmana ovat kriteerit, joilla apurahaa jaetaan. Taide ja sen laatuhan on hyvin vaikeaa määritellä. Mikä on oikeaa ja hyvää taidetta? Siihen kehitellään tälläkin hetkellä uusia kriteeristöjä, jotka jo kehittelyvaiheessa kuulostavat varsin rajoittuneilta.
Apurahalla eläminen jo sinänsä kuulostaa ei-taiteilijalle loiseläjän aktiviteetilta. Eikä tilannetta helpota se, että apurahan saajien taide on usein institutionaalisen nykytaiteen oppien mukaista, mutta kaukana maallikon taidekäsityksestä.
Taiteen käsite laajeni 1900-luvun aikana niin valtavaksi, että sen arvottaminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Itsekin pidän itseäni enemmän käsityöläisenä kuin taiteilijana, koska olen klassisen maalaustaiteen edustaja. Myönnän hakeneeni apurahoja ja kerran pienehkön sellaisen saaneenikin, mutta jokaista anomusta kirjoittaessa on pieni syyllisyyden tunne niskassa; eikö taiteilijankin pitäisi tienata elantonsa rehellisesti ilman almuja...
Apurahajärjestelmää voisi ehkä ainakin osittain korvata muuttamalla verotusta taiteilijan myynti-/näyttelytoimintaa tukevampaan suuntaan. Toki myynnin arvonlisäverotus on jo nytkin paremmalla tolalla kuin joissain muissa maissa.
Kannatt
...apuraha on nostettu jalustalle ansiona kuin palkinto ja on unohtunut että sen pitäisi olla tukea kun taiteilija ei muuten pärjää. nimensä mukaisesti se on APUraha.
Laadusta kirjoitin tänään pienen tekstin http://luovuksissa.blogspot.fi/2013/07/mita-on-hyva-taiteessa.html mutta ei sekään sen kummempaa selkoa tee miten erilaisia tekemisiä ylipäätään pystyy vertaamaan keskenään ja laittamaan oikeudenmukaisesti jonoon. Tämä lienee mahdotonta.
Kiitos kommentista. Ongelma on vaikea ja monisäikeinen.
Kommentissäni pyrin ainoastaaan käsittelemään apurahajärjestelmää ja koetan tiivistää sanomani lyhyeen. Siksi käsittelen tässä ainoastaan vain taide-apurahojen myöntämiseen ja jälkivalvontaan liittyviä seikkoja.
Katson apuraha-järjestelmän yleisempänä ongelmana olevan se, ettei Suomessa ole yhtenäistä rekisteriä, joista valtio, kunnat ja eritoten säätiöt näkisivät, että kenelle ja kuinka paljon yksittäiselle taiteilijalle on myönnetty apurahaa. Tämä helpottaisi valvontaa ja sitä, ettei apurahat kasaannu yhdelle taiteilijalle.
Monasti huomaan, että jotkut kollegat saavat useita apurahoja samaan projektiin, joka varmaan ei ole ollut myöntäjän tarkoitus – eikä taiteen kannalta hyvä asia. Joten voisimmme pohtia olisiko hyvä olla olemassa ns. apuraha-rekisteriä, johon olisi apurahan myöntäjillä olisi pääsy tai sitten toisaalta aivan julkista rekisteriä(jos mahdollinen lainsäädännön puitteissa?).
Toiseksi pitäisi tehostaa säätiöiden ja myös valtion ja kuntien apurahojen julkisuutta ja läpinäkyvyyttä – eritoten tämä koskee säätiöitä, joista osa ei julkaise mitään tietoa kenelle he myöntävät(muutama esim. Väinö Tanner, Oskar Öflunds Stiftelse). Lisäksi säätiöiden olisi hyvä lisätä julkisuutta, että ketä he käyttävät asiantuntijoina, kun apurahoja myönnetään – ei ole nykypäivää ettei voida kertoa – kuka osallistuu kunakin vuonna myöntämisprosessiin.
Lopuksi totean, että apurahojen jälkivalvontaa olisi syytä parantaa siten, että toteutuuko projektit tai suunnitelmat hakusuunnitelman mukaan jne.
T. Mikko Miekka