Siirry pääsisältöön

Espoon kulttuurilautakunta ei näe metsää puilta

Näin taiteilijan näkökulmasta Espoolainen kulttuuripolitiikka näyttää omituiselta.  Ilmeisesti kaupungin päättäjät näkevät taiteen teon jonkinlaisena luovana pikku puuhasteluna, eikä lainkaan varteenotettavana todellisena ammattina, jonka harjoittajat hoitavat ammattiinsa liittyviä asioita tositarkoituksella.

Hyvään asioiden hoitoon kuuluu asiallisten kysymysten esittäminen (ja myös kiusallisten ongelmien esiinottaminen jos taiteilijoiden ammatillinen etu vain sitä vaatii). Espoolaisten taiteilijoiden jakaantumisessa ja kahden taiteilijayhdistyksen (Espoon Kuvataiteilijat ry ja Espoon Taiteilijakilta ry) kinastelussa on ollut pitkälle kyse siitä pitäisikö kaupungin tukien kohdistua lähinnä espoolaisille taiteilijoille vai pääsevätkö kaupungin kukkarolle kaikki jotka vain ovat hetken kaupungissa piipahtaneet ja ovat onnistuneet hankkimaan paikallisen yhdistyksen jäsenyyden? Eli käytännössä kaupungissa piipahtaminen takaa elinikäisen espoon kaupungin tukeman taidelainaamomyyntipaikan vaikka asuisi koko lopun elämäänsä muualla. Ammatin näkökulmasta kyse on siis osaltaan toimeentulosta, siitä miten hyvin kaupungin omat taiteilijat taloudellisesti pärjäävät.

Nyt Espoon kaupunki ilmeisesti yrittää hiljentää nämä kysymykset jättämällä Taiteilijakillan ilman mitään tukea ja ajamalla yhdistyksen entistäkin tukalampaan taloudelliseen asemaan. Ongelmat eivät kuitenkaan vain katoa maton alle lakaisemalla tai heittäytymällä välinpitämättömäksi. Kaupungin kulttuuripäättäjiltä toivoisi jämäkkyyttä ja ammattilaisen otteita myös ristiriitaisten ja ikävien asioiden hoidossa. Nyt kaupunki ei ole tasapuolisesti raaka molemmille vaan kurittaa lähinnä Taiteilijakiltaa. 

Näin taiteilijan näkökulmasta tilanne on ikävä ja on jatkunut jo monta vuotta. Asian ympärillä on puuhailtu myös kulisseissa kaikenlaista. Minuakin on moneen otteeseen pyydetty sensuromaan aiempia kirjoituksiani tältä blogilta, mitä en aio tehdä, koska uskon lujasti sanavapauteen. Päinvastoin, asiasta olisi hyvä puhua enemmän ja myös muiden kirjoittaa tai vaikka sitten kommentoida vapaasti tilannetta tällä blogilla jos tarvetta on.  

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ammatin harjoittajien näkökulmasta katsottuna aina on kyse myös toimeentulosta. Kaupungin kannalta katsottuna kyse on palvelun tuottamisesta kunnan omille asukkaille.
Vuonna 2008 taidelainaamon suhteen tilanne oli lähestulkoon optimaalinen kummankin osapuolen kannalta. Kaupunkilaiset saivat haluamaansa hyvää kulttuuripalvelua (päätellen lainaamon käyttöasteesta) ja taiteilijat saivat palkkaa sen tuottamisesta. Kaupungin antama tila ja lainaamon hoitajan osapalkka mahdollisti sen, että myyntiprovisio voitiin pitää taiteilijoiden kannalta edullisena.
Kaikki olivat tilanteessa hyötyjiä tai ehkä jopa voittajia. Koko kaupungin satsaus meni puitteiden ylläpitämiseen ja taiteilijoiden satsaus sisällön tuottamiseen.
Kaupunki ei antanut taiteilijoilleen valmista ateriaa vaan keittiön ja välineet, joiden avulla saatoimme itse tehdä ateriamme.
Toimiko tämä liian hyvin?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat