Viime päivinä on tullut tunaroiduksi sen verran urakalla ja siksi kirjoitankin nyt muutaman rivin täydellisyyden tavoittelusta. Täydellisyys kuulostaa kyllä hienolle, mutta sitä se ei ole. Tänään tuntuu aivan päin vastaiselta, siltä että täydellisyys on luovuudelle vahingollista. Se on petollinen ansa, jossa loputtomalla pilkun viilauksella pilataan hyvin alkuun lähtenyt teos.
Täydellisen teoksen tavoittelussa sitä ajattelee (tietoisesti tai vähemmän tietoisena) tulevaa kritiikkiä tai jonkun toisen henkilön arviota tai muuten vain vetää riman liian korkealle. Näin työskentely ei ole täysin vapaata.
Täydellisyyden tavoittelussa taustalla saattaa olla liiallinen kunnianhimo tai epäonnistumisen pelko tai mitä lie. Mutta joka tapauksessa luovuus jumiutuu ovelasti sellaisen tekemisen pariin, jossa on onnistumisia koettu ennenkin, jossa ollaan hyviä ja jossa ns. "paras osaaminen" on jo käytössä.
Helposti kuvitellaan että täydellisyys on mahdollista vain siellä missä ollaan niiden asioiden parissa jotka hallitaan hyvin. Urheilussa tämä ehkä toimii, mutta kun on kyse luovuudesta, niin luovuudelle on tuiki tärkeää jatkuva nahanluonti ja uudistuminen.
Hyvän ja ainutkertaisen taiteen tekeminen on aina riski ja hyppy tuntemattomaan. Tällöin liikutaan asioiden parissa, joita ei osata ja joissa voi alkuun epäonnistua oikein kunnolla. Se joka ei uskalla säännöllisesti epäonnistua tavoitellen näennäistä täydellisyyttä, polkee tosiasiassa paikallaan omien maneeriensa oravanpyörässä.
Miles Davis sanoi suunnileen näin: "Älä pelkää virheitä, sillä niitä ei ole olemassakaan." Tämä on mielestäni aika hyvin todettu.
Nyt nukun yön yli. Huomenna tunarointi alkaa taas alusta...
5 kommenttia:
Kylläpä onkin totta:)..jos oikein pahasti menee metsään niin alkaa pelkäämään itse tekemistä koska vain teoreettisesti ajattelee.,,vaatii myös välillä liikaa itseltään..mutta ne ovat lienee niitä opetuksia tai aallon pohjia joihin jokainen taiteilija välillä törmää kuka kovemmin ja harvemmin ja kuka useammin ja lievemmin..siinä kitkutelessa tulee sitten ymmärrettyä noita ns. tosiasioita. Tsemppiä tekemiseen.
T:taidemielipuoli
Niin ja ainakin itselläni on (onneksi) myös kokemus siitä että kovan pohjan jälkeen löytyy uudenlaista nöyryyttä ja sitä inothimoa uudelleen tehdä töitä ja osaa sitten arvostaa sitä mitä on mahdollisesti löytänyt tämän tekemisen kautta:)
T:mielipuoli
Kiitos vaan kommenteista.
Matkan kokonaisuuden kannalta jokainen askel on tärkeä, myös harha-askeleet ja umpikujilla tepastelut. Kai se niin on että eniten oppii virheistään...
Uransa alkumetreillä sitä on täydellisyyden perikuva, ainakin omasta mielestä. Kun matkan varrella tulee takkiin koska on hämärtynyt pääasia. Kaikki mitä käsistä lähtee on " täydellistä"- ja se ei ehkä muitten mielestä täytä niitä kriteereitä. Tulee niitä törmäyksiä joista nöyryys kasvaa ja oikeat mittasuhteet siinä ohessa saavutetaan. Vai saavutetaanko koskaan? Jälkilöylyistä pitääkin huolen intohimo taiteentekemiseen.
Nuoruus (uran alkumetrit ja kirkasotsainen idealismi) on sellainen tauti josta paranee yleensä vanhetessa.
Ajan myötä olen alkanut arvostaa taiteen tekemisessä yhä enemmän sitä että minulla itselläni on hauskaa, eli taiteen tekemistä itseään/luovaa touhua, enkä niinkään sitä millainen teos nyt syntyy ja täyttääkö se "kriteerit".
Kyse lienee jossain määrin "onnellisuuden" tavoittelusta, siitä että elämä, taiteilun luova arki on tyydyttävää. Eikä elämää kadoteta täydellisen lopputuloksen tavoittelussa.
Lähetä kommentti