Siirry pääsisältöön

Pako täydellisyyden vankilasta

Viime päivinä on tullut tunaroiduksi sen verran urakalla ja siksi kirjoitankin nyt muutaman rivin täydellisyyden tavoittelusta.

Täydellisyys kuulostaa kyllä hienolle, mutta sitä se ei ole. Tänään tuntuu aivan päin vastaiselta, siltä että täydellisyys on luovuudelle vahingollista. Se on petollinen ansa, jossa loputtomalla pilkun viilauksella pilataan hyvin alkuun lähtenyt teos.

Täydellisen teoksen tavoittelussa sitä ajattelee (tietoisesti tai vähemmän tietoisena) tulevaa kritiikkiä tai jonkun toisen henkilön arviota tai muuten vain vetää riman liian korkealle. Näin työskentely ei ole täysin vapaata.

Täydellisyyden tavoittelussa taustalla saattaa olla liiallinen kunnianhimo tai epäonnistumisen pelko tai mitä lie. Mutta joka tapauksessa luovuus jumiutuu ovelasti sellaisen tekemisen pariin, jossa on onnistumisia koettu ennenkin, jossa ollaan hyviä ja jossa ns. "paras osaaminen" on jo käytössä.

Helposti kuvitellaan että täydellisyys on mahdollista vain siellä missä ollaan niiden asioiden parissa jotka hallitaan hyvin. Urheilussa tämä ehkä toimii, mutta kun on kyse luovuudesta, niin luovuudelle on tuiki tärkeää jatkuva nahanluonti ja uudistuminen.

Hyvän ja ainutkertaisen taiteen tekeminen on aina riski ja hyppy tuntemattomaan. Tällöin liikutaan asioiden parissa, joita ei osata ja joissa voi alkuun epäonnistua oikein kunnolla. Se joka ei uskalla säännöllisesti epäonnistua tavoitellen näennäistä täydellisyyttä, polkee tosiasiassa paikallaan omien maneeriensa oravanpyörässä.

Miles Davis sanoi suunnileen näin: "Älä pelkää virheitä, sillä niitä ei ole olemassakaan." Tämä on mielestäni aika hyvin todettu.

Nyt nukun yön yli. Huomenna tunarointi alkaa taas alusta...

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kylläpä onkin totta:)..jos oikein pahasti menee metsään niin alkaa pelkäämään itse tekemistä koska vain teoreettisesti ajattelee.,,vaatii myös välillä liikaa itseltään..mutta ne ovat lienee niitä opetuksia tai aallon pohjia joihin jokainen taiteilija välillä törmää kuka kovemmin ja harvemmin ja kuka useammin ja lievemmin..siinä kitkutelessa tulee sitten ymmärrettyä noita ns. tosiasioita. Tsemppiä tekemiseen.

T:taidemielipuoli
Anonyymi sanoi…
Niin ja ainakin itselläni on (onneksi) myös kokemus siitä että kovan pohjan jälkeen löytyy uudenlaista nöyryyttä ja sitä inothimoa uudelleen tehdä töitä ja osaa sitten arvostaa sitä mitä on mahdollisesti löytänyt tämän tekemisen kautta:)

T:mielipuoli
Luovuksissa sanoi…
Kiitos vaan kommenteista.

Matkan kokonaisuuden kannalta jokainen askel on tärkeä, myös harha-askeleet ja umpikujilla tepastelut. Kai se niin on että eniten oppii virheistään...
Maireanna sanoi…
Uransa alkumetreillä sitä on täydellisyyden perikuva, ainakin omasta mielestä. Kun matkan varrella tulee takkiin koska on hämärtynyt pääasia. Kaikki mitä käsistä lähtee on " täydellistä"- ja se ei ehkä muitten mielestä täytä niitä kriteereitä. Tulee niitä törmäyksiä joista nöyryys kasvaa ja oikeat mittasuhteet siinä ohessa saavutetaan. Vai saavutetaanko koskaan? Jälkilöylyistä pitääkin huolen intohimo taiteentekemiseen.
Luovuksissa sanoi…
Nuoruus (uran alkumetrit ja kirkasotsainen idealismi) on sellainen tauti josta paranee yleensä vanhetessa.

Ajan myötä olen alkanut arvostaa taiteen tekemisessä yhä enemmän sitä että minulla itselläni on hauskaa, eli taiteen tekemistä itseään/luovaa touhua, enkä niinkään sitä millainen teos nyt syntyy ja täyttääkö se "kriteerit".

Kyse lienee jossain määrin "onnellisuuden" tavoittelusta, siitä että elämä, taiteilun luova arki on tyydyttävää. Eikä elämää kadoteta täydellisen lopputuloksen tavoittelussa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat