Löin vasaralla peukalooni ensimmäisen kerran reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Olin koulun veistotunnilla naputtelin nauloja linnunpönttöön. Vieressä oli yksi kaverini, joka huitoi vasarallaan miten sattui ja taittoi huonoilla osumilla jokaisen naulan vinoon. Katselin syrjäsilmällä hymyillen tuota tunarointia ja naulasin itse esimerkillisesti.
Ajattelin mielessäni että olen minä aika hyvä, oikeastaan tosi hyvä ja enkä laikaan tuollainen mämmikoura. Samassa isku lipsahti peukaloon ja kipu välähti silmissä. Rippikoulun käyneenä nöyrryin heti, että Jumala tässä varmaan kasvattaa lastaan ja poistaa itsetyytyväisyyttä sielustani.
Toisen kerran löin peukaloon parikymmentä vuotta sitten, kun rakensin aitaa. Vaivuin itsetyytyväisiin ajatuksiini ja sain jälleen rangaistuksen omasta vasarastani. Sama toistui uudelleen ateljeeta rakennettaessa kymmenen vuotta sitten. Rakensin puusepän kaverina peräseinää ja vasarat heiluivat. Ajattelin että olen minä aika hyvä ja että varmaan olisin pystynyt suoriutumaan koko rakennusurakasta ilman ulkopuolista rakentajaakin. Ja mäiskis, p**kele.
Nämä tapaukset toimivat minulle uskoa vahvistava tekijänä. Jumala ikäänkuin todisti minulle olemassa oloansa kolmella rangaistuslyönnillä peukaloon.
Mutta ajattelu ja logiikka on kummallista. Tänään löin jälleen peukaloon työtasoa laittaessa. Mutta nyt en ajatellut mitään omahyväistä, kuuntelin vain radiota ja viheltelin. Kipu oli samanlainen kun ennenkin.
Rupesin vanhasta kokemuksesta etsimään syytä tapahtumalle. Mutta mitään syytä ei löytynyt. Jäin hämmentyneenä miettimään että olenko näin paatunut etten edes tajua mistä saan sapiskaa? Tai onko Jumala kiireiltään unohtanut minut niin että sain tälläkertaa lyödä sormeeni aivan omatoimisesti? Vai koetteleeko hän minua lyömällä vasaralla ilman syytä?
Ajattelin mielessäni että olen minä aika hyvä, oikeastaan tosi hyvä ja enkä laikaan tuollainen mämmikoura. Samassa isku lipsahti peukaloon ja kipu välähti silmissä. Rippikoulun käyneenä nöyrryin heti, että Jumala tässä varmaan kasvattaa lastaan ja poistaa itsetyytyväisyyttä sielustani.
Toisen kerran löin peukaloon parikymmentä vuotta sitten, kun rakensin aitaa. Vaivuin itsetyytyväisiin ajatuksiini ja sain jälleen rangaistuksen omasta vasarastani. Sama toistui uudelleen ateljeeta rakennettaessa kymmenen vuotta sitten. Rakensin puusepän kaverina peräseinää ja vasarat heiluivat. Ajattelin että olen minä aika hyvä ja että varmaan olisin pystynyt suoriutumaan koko rakennusurakasta ilman ulkopuolista rakentajaakin. Ja mäiskis, p**kele.
Nämä tapaukset toimivat minulle uskoa vahvistava tekijänä. Jumala ikäänkuin todisti minulle olemassa oloansa kolmella rangaistuslyönnillä peukaloon.
Mutta ajattelu ja logiikka on kummallista. Tänään löin jälleen peukaloon työtasoa laittaessa. Mutta nyt en ajatellut mitään omahyväistä, kuuntelin vain radiota ja viheltelin. Kipu oli samanlainen kun ennenkin.
Rupesin vanhasta kokemuksesta etsimään syytä tapahtumalle. Mutta mitään syytä ei löytynyt. Jäin hämmentyneenä miettimään että olenko näin paatunut etten edes tajua mistä saan sapiskaa? Tai onko Jumala kiireiltään unohtanut minut niin että sain tälläkertaa lyödä sormeeni aivan omatoimisesti? Vai koetteleeko hän minua lyömällä vasaralla ilman syytä?
Kommentit
(www.leijonainen.fi)