Päätin ryhtyä Yhteiskuntakriittiseksi, sillä sehän on nyt taiteessa muotia. Ajatus pelkästä kotimaisesta kriittisyydestä tuntui kuitenkin hieman mitättömältä, kuten piirikunnalliset painikilpailut, niinpä laajensin kuviot universaaleihin mittoihin ja ryhdyin kokomaailmakriittiseksi. Oheisen teoksen lähtökohtana on toki saastumiseen liittyvä omakohtainen "taiteilijan lähihavainto", se että koiranpaskakin pitää nykyisin pakata muovipussiin ns. "ympäristöseikkojen" vuoksi. En ole tähän suostunut, vaan vien Topia salapaskalle milloin mihinkin pusikkoon ja siirtelen kokkareita tikunnokassa erinäisten pensaiden lannoitteeksi.
Ja syy on tämä. Jos yksi koira tekee tarpeensa kaksi kertaa päivässä ja yksi muovipussi painaa 5-8g niin silloin pökäleiden pakkaaminen tuottaa muovijätettä 3,5-5,8kg vuodessa. Joten pelkästään suomalaisten koirien ympäristöprojekti saastuttaa luontoa aiheuttamalla tonnitolkulla muovijätettä. Eu-tasolla ja laajemminkin ja myös hieman kärjistäen, tämä tarkoittaa sitä, että jossain päin maailmaa pyörii muovipussitehdas (tai tehtaita) pelkästään hyvinvointimaiden koirien jätösten pakkaamista varten. Tämä jos mikä on täysin turhaa tuotantoa ja energian haaskausta.
Myös ravintoa pakataan liikaa ja tuntuu siltä että muoviin kääritään nykyisin lähes kaikki mahdollinen kurkuista kanankoipiin. Muovipakkaamista tulisi mielestäni rajoittaa rankalla lainsäätäjän kädellä ja palauttaa irtomyynti ja lihatiskit kunniaan. Ehkäpä myös muovipakkausten panttijärjestemässä voisi olla itua.
Ja eikö olisi ekologisempaa säätää sellainen koiranpaskalaki, joka velvoittaisi koiranomistajaa kanniskelemaan mukanaan vaikka pientä 100g:n muovilapiota tai puista vastaavaa, jonka avulla nokareet siirretään yksinkertaisesti sopivampaan paikkaan? Lainsäätäjän pitäisi tuuppaista tämänkaltaiset asiat liikkeelle, mutta mitään ei näytä juuri tapahtuvan.
Näiden syiden innoittamana tein tämän "Stop"-etsauksen, joka sopii universaaliin maailmanparantamiskäyttöön. Teoksessa on käsi, pysäytysmerkki, joka muodostuu ihmiskunnan aiheuttamista päästöistä. Sanoma on selkeä: Lopettakaamme oman globaalin pesämme likaaminen!
Ensin ajattelin antaa kuvan copyright-oikeudet, jollekin aktivistiryhmälle, joka lätkisi kuvaa tarroina kansanedustajien takapuoliin, jotta asioihin saataisiin vauhtia. Mutta kun pohdin asiaa pidemmälle niin luovuin aikeestani, sillä tajusin että tarratkin tehdään yleensä muovista ja että niitä voisi sitten löytyä vähän sieltä sun täältä ja niiden irroittelussa saastuisi maailma vain lisää käytetyn pesuaineen, liuottimien ja tärvätyn energian muodossa.
Niinpä tämäkin "maailmanparannusyritys" jää lähinnä elitistisen teoreettiseksi "taiteilijan kannanotoksi", jolla ei tule olemaan mitään vaikutusta siihen faktaan että maailma hukkuu paskaan.
Mutta teoksella on taas enemmän merkitystä uralleni, sillä todennäköisesti työ osallistuu johonkin taidegrafiikan katselmukseen lähitulevaisuudessa ja auttaa osaltaan minua selviytymään taiteilijana taidemaailman yhä kovenevassa kilpailussa.
Tässä onkin taiteen ns. yhteiskuntakriittisyyden ongelma.
Voiko taideteos olla aidosti yhteiskuntakriittinen, kun taiteilijan on samalla ajateltava myös omaa uraansa? Voiko kukaan ajaa täysin aidosti mitään asiaa, samalla kun hän rakentaa tekojensa kautta omaa uraansa, omaa tulevaisuuttaan? Sanoisinkin että taiteilijan yhteiskuntakriittisyydessä on pahasti kaksinaamaisuus mukana. Ja sama pätee myös politiikkaan. Tässä mielessä politiikot ja taiteilijat ovat samankaltaisia.
Kommentit