Uniikki (latinaksi unicus) on käsite joka tarkoittaa ainoa laatuaan, yksi ainoa kappale.
Uniikki liitetään usein myös taiteeseen, mutta mitä sillä oikein tarkoitetaan? Maalauksia, tai vaikkapa kollaaseja, on yksi ainoa kappale. Eli alkuperäisen teoksen voi kokea vain yhdessä paikassa ja juuri tuon kyseisen teoksen äärellä. Teoksia on vain tuo yksi. Tässä teoksen ainutkertaisuus on helppo nähdä. Vaikka maalauksesta tehtäisiin tarkka kopio, niin aito pysyy silti ainoana aitona, oikeana teoksena.
Taidegrafiikassa uniikin käsite laajenee. Taidegrafiikka on monistettavaa taidetta, jolloin alkuperäisiä teoksia voi olla muutamia kymmeniä tai jopa sata. Tällöin alkuperäisen teoksen voi kokea useissa paikoissa yhtäaikaa.
Jos ajatuksen laajentaa kuvataiteen ulkopuolelle, vaikkapa kirjallisuuteen, niin missä siellä sijaitsee teoksen uniikkius? Hyvästä kirjasta saattaa olla liikkeellä tuhansia fyysisesti erilaatuisia painettuja kappaleita, halpis pokkareista juhlaviin kovakantisiin. Taide ja sen ainutlaatuisuus koetaan nyt lukijan korvien välissä, uniikki on jotain muuta kuin jokin konkreettinen koneella kirjoitettu käsikirjoitus tms.
Ja vähän samankaltainen kuvio toistuu musiikin puolella. Mitä on alkuperäinen uniikki musiikkiteos, kun esitykset ja esittäjät vaihtuvat tilanteen mukaan ja jokainen esityskin on aina uniikki?
Joskus vuosia sitten maalasin punaisen tulivuoren, jonka pari tuttuani näki työhuoneella ja katselivat sitä hyvin tarkkaan. myöhemmin jossain itsekriittisessä mielenkuohussa silppusin ja poltin kyseisen maalauksen tuhkaksi. Mutta teos jäi elämään, sillä aina tavatessani noita tuttavia, he haluavat keskustella juuri tuosta maalauksesta kanssani. Ja niinpä keskustelemme taiteesta, jota ei enää ole fyysisesti olemassa, vaikka se silti on olemassa mielissämme mitä elävimmin. Eli katoaako tämä taideteos todella vasta sitten kun kukaan meistä ei sitä enää muista?
Ehkäpä todella on niin, että taideteos muodostuu ennen kaikkea katsojan, taiteen kokijan päässä ja teos toimii "vain" jonkinlaisena impulssin antaja.
Uniikki liitetään usein myös taiteeseen, mutta mitä sillä oikein tarkoitetaan? Maalauksia, tai vaikkapa kollaaseja, on yksi ainoa kappale. Eli alkuperäisen teoksen voi kokea vain yhdessä paikassa ja juuri tuon kyseisen teoksen äärellä. Teoksia on vain tuo yksi. Tässä teoksen ainutkertaisuus on helppo nähdä. Vaikka maalauksesta tehtäisiin tarkka kopio, niin aito pysyy silti ainoana aitona, oikeana teoksena.
Taidegrafiikassa uniikin käsite laajenee. Taidegrafiikka on monistettavaa taidetta, jolloin alkuperäisiä teoksia voi olla muutamia kymmeniä tai jopa sata. Tällöin alkuperäisen teoksen voi kokea useissa paikoissa yhtäaikaa.
Jos ajatuksen laajentaa kuvataiteen ulkopuolelle, vaikkapa kirjallisuuteen, niin missä siellä sijaitsee teoksen uniikkius? Hyvästä kirjasta saattaa olla liikkeellä tuhansia fyysisesti erilaatuisia painettuja kappaleita, halpis pokkareista juhlaviin kovakantisiin. Taide ja sen ainutlaatuisuus koetaan nyt lukijan korvien välissä, uniikki on jotain muuta kuin jokin konkreettinen koneella kirjoitettu käsikirjoitus tms.
Ja vähän samankaltainen kuvio toistuu musiikin puolella. Mitä on alkuperäinen uniikki musiikkiteos, kun esitykset ja esittäjät vaihtuvat tilanteen mukaan ja jokainen esityskin on aina uniikki?
Joskus vuosia sitten maalasin punaisen tulivuoren, jonka pari tuttuani näki työhuoneella ja katselivat sitä hyvin tarkkaan. myöhemmin jossain itsekriittisessä mielenkuohussa silppusin ja poltin kyseisen maalauksen tuhkaksi. Mutta teos jäi elämään, sillä aina tavatessani noita tuttavia, he haluavat keskustella juuri tuosta maalauksesta kanssani. Ja niinpä keskustelemme taiteesta, jota ei enää ole fyysisesti olemassa, vaikka se silti on olemassa mielissämme mitä elävimmin. Eli katoaako tämä taideteos todella vasta sitten kun kukaan meistä ei sitä enää muista?
Ehkäpä todella on niin, että taideteos muodostuu ennen kaikkea katsojan, taiteen kokijan päässä ja teos toimii "vain" jonkinlaisena impulssin antaja.
Kommentit
Varsin mielenkiintoinen huomio tuo taulustasi ja muutenkin siitä mikä on lopulta ainutlaatuista. Nihil sub sole novum, ei koskaan uutta auringon alla, voisimme sanoa, ja ajatella että mikään ei oikeastaan ole ainutlaatuista koska kaikki asiat ollaan koettu aikaisemmin? Vain asioiden tekijöillä, paikoilla ja muilla asiolla saattaa olla vaihduntaa. Näin ajattelisin, mutta toisaalta haluan uskoa kovasti siihen että ihmisellä on kyky luoda ainutlaatuisuutta.
Muuten, mahtaakohan tuo uniikki olla unicus, eikä unikus, sillä muistelisin että latinan kielessä oli ainoastaan kaksi sanaa joissa oli k-kirjain, eikä toinen muistu unikuksena?
...kyllä varmasti meissä kaikissa on kyvykkyyttä luoda luoda, mutta usein unohtuu se että kaikki tuo "uusi ja ainutlaatuinen" syntyy aina vanhan päälle.
Eli paraskin uniikki on aina vain osittain uniikkia. Tässäkin mielessä ei mitään uutta auringon alla.
Usein tekijä itse kuolettaa töitään, tarkoittaa silloin, että hän on kyllästynyt, väsynyt siihen, tai kokee, että se on niin loppuun työstetty, että "se ei yksinkertaisesti enää hengitä". Ilmaisu siinä on kuollut.
Alkuperäistä taideteosta ei mielestäni korvaa mikään. Siitä otettu kuva on varjo vain. Mutta muistoissa se saattaa elää, ja sen saa milloin tahansa loihdittua silmien eteen aivan kuin ihmisen, oli hän kuollut tai elävä. Minulla väikkyvät jatkuvasti mielessä lapsuudenkotini seinillä olleet maalaukset, vaikka parhaimmat niistä olivat värikuvajäljennöksiä.
Elävimpinä jäivät mieleen sänkyni yläpuolella olleet Millet'n Tähkän poimijat ja Ehtookellot. Keksin unta odotellessa niissä oleville ihmisille elämäntarinat. Ja ne olivat sopivia sängyn yläpuolelle niistä huokuvan rauhan tunteen takia. Niiden alla oli helppo nukahtaa, oli kuin olisi nukahtanut pellolle ilta-auringon laskuun.
Elävä maalaus ei kuole, mutta se voi unohtua,jos se ei ole missään esillä.
Löytyessään se alkaa heti hengittää, puhua ja herättää tunteita. Kaikki maalaukset eivät elä edes eläessään. Ne ovat syntyneet kuolleina ja pysyvät kuolleina elämänsä loppuun asti. :)
Kun näin käy niin koitan laittaa ne pois silmistä jonnekin ateljeen perukoille. Ja kun aikaa kulee riittävästi niin saataa hyvin käydä (ei aina) että ne alkavat taas näyttää ihan mielenkiintoisilta.
Ja aivan totta, aiheet kuluvat loppuun, kiinnostus kuolee kun samaa jauhaa riittävän kauan.
Gustave Doren pystypuukaiverrukset isossa perheraamatussa ovat myös niitä kuvia jotka löytyvät yllättävän monen kuvamuistojen joukosta.
...ja vielä noihin jo syntyessään kuoleisiin teoksiin. Voi myös olla niinkin että jotkut teokset ovat vain edellä aikaansa ja heräävät henkiin jälkijunassa kun aika on oikea.