Hiljattain löydettiin Saksasta Hohle Felsin luolasta maailman vanhin ihmishahmoinen veistos. Ikää tällä hienolla esineellä on ainakin 35 000 vuotta. Pienessä kuuden sentin luomuksessa on vahva eroottinen lataus. Rinnat ovat jättikokoiset, lanteet muhevat ja eikä jalkovälikään häpeile olemustaan. Mitä mahtoi teoksen muinainen veistäjä ajatetella? Tutkiko hän ”seksuaalisuuden ilmenemistä Gravetten kulttuurisessa kontekstissa?” Vai halusiko hän tehdä mammutin luusta "postmodernin puheenvuoron, jossa häpeilemättömän muotokielen avulla kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnan kipupisteitä suhteessa äitiyteen?"
Taidetta syytetään elitismistä ja väite pitää osin paikkansa. Yksi syy tähän on normaalista elämästä etääntynyt taidepuhe ja kirjoittelu, joka on tarkoitettu lähinnä toisille taidelatinan taitajille. Taide on etäällä kansasta kuin leipääntynyt politiikot konsanaan.
Kouluissa taideaineita on vähän, eikä taide pahemmin näy arjessa. Yhä edelleen suurin osa suomalaisista kodeista on ilman ensimmäistäkään "oikean taiteilijan" tekemää teosta. Matkamuistomaisemia ei tässä laskelmassa nyt noteerata.
Ylivoimasesti yleisin ”kritiikki”, jota saan, on se kun joku kertoo "pitävänsä" jostain teoksesta. Taidetta arvotetaan siis taulukolla tykkään - en tykkää. Eikä "ihanissa väreissä" sinänsä mitään väärää ole. Mutta taiteessa väri on usein ”vain” pintaa ja jos pinta ei tunnu heti ”ihanalta", niin tykkääjä ei mieti teosta sen enempää. Kaikki se mitä pinnan alla on, jää kokematta. Missään asiassa ei pääse syvemmälle ilman paneutumista ja asian parissa vietettyä aikaa. Näin myös kuvanlukutaito kehittyy.
Näyttelyn järjestäjät voisivat rikkoa vallitsevan hiljaisen museotunnelman ja kannustaa vieraitaan keskusteluun. Taidenäyttelyt olisivat huomattavasti mukavampia paikkoja käydä, jos kokoajan ei olisi tunne kirkkomaisesta hartaudesta ja siitä ettei saa olla häiriöksi.
Kuvanlukutaitoa parantavat myös taidelainaamot, joita jo muutamia onkin tavallisten kirjastojen yhteydessä. Käytäntö on osoittanut että lainaamon kynnys on moninverroin matalampi kuin gallerian. Lainaamojen taide myös tavoittaa niitä ihmisiä, joita ei muuten taidekentällä näy.
Kummalista että tämä niin hyväksi todettu toimintamalli ei saa tuulta purjeisiinsa, vaikka meillä on hyvin toimiva kirjastolaitos.
Kommentit
Tuo gallerioiden ja museoiden hartaus on kieltämättä outo ilmiö. Toki joihinkin teoksiin se sopii, mutta miksei museossa voisi nauraa samalla tavalla kuin teatterissa? Tai vaikka kyyneleenkin tirauttaa jos siltä tuntuu? Toki eihän tämä suomalaisille helppoa ole. Mutta mitä jos galleriassa soisi kauppojen tyyliin taustamusiikkia? Tämä voisi vähän rentouttaa tunnelmaa ja parhaimmillaan myös tehostaa taidekokemusta, jolloin myös keskustelua voisi syntyä enemmän.
Taidelainaamo on aivan mahtava juttu! Meidän ART360-hankkeessa kovasti pyritään juttua viemään eteenpäin ja ainakin täällä Tampereella se on jo näkynyt konkreettisesti: Lainausten määrä on noussut melkein parikymmentä prosenttia reilussa vuodessa.
Lainaamoiden suurin ongelma on, ettei niitä tunneta. Ratkaisu onkin parempi markkinointi. Siihen tarkoitukseen teimme tuossa syksyllä www.taidelainaamot.fi -sivuston. Ja ensi syksynä järjestämme Taidelainaamopäivät, joilla vaihdetaan kokemuksia ja ideoita lainamotoiminnan kehittämiseksi.