Siirry pääsisältöön

Nokkimisjärjestys

Kaikkialla vallitsee nokkimisjärjestys. Asiat ja ihmiset arvotetaan, punnitaan ja laitetaan pituusjärjestykseen ja useimmiten tämän järjestyksen määrittelee raha. Köyhä on huono, osaamaton, tyhmä ja ruma. Mutta kun raha tulee mukaan kuvioihin, niin tilanne muuttuu viisaaksi, kauniiksi ja laadukkaaksi.

Näin on marjat myös näyttelyiden ja kulttuuri tapahtumien suhteen. Eniten huomiota, palstamillimetrejä saavat isot näyttelyt. Ne keräävät eniten kävijöitä ja niistä puhutaan vaikkei paljon puhuttavaa olisikaan.

Suuri huomio tai yleisömäärä ei aina ole laadun tae. Jos keitoksen halutaan maistuvan mahdollisimman monelle, niin silloin annos täytyy pitää tutun oloisena ja välttää liikoja erikoisuuksia tai kokeiluja. Pikaruoka on mielenkiinnotonta myös taiteen puolella. Kaupallisesti kauniit "yleisön suosikit" ovat helposti yhtä ja samaa mössöä riippumatta näyttelypaikan hienoista puitteista.

Elämässä ja taiteessa usein se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu rajapinnoilla, ruohonjuuritasolla, siellä missä haisee luovan työn hiki ja vain aniharvoin siellä missä tutulla viihteellisellä reseptillä rahastetaan rasvaa kulttuurilaitoksen rattaisiin.

Kesänäyttelyistä lähimpänä maan pintaa ovat erilaiset taiteilijan itsensä tai pienen taiteilijaporukan pystyyn tempaisemat esitykset. Kun näyttely järjestetään kotikutoisesti omissa nurkissa lähellä luovan työskentelyn lähdettä ja tekijöitä, niin tällöin näyttelyvieraalle välittyy jotain ainutkertaista taiteilijasta ja tämän taiteesta, sellaista mitä ei ole mahdollista kokea instituutioiden tai gallerioiden näyttelysaleissa, vaikka taustatietoa löytyisi näyttelyluettelosta metritolkulla.

Yleisön (ja myös omatoimisten taiteilijoiden) kannalta on sääli että median huomio kohdistuu vuosi vuodelta vain isoihin näyttelyihin. Suomessa on monia taiteilijoita jotka raottavat ateljeen tai liiterin ovea yleisölle näin kesäaikaan. Tästä sekalaisesta joukosta luulisi löytyvän myös laadukkaita aineksia muutamaan lehtijuttuun.

Onneksi Turun Sanomissa löytyy näkökykyä pintaa syvemmälle. Tästä linkistä juttu viime keskiviikolta TaideAitoilta.

Kommentit

Maireanna sanoi…
Tuttuja ajatuksia. Olen antanut periksi ajan harvakammalle. Se ottaa kampaan vain ne harvat isot näyttelyt, oli sitten kyseessä veronmaksajan kukkarolla kustannetut, tai luovan yrittäjän selkänahasta pystyttämä näyttely.
Kun vielä lokeroidaan entistä enemmän, niin alimmissa laatikoissa ei ääni kuulu eikä lehti kommentoi!
Luovuksissa sanoi…
Noinhan se on. Mutta uintiliikkeitä on otettava, että edes voi kuvitella pääsevänsä eteenpäin ajan isossa virrassa

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat