Siirry pääsisältöön

Uusia tuulia

Viime vuoden lopulla kerrottiin uutisissa kuinka yritysten taiteeseen satsaama rahamäärä on hiipunut kolmasosaan verrattuna kymmenen vuoden takaiseen vuoden 1999 tilanteeseen. Kuvataiteen alueella tämä tarkoittaa sitä että se raha millä yritykset ovat ostaneet teoksia on pienentynyt vuosi vuodelta, vaikka samaan aikaan suomalaiset yritykset ovat entistä vauraampia ja yleinen elintasokin on kuulemma korkeampi kuin ikinä ennen.

Uutinen oli hätkähdyttävä siksi että olen tehnyt paljon tilausteoksia yrityksille juuri tänä samana ajanjaksona. Ja täytyy myöntää että tilaustöiden saaminen oli 2000-luvun taitteessa selvästi helpompaa kuin nyt viime vuosina on ollut. On myös vahvistunut outo tunne että uin kokoajan johonkin kummalliseen vastavirtaan ja meno tuntuu paikkapaikoin jo pelottavan tahmealta.

Tutkimustuloksen kuuleminen oli helpottavaa. Aavistukseni ovat olleet oikeansuuntaisia. Isot firmat investoivat ulkomaille, konttorit rakennnetaan avomallisiksi tai muuten lasiseinäisiksi. Taiteelle ei ole edes tilaa tälläisessa ympäristössä.

Ja lisäksi on vielä globalisisaatio ja kustannustehokkuuden vaatimukset. Taidetta "kulutetaan" tässä oravanpyörässä lähinnä silloin kun henkilöstöä pitää virkistää teatteri-illalla tai viininmaistelulla museomiljöössä. Yksittäisen leipäänsä hankkivan kuvataiteilijan on aika vaikea taistella tällaista suurta koko yhteiskunnan läpäisevää kehityssuuntaa vastaan.

Se täytyy kyllä pystypäin ja ylpeänä sanoa, että aika hyvin olen taistellut ja onnistunut tilauksia saamaan näihin aikoihin asti ja sitkistely jatkuu edelleen. Mutta selvää on että tähän rinnalle tarvitaan myös jotain muutakin toimeentuloa, muuten voivat uintiliikkeet käydä jossain vaiheessa liian raskaiksi.

Ensimmäisiä askeleita olen jo ottanutkin tähän suuntaan. Nyt kokeilen tänä keväänä miten taiteenteko ja elämä sujuu kun mukana matkassa on pieni sivutyö, joka vie aikaa 2 työpäivää viikossa.

Kirjoitan jossain vaiheessa ajatuksia siitä miten (ei taiteeseen liittyvä) sivutyö vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyn ja elämän laatuun.

Kommentit

Colormania sanoi…
Voi olla hyväkin asia tuo sivutyö. Itsekin olen ajatellut, että saisin toimeentulon kasaan useasta eri jutusta.
Luovuksissa sanoi…
Kyllä asia varmaan tulee tässä kevään aikana testattua. Kesään mennessä näkee kävikö tässä hyvin vai huonosti, miten taiteen teko sujuu, vapautuuko taiteen tekoon energiaa vai sivutyö mehut luovuudelta jne..
Matti Koistinen sanoi…
Tsemppiä virtauijalle. Tuo uutinen yritysten vähenevästä kiinnostuksesta oli kieltämättä harmillinen. Luin juuri yhdestä tilastosta, että vuonna 2008 suomalaiset yritykset ostivat kuvataidetta alle miljoonalla eurolla. Siis kaikki yritykset yhteenlaskettuna!
Lasiseinien lisäksi varmasti osa ongelmaa on ostamisen kulttuurin puuttuminen. Koska se puuttuu, niin sitten sitä pitäisi pystyä rakentamaan. Eli taidetta on markkinoitava ja jaksettava uida vastavirtaan. Ja pidettävä usko siihen, että kyllä se virta tästä joskus kääntyy kun riittävän moni pulikoi.
Suosittelen muuten iltalukemiseksi Erika Sauerin yms. kirjoittamaa Johtajuuden uusi taide. Erityisesti kirjan alkupuolisko on mielenkiintoinen ja käsittelee kuvataiteen käyttöä johtamisessa.
Luovuksissa sanoi…
Kiitos vaan kirja vinkistä, täytyy lukea... ei kai tässä muu auta kuin ottaa niitä iänikuisia uintiliikkeitä..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista

Inhorealismia

Länsimaisessa oikeusvaltiossa ei kuulema ole sensuuria. Asia ei pidä paikkaansa. Sensuurin ymmärtää hyvin käsitteen inhorealismi yhteydessä. Realismi tarkoitaa todenmukaisuutta (ransk. réalisme) ja inhorealismi sitä kun todellisuus esitetään kaikkein raadollisimmillaan, asioiden inhoittavia piirteitä tarkastellen. Asia on arkipäivää esimerkiksi uutistoimituksissa, joissa joudutaan jatkuvasti miettimään onko jonkin kuva-aineiston (katastrofin uhrit, sodan kauhut, kirurginen leikkaus jne.) näyttäminen julkisesti sopivaa vai ei. Toisin sanoen kuvamateriaalia joudutaan sensuroimaan, niin että esitetty aineisto on linjassa vallitsevien moraalikäsitysten kanssa. Ja myös niin ettei ketään tarkoituksella järkytetä. Inhorealismi liittyy myös taidekentällä säännöllisesti syntyvään kohuun, kun joku taiteilija kyseenalaistaa tätä rajaa, esittelemällä teoksissaan asioita joita emme ole tottuneet näkemään "hyviä lehtimiestapoja" kunnioittavassa yhteikunnassamme. Ihmiset haluavat syö

Petas-Baari

Tässä pari kuvaa viimevuoden lokakuulta vanhasta Petas-Baarista, joka sijaitsi Viherlaakson Länsirajalla Turuntien ja Lippajärventien risteyksen tuntumassa. Paikka jää juuri ja juuri Kauniaisten puolelle. Nyt rakennus on purettu ja tilalle on kohoamassa "Kukkalaakso" niminen kerrostalo asuinalue. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä legendaarinen Petas-Baari ja kauppa. Rakennus valmistui ennen sotia 1938. Baari oli omana aikanaan varsin suosittu ohikulkijoiden kohtaus- ja taksimiesten taukopaikka. 1970-80 luvulla kaupan rakennukseen tuli U.Suomalaisen TV korjaamo ja myymälä. Toiminta hyytyi 90-luvun alun laman myötä. 1997 Petas-Baari toimi mm. Trabant Express sketsisarjan kulissina. Tässä Youtuben pätkä Jasso Laamasen pajatson peluusta. Itsekin olen joskus vuosikymmeniä sitten käynyt baarissa pajatsoa kokeilemassa ja syömässä kuivan juustosämpylän. Kaupparakennuksen päädyssä oli iso käsinmaalattu Hellaksen Figarol-mainos, jossa ajan havina on vahvasti läsnä. Jos muistat