Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti.
Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistaitojen kehittymiseen, mikä sinänsä on hyvä asia. Lopputulos tällä tiellä on kuitenkin usein se että tekniikasta tulee pääasia ja tekeminen alkaa muistuttamaan jotain sen tapaista minkä Hesarin kritiikissä (kuvatekstissä) kuvaillaan olevan 'teknisesti mukiinmenevää, mutta sisällöllisesti kepeää taidetta'.
Taiten tekeminen ei siis riitä taiteessa 'hyvyydeksi'. Miksi ei? Koska taide heijastelee tätä aikaa ja jatkuvasti luo nahkaansa ja hapuilee kohti jotain uutta ja tuntematonta. Jos käyttää esimerkkinä korkeushyppyä, niin taiteessa hypätään myös riman ali ja ilman rimaa. Hypitään tasajalkaa, takaperin ja kierteellä. Otetaan vauhtia katsomosta, loikataan ohi, ryömitään ja halataan pehmustetta ja niin edelleen. Se että joku edelleen hyppää vanhanaikaisesti korkeutta saattaa näyttää 'huonolta' silloin kun taidekentän suunnannäyttäjät ovat jo aikoja sitten siirtyneet korkeushyppypaikan pehmusteiden alla-oleviin sfääreihin etsimään sieltä jotain uutta 'hyvää'.
Ehkä 'hyvä' taiteessa on ennenkaikkea 'sitä jotain' mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen, saa teoksen elämään. Koskettaa tai tökkää katsojaa. Jotain mitä voisi määritellä sanoilla 'taiteen henki', jotain sellaista mitä ei ehkä voi opettaa kenellekkään, se joko on taiteilijalla tai sitten ei. Kyse on jonkinlaisesta karismasta, joka välittyy myös teoksen kautta.
Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.
Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.
Ehkä Salmelan ongelma on tässä. Karisma jää taka-alalle, kun piipitys ja lässytys varastavat päähuomion.
4 kommenttia:
Tämä nostattaa kyllä aina keskustelua, että mitä se hyvä nyt lopulta itse kenellekin tarkoittaa. Se on vain fakta että jokaiselle se omaa silmää miellyttävin teos on jollain tapa erilainen kuin toiselle. Itse en ole näyttelyä nähnyt, mutta pidin kritiikistä siinä mielessä että siinä otettiin kantaa myös näyttelyn esillepanoon ja ympäröivään tilaan, sillä tämä vaikuttaa myös näyttelykokemukseen voimakkaasti. Minusta liikutaan aina vähän heikoilla jäillä tämän "hyvä ja huono" arvioinnin kanssa jos ei osaa uskottavasti ja perusteellisesti perustella miksi joku on, tai ei ole, hyvää taidetta. Kommenttiin tulisi vetää itsensä mukaan jotta se saisi taakseen uskottavuutta.
Kiitos mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättäneestä tekstistä!
Jaa'a! Mikä on hyvää taidetta?
Tuntuu, että nykyään tapahtuu harvoin sellainen ihme, että pysähtyy näyttelyssä jonkun työn kohdalle ja haltioituu tai jotenkin ainakin innostuu ja ajattelee: Onpa hyvä!
Vähän useammin tapahtuu kuitenkin niin, että kun astuu ovesta sisään ja luo sellaisen nopean yleissilmäyksen seinillä oleviin töihin, sitä automaattisesti toteaa, onpa hyvä näyttely! Tai: ohoh, mitähän tämäkin tekijä on ajatellut, kun on maksanut suuren summan saadakseen tällaiset työnsä esille, ei olisi kannattanut!
Hyvän ja huonon taiteen ero on kai katsojan silmässä. Mitä enemmän on nähnyt taidetta eri yhteyksissä, sitä valmiimpi on asettamaan arvionsa töiden hyvyydestä tai huonoudesta.
Kaikkein eniten olen nähnyt näyttelyjä, jotka katsoo ja katsoo, tuntematta minkäänlaista liiikahdusta sisällään.
Surullista.
hietzu, suhteellista varmaan tuo hyvä itse kullekin kuten sanoit. Joku saa kiksejä yksivärisen neliön äärelle, jotka muuten olivat muotia taiteessa 80-luvulla, jollekin toiselle se on vain tylsää värialue kankaalla jne. Näihän se on. ei kai lopulta ole mitään lopullista tapaa määrittää mikä hyvää on. Teoksesta tihkuva 'karisma' on vain yksi yritys hahmottaa asiaa sinne päin. Vaikka lopulta vain taidetaan kuitenkin tulla siihen että hyvää on se mistä kukakin pitää. ...ja myös siihen mikä on tässä ajassa muotia. yksiväriset neliötkin herättivät ihastusta taannoin, tänään uudet vastaavat eivät.
Liisu. Ehkä suuri osa kaikesta mitä taiteena tehdään on silkkaa roskaa. Todellista teoshelmeä on vaikea saada aikaa. Se on vähän samanlainen asia kun joku ajattelija kirjoittaa paksuja kirjoja koko ikänsä, niin silti noista tuhansista sivuista saattaa jäädä helmenä elämään vain yksi lause. taiteilijan pitäisi olla aika itsekriittinen siitä mitä laittaa esille ja pitää näyttelyitä riittävän harvoin.
Totta myös se että teosten säännöllinen katsominen kehittää silmää ja ehkäpä tätä kautta myös 'karisma' alkaa näyttäytyä yhä selvemmin.
Kiitos kommenteista teille molemmille.
Hyvä ja huono asetelma herättää aina mielenkiintoa ja luotaa kysymykseen mitä taide on? Olisi mukava kuulla määritelmiä. Yhden olen kuullut: "Taiteella on taideyhteisön hyväksyntä." Entäs "taideyhteisö", "raati" joka hyväksyy?
Hyvään ja huonoon taiteessa liittyy läheisesti myös "aika". Kuinka paljon onkaan esimerkkejä aikanaan väärin ymmärretyistä taiteijioista? Vaikka Vinsent rutisti kankaalle tuubi kaupalla väriä, eivät aikalaisensa ostajat olleet hänen auringonkukistaan kovinkaan kiinnostuneita.
Muuten tuo "sohvanpäällystaide" on aivan loistava käsite! :) Rinta rottingilla sanon, että Minun kodissani sohvan yläpuolella on suurin ja arvokkain tauluni kapeissa kullanvärisissä kehyksissä, ehdottomasti taiteen arvopaikalla numero yksi.
Nim. Kotini on linnani
Lähetä kommentti