Kärpästen hyökkäys

Kattoikkunoiden kanssa on pitkin syksyä ollut ongelmia. Ensin oli pientä eristystä lämmön karkailun kuriin laittamiseksi, sitten tulivat kärpäset. Jossain on pieni rako josta siivekkäitä tulvii sisään lämmittelemään tai sitten jonnekin välikaton rakenteisiin on kuollut hiiri tai lintu, josta on tullut hyönteisten tukikohta.

Oli miten oli, niin kärpäsiä on riittänyt. Laitoin pari viikkoa sitten joka ikkunan luo vanhanaikaiset kärpäspaperit ja satoa on piisannut. Silti siivekkäitä riittää. Ongelma toistuu aina loppusyksystä. Nyt tänä vuonna kun on ollut aika lämmintä poikkeuksellisen pitkään, niin pörinää on myös ollut tavanomaisista enemmän. Tällaistakin voi joskus arki olla ateljeessa. Työskentelyä kärpästen säestämänä. 

Kätevää

tämä kännykällä bloggaaminen. Samalla kun pitää pienen tauon niin voi laittaa blogille kuvan ja pienen tekstin. Ehkäpä laitan lähiaikoina vähän useammin näitä kuva väläyksiä tulemaan.
Aika paljon olen kirjoittanut kaikenlaista vakavaa asiaa. Jospa vaihdetaan hieman  kevyempään näkökulmaan välillä.

Varjojen leikki

Varjojen leikki aitan seinässä ilahdutti hetki sitten. Tällaiset ohi kiitävät hetket jäävät helposti huomaamatta kun sitä luulee olevansa niin kovin kiireinen = tärkeä.

Nuijaa

Testaan tämän kuvan myötä miten postaus onnistuu puhelimella.

Anamorfoosi

Anamorfoosi (kreik. anamorfosis, uudestimuodostus) taiteen yhteydessa tarkoittaa optisesti vääristynyttä kuvaa joka voidaan hahmottaa jonkin katselulaitteen avulla. Törmäsin sattumalta viime viikolla anamorfoosiin Rouenissa Ranskassa (The Museum of Fine Arts in Rouen), jossa sovinnaisten ja tavanomaisten vanhojen teosten joukosta aivan yllättäen tökkäsi silmään tämä Domenico Piolan 1600-luvulla tekemä "nykytaiteen teos".

Alkuperäinen abstrakti pyörre roikkui seinällä ja sen edessä oli jäljennös pöydästä josta teoksen idea avautuu. Teos on tarkoitettu katseltavaksi peilimäisen sylinterin kautta. Kysessä on ilmeisesti jonkinlainen seurapiirivieraiden ohjelmanumeroksi tarkoitettu, taiteenkeinoin toteutettu ohjelmanumero tai vastaava ihmetyksen aihe. Jäin miettimään oliko pyörre ollut alkujaankin pöytälevy vai oliko pöytä museon oma idea. Oli miten oli, niin joka tapauksessa tämä oli piristävä kohtaaminen jota en osannut odottaa.

Taidelainaamo yskii, onko Espoon päättäjillä pallo hukassa?

Kesäkuun  alussa Helsingin Sanomissa uutisoitiin Espoossa taidelainaamon ympärillä olevasta tilanteesta ja kerrottiin mm. siitä kuinka kaupunki kaavailee siirtävänsä taidelainaamon osaksi Espoon modernintaiteen museo toimintaa.

Asia liittyy espoolaisten taiteilijoiden riitelyyn jonka tuoksinassa osa taiteilijoista erosi Espoon Kuvataiteilijoista ja perusti toisen yhdistyksen Espoon Taiteilijakilta ry:n ja jäi samalla taidelainaamon toiminnan ulkopuolelle. En tässä käy sen kummemmin erittelemään riidan käänteitä, mutta yksi keskeinen hankauskohta on ollut ja yhä on, se että taidelainaamossa teoksiaan tarjoavien joukossa (EKT:n jäsenyyden kautta) on ollut varsin suuri määrä henkilöitä jotka eivät lainkaan asu tai työskentele Espoossa.

Nyt asiaa on väännetty ja käännetty useamman vuoden ja ratkaisuksi ehdotetaan että Emma ryhtyy taidelainaamon portinvartiaksi. Ajatus on perin outo, sillä eihän museolaitoksen tehtäviin kuulu taidekaupan harjoittaminen, jota taidelainaamotoiminta suureksi osaksi on. Eikä myöskään taiteilijoiden toimeentuloa-asoihin puuttuminen, mitä kyseinen ratkaisu myös tarkoittaa. Eikä myöskään korottaa kynnystä tavallisen ihmisen tulla taiteen luo.

Taidelainaamon idea on tuoda taide lähelle ketä tahansa. Lainaamon on tarkoitus olla paikka jonne on helppo tulla vaikka kauppareissulla ja tutustua sellaiseen taiteeseen jota aivan tavalliset paikkakunnalla asuvat taiteilijat haluavat näyttää ja esitellä ihan tavallisille paikkakunnan ihmisille. Taidelainaamo ei ole taidegalleria tai jyretyn valinnan tulosten esittely, vaan ihan oma fooruminsa, jonne jokainen taidelainaamon piiriin kuuluva taiteilija saa tuoda haluamiaan teoksia vapaasti, ja joskus myös kokeilla miten hänen johonkin uudenlaiseen tekemisen tapaansa reagoidaan.  Se on myös monelle paikkakunnalla asuvalle taiteilijalle erittäin merkittävä tulonlähde, koska välitysprosentti pidetään mahdollisimman pienenä.

Jos Emma ottaa ohjat nyt Espoossa, niin taidelainaamon kanssa mennään pahasti metsään. Mieleni tekee kysyä näin avoimesti Espoon kaupungin kulttuurilautakunnalta ja kulttuurijohtajilta: Oletteko te aivan järjissänne tämän asian hoidossa?

Kyse on taiteilijan työstä ja toimeentulosta ja taidelainaamo pitää saada kiireen vilkkaan pelittämään, niin että se auttaa osaltaan kaikkia espoolaisia taiteilijoita selviytymään toimentulokamppailussaan. Ja kynnyksen pitää olla matala, niin että taksimies Penakin kehtaa pujahtaa sisään lainaamaan joululahjaa anopilleen.

(Kuva ei liity espooseen vaan on Sammatin Taidenavetasta jossa sammatin seudun taiteilijat käyvät parhaillaan omaa selviytymistaisteluaan.)

Apurahasysteemin ongelma selkokielellä

Ehkä tässä olisi vielä paikallaan hieman kiteyttää ongelmaa joka liittyy viimeaikaiseen keskusteluun apurahoista. Yritän selittää asian mahdollisimman selkeästi.

Ongelma tai epäoikeudenmukaisuus tai vääristymä liittyy näyttelytoimintaan. Näyttelyt ovat ainoa kanava jonka kautta taiteilijan on mahdollista rakentaa uraa, tuoda teoksiaan esille ja hankkia toimeentuloa, joko konkreettisen teosmyynnin kautta tai näyttelyssä tehtyjen mainetekojen kautta, jotka mahdollisesti myöhemmin realisoituvat esim. apurahoiksi.  Ongelma jota nyt hahmottelen näkyy selkeimmin ns. kaupallisen taiteen alueella ja kaupallisella taiteella tarkoitan kaikkea sitä taidetta, jolle näyttelyissä lätkäistään hintalappu. 

En lähde tässä saivartelemaan siitä kuinka hyvin mikäkin taide sopii myytäväksi tai missä tarkalleen kulkee ei-kaupallisuuden ja kaupallisuuden raja. Jos teos on esim. valmistettu orgaanisista materiaaleista, tilateokset jne, niin silloin ne jotka ylipäätään näitä ja vastaavia teoksia voivat ostaa, ovat lähinnä museot ja muut institutionaaliset tahot.  Sohvanpäällystauluja ja muuta 'kaupallista taidetta' voivat ostaa edellisten lisäksi myös aivan tavalliset yksityiset ihmiset. Kaupallisuus alkaa siitä kun hinta ilmoitetaan, kauppaa toivotaan ja raha alkaa liikkua. Kaupallisuutta voisi kuvata janalla, jonka toisessa päässä on vaikeasti myytävä taide, kuten esim tila-, performanssi-, yhteiskuntakriittinen-, poliittinen-, jne  ja toisessa päässä paremmin myytäväksi sopiva taide jota tehdään käsityöläisyyspohjalta esteettisiä asioita painottaen. (Tosin tämä on hieman teoriaa kun asiat taiteessa limittyvät ja kääntyilevät miten sattuu, jopa päälaelleen.)

Kaikki myyminen, myös taideteosten, on kaupantekoa mikä taas on tulonhankintaa, joka suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa pitäisi tapahtua tasavertaiselta pohjalta. Nyt apurahajärjestelmä vääristää kuvion. Käytännössä vain niiden taiteilijoiden joilla on ns. 'apuraha päällä' on mahdollista järjestää näyttely kelvollisessa galleriassa, koska kulurakenne on suuri ja toimii periaatteella 'taiteilija maksaa'. (Suomessa on vallalla vuokravetoinen systeemi, jossa näyttelypaikan pyörittäjä veloittaa muutaman viikon näyttelyajalta vuokraa välillä muutama satanen - useampi tuhat euroa + provisiot myynnistä.)  Nyt apurahat toimivat eräänlaisen piilotukena galleristeille ja muille näyttelyiden järjestäjille, mikä ei varmuudella ole apurahojen tarkoitus. 

Näyttelyitä on kuitenkin pidettävä sillä ne ovat, kuten jo sanoin, taiteilijan työssä se ainoa kanava jonka kautta uraa rakennetaan. Ja koska mitään muuta reittiä ei ole, niin myös tästä syystä tulisi jokaisella taiteilijalla (myös ei-kaupallisilla) olla sama mahdollisuus tavoitella onnistumista näyttelyiden kautta. Nyt apurahajärjestelmän puitteissa käytännössä päätetään etukäteen kenelle suodaan tähän mahdollisuus ja kenelle ei. Onnistumisen tai epäonistumisen tulisi tapahtua vain ja ainoastaan näyttelyn kautta, ei apurahojen vaikutuksesta.  Ongelma liittyy siis ammatissa toimimisen mahdollisuuksiin ja tämän pitäisi levätä oikeudenmukaisella perustuksella. 

Ja ongelma liittyy myös reiluun peliin  tulonhankinnassa ja koskee jokaista joka teoksiaan myy ja erityisesti niitä taiteilijoita, joiden taiteen myyntitulo, taiteen kokonaismyynti (liikevaihto) ylittää 8500 euroa vuodessa. Tämä on raja jonka ylittyessä lainsäätäjä katsoo ettei kyse enää ole harrastetoiminnasta vaan elinkeinosta, laittaa asianomaisen arvonlisäveron piiriin, antaa y-tunnuksen (pakollinen jokaiselle elikeinonharjoittajalle)  ja lähettää asian vakuudeksi taiteilijalle vuoden lopussa elikeinonharjoittajan verokaavakeen. On aivan samantekevää kokeeko olevansa 'yrittäjä' vai ei. (Itse en koe olevani yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, taiteilija-ammatinharjoittaja ennemmin.) 

Aina silloin kun ollaan ollaan lainkirjaimen mukaan tosiasiallisesti elinkeinon piirissä, jotain myymässä ja ostamassa, niin tulisi tämän tapahtua reilulta pohjalta, myös taiteen kohdalla. Ongelma on todellinen vaikkakin kaikenlaiset taiteen laatuasiat ja muut 'en ole mikään yrittäjä' -nyyhkytys vievät keskustelun helposti aivan kummallisille sivuraiteille. Se taiteilija jolla on y-tunnus ja väittää ettei kyse ole elinkeinosta vaan jostakin muusta, ei elä reaalimaailmassa tässä asiassa. En lainkaan puhu siitä mitä on oikea taide, tai hyvä tai huono taide, tai mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Puhun reilusta pelistä, oikeudenmukaisuudesta, silloin kun  taiteilijan ammatissa yritetään raapia leipää pöytään ja teoksille on asetettu jokin hinta, olkoon tekeminen taiteena kuinka hyvää tai huonoa tahansa.

Ongelman todellisuus myös Suomen Taiteilijaseurassa myönnetään. Mutta kun ratkaisu edellyttäisi todella radikaalia remonttia nykyiseen järjestelmään, niin tälle tielle ei ole haluttu lähteä. Tämä vääristymä ei katoa nykysysteemin taakse piiloutumalla tai yleistä perustuloa toivomalla, vaan ennemmin tai myöhemmin se tulee kohdata ja ratkaisuja on myös tehtävä. 

Ensimmäinen vaihtoehto tilanteen ratkaisuksi voisi olla samansuuruinen tuki kaikille, 'taiteilijatoiminnan tuki' tai 'taiteilijapalkka'. Hyvää tuessa olisi että sen myötä taiteilijapolitiikan hankauspisteet olisi helppo nähdä.  Esim: paljonko on tuen määrä, mistä lähteistä ja miten rahoitus järjestetään, ketkä tuen piiriin kuuluvat, paljonko tuen kanssa saa tehdä sivutyötunteja tai opiskella,   taiteilijoiden määrän kontrolli koulutukseen puuttumalla jne.

Toinen ratkaisu voisi löytyä vertaisarvioinnin muuttamisesta, niin että siinä poistettaan hakijoiden joukosta harrastelijat, sunnuntaimaalarit ja laadultaan muuten heikot. Ja sitten yksinkertaisesti arvotaan apurahan saajat kausittain. Tämä toisi  oikeudenmukaisuutta yllä esitettyyn ongelma kuvioon, koska selvästi useammille aukeaisi mahdollisuus työskennellä näyttelyitä varten apurahalla. Ja taidekauppaa tehtäisiin hieman reilummalta pohjalta.  Apuraha vuosilla voisi myös olla jokin katto jonka jälkeen henkilö ei enää voi osallistua arvontaan eikä saada apurahaa. 

Keskustelu apurahoista jatkuu

Mukava todeta että viime sunnuntain mielipiteeni Hesarissa herättää vastakaikua. Tänään erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio ottaa  Suomen Kulttuurirahaston puolesta kantaa tilanteeseen. Laitan tähän suht spontaanisti heti näin aamutuimaan muutaman ajatuksen jotka nousivat tekstiä lukiessani mieleen.

Apurahan alkuperäisestä tarkoituksesta hän kirjoittaa: "Apurahalla on haluttu tarjota mahdollisuus taiteenharjoittamiseen myös köyhemmälle tai huonommin verkostoituneelle."

Taiteilijan köyhyys ei pahemmin ole mukana kuvioissa. Apurahat pikemminkin tuppaavat kasaantumaan samoille henkilöille. Yksi syy tähän on siinä että itse apurahan saamista pidetään ns. taiteellisena ansiona. Tämä johtaa vääristymään todellisen 'taiteellisen laadun' suhteen. Epäoikeudenmukaisuus tässä selviää pienellä ajatusleikillä: Jos kahdesta saman tasoisesta taiteilijasta toinen saa apurahan ja toinen ei, niin apurahan saanut on seuraavan apurahakierroksen arvioinneissa tullut taiteellisesti laadukkaammaksi kuin toinen, apuraha-meriitinsä ansiosta, vaikka kumpikaan ei olisi apurahakauden aikana tehnyt yhtään mitään. Apuraha siis tuppaa vääristämään taiteilijan laadukkuutta.

Huonommin verkostoituneelle apurahat ovat usein vain haave vaikka kuinka hyvää taidetta tekisi. Juuri Kulttuurirahaston kaltaiset säätiöt käyttävät arvioinneissaan ns. asiantuntija lausuntoja, suosittelijoita.  Tämän takia juuri nämä 'huonommin verkostoituneet' ja muut sosiaalisilta taidoiltaan heikommat, ym erakot ovat vääjäämättä alakynnessä apurahojen jaossa.

Apuhat tulisi kiireen vilkkaan poistaa meriittien joukosta ja samoin suosittelijoiden käyttö taiteen rahoituksessa tulisi myös lakkauttaa. Pysyköön taide pystyssä omilla jaloillaan eikä tukihenkilöihin nojaten.

Samansuuruinen tuki kaikille on paras ratkaisu. Mihin sitten rajat vedetään tuen suuruudessa sekä taiteilijoiden ja ei-taiteilijoiden välillä ei varmaan ole vaikeimpia pulmia mitä tässä maassa on kyetty ratkaisemaan. Itse kannatan hieman väljempää seulaa jolloin myös Suomen Taiteilijaseuraan kuulumattomilla ammattitaiteilijoilla olisi mahdollisuus tukeen. Ja myös verottajalla lienee oma tuntuma siihen kuka on ammattitaiteilija. Jaettava potti voisi muodostua valtion ja säätiöiden panoksen lisäksi myös muiden halukkaiden tahojen tuesta yksityishenkilöistä yrityksiin.

"Käytännöt, jotka liiaksi eriyttävät päätöksentekoa asiantuntijoille yleisön kokemusmaailman sivuuttaen, voivat olla pitkällä aikavälillä vahingollisia."  

Kenen kokemus taiteesta on oikea, aito tai paras. Onko sohvanpäällystaulujen ystävällä väärä taidekäsitys? Vai tuleeko oikea käsitys vain asiantuntijoilta?  Miksi? Kenellä on oikeus määrittää 'hyvä taide' kun henkilökohtaisella tasolla on kyse pitkälle mieltymyksistä makuasioista,  jostain määrittelemättömästä tunneasasta, minkä takia joku jostain teoksesta pitää, kuten sohvanpäällystaulusta.

"Poliittista ohjausta tarvitaan, sillä veronmaksajalla on oikeus vaikuttaa siihen, mihin varoja käytetään."  

"Päätösvallan  luovuttaminen taiteilijoiden korporaatioille johtaa taiteen merkityksellisyyden vähenemiseen." 

"Apurahajärjestelmään sisältyy erilaisten valtaklikkien muodostumisen vaara."

Mielenkiintoista nähdä kiinnostaako näin marginaalissa oleva asia politikkoja.

Mitä on 'hyvä' taiteessa

Tänään Hesarissa Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala puolustaa kesänäyttelyään samaansa tylyä kritiikkiä vastaan. Kriitikko piti kokonaisuutta huonona ja Hoikkalan mielestä se taas on hyvä. Väkisinkin tässä mietityttää mitä ylipäätään tarkoittaa taiteessa että jokin teos on 'hyvä' tai että joku on 'hyvä taiteilija'. Tätä 'hyvyyttä' myös apurahojen vertaisarviossa pyritään selvittämään.

Urheilusuorituksissa on selkeät mittarit. Se kuka esim. hyppää riman yli korkeammalta kuin useimmat on varmasti lajissaan hyvä. Hän voi myös harjoittaa hyvyyttään parantelemalla eri suorituksen osa-alueita. Ponnistusta, lihasvoimaa, kimmoisuutta, nopeutta, notkeutta, rentoutta, motoriikkaa, rytmintajua, pelonvoittamista, suorituspainetta, motivaatiota, keskittymiskykyä jne. Eli parantelemalla osatekijöitä sopivassa suhteessa kokonaissuorituskin paranee pikkuhiljaa aina omille äärirajoille asti. 

Taiteessa tämänkaltainen lähestyminen johtaa käsityöläistaitojen kehittymiseen, mikä sinänsä on hyvä asia. Lopputulos tällä tiellä on kuitenkin usein se että tekniikasta tulee pääasia ja tekeminen alkaa muistuttamaan jotain sen tapaista minkä Hesarin kritiikissä (kuvatekstissä) kuvaillaan olevan 'teknisesti mukiinmenevää, mutta sisällöllisesti kepeää taidetta'.  

Taiten tekeminen ei siis riitä taiteessa 'hyvyydeksi'. Miksi ei? Koska taide heijastelee tätä aikaa ja jatkuvasti luo nahkaansa ja hapuilee kohti jotain uutta ja tuntematonta. Jos käyttää esimerkkinä korkeushyppyä, niin taiteessa hypätään myös riman ali ja ilman rimaa. Hypitään tasajalkaa, takaperin ja kierteellä. Otetaan vauhtia katsomosta, loikataan ohi, ryömitään ja halataan pehmustetta ja niin edelleen. Se että joku edelleen hyppää vanhanaikaisesti korkeutta saattaa näyttää 'huonolta' silloin kun taidekentän suunnannäyttäjät ovat jo aikoja sitten siirtyneet korkeushyppypaikan pehmusteiden alla-oleviin sfääreihin etsimään sieltä jotain uutta 'hyvää'. 

Ehkä 'hyvä' taiteessa on ennenkaikkea 'sitä jotain' mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen, saa teoksen elämään. Koskettaa tai tökkää katsojaa. Jotain mitä voisi määritellä sanoilla 'taiteen henki', jotain sellaista mitä ei ehkä voi opettaa kenellekkään, se joko on taiteilijalla tai sitten ei. Kyse on jonkinlaisesta karismasta, joka välittyy myös teoksen kautta.

Ja jos tähän vielä lisätään ammattimainen  toteutus, niin 'hyvyys' vaan lisääntyy. 'Se jokin joka teoksessa kolahtaa' tai 'karisma' ei myöskään pääse kunnolla esiin jos teos on kehnosti toteutettu. Voisi myös puhua 'persoonallisesta otteesta' tai 'käsialasta', mutta mielestäni karisma on aika hyvä sana tässä. Hyvä teos ei selityksiä kaipaa, se seisoo oman karismansa varassa. Ja vain on.  

Ehkä Salmelan ongelma on tässä. Karisma jää taka-alalle, kun piipitys ja lässytys varastavat päähuomion.

Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Päivän Hesarissa oli mielipiteeni apurahajärjestelmään nivoutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta joka on ikäänkuin sisään rakennettu systeemiin. Kuva muutaman vuoden takaa Kumusta. En muista kenen näyttelystä.


Taiteilijapolitiikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Lii­sa Mayow kir­joit­ti Lauan­tai­es­sees­sä (HS Kult­tuu­ri 29. 6.) tai­teen te­ke­mi­sen ja yrit­tä­mi­sen vai­keas­ta suh­tees­ta; sii­tä, kuin­ka han­ka­laa asias­ta on yli­pää­tään kes­kus­tel­la il­man sa­vua.

On ai­van tot­ta, et­tä laa­jem­paa kes­kus­te­lua asias­ta ei käy­dä. Asian ym­pä­ril­lä va­lit­see vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ri, kos­ka tai­tei­li­juu­den tar­kas­te­lu am­mat­ti­na am­mat­tien jou­kos­sa ja tai­tei­li­jan elin­kei­no­na joh­taa sii­hen, et­tä ny­kyi­nen apu­ra­ha­jär­jes­tel­mä näyt­tää ko­vin van­han­ai­kai­sel­ta sys­tee­mil­tä, jo­ka pi­tää yl­lä epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja epä­ta­sa-ar­voa esi­mer­kik­si ku­va­tai­tei­li­joi­den kes­kuu­des­sa.

Näyttelytoiminta on ai­noa vä­li­ne, jon­ka kaut­ta ku­va­tai­tei­li­ja voi ra­ken­taa uraa, an­sai­ta kan­nuk­sia ja toi­meen­tu­loa elä­mäs­sään. Ny­ky­ai­kai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa py­ri­tään ta­sa-ar­voon ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, tu­li­si kai jo­kai­sel­la sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­val­la hen­ki­löl­lä, am­mat­ti­tai­tei­li­jal­la­kin, ol­la ta­sa­ver­tai­set läh­tö­koh­dat ta­voi­tel­la mah­dol­lis­ta me­nes­tys­tä työs­sään.

Nyt apu­ra­hoi­tus saat­taa tai­tei­li­jat täy­sin eri­ar­voi­seen ase­maan näyt­te­lyn pi­tä­ji­nä. On ta­lou­del­li­ses­ti ai­van eri asia työs­ken­nel­lä apu­ra­hoi­tet­tu­na gal­le­ria­näyt­te­lyn tai ison yh­teis­näyt­te­lyn eteen ja mak­saa näyt­te­lyn usei­den tu­han­sien eu­ro­jen vuok­ra kuin työs­ken­nel­lä il­man tu­kea ja mak­saa työs­ken­te­ly ja muut ku­lut it­se.

Jokaisella min­kä ta­han­sa am­ma­tin te­ki­jäl­lä pi­täi­si kai ol­la ta­sa­puo­li­set mah­dol­li­suu­det edes yrit­tää pär­jä­tä va­lit­se­mal­laan tiel­lä. Ku­va­tai­tees­sa tä­mä ei to­teu­du, ei­kä tä­mä myös­kään ole ny­ky­ai­kaa oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja ta­sa­ver­tai­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Sil­lä, mi­ten hy­vin tai huo­nos­ti "ver­tai­sar­vioi­den" apu­ra­ho­jen ja­ko nyt to­teu­te­taan, ei ole mer­ki­tys­tä, kun ko­ko sys­tee­mi ruok­kii epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta.

Poh­jim­mil­taan apu­ra­hat ovat vää­ris­ty­nyt­tä elin­kei­no­tu­kea, vaik­ka tai­de­jär­jes­töt ei­vät tä­tä myön­nä. Pu­hu­taan "tai­teel­li­sen laa­dun" tu­ke­mi­ses­ta, vaik­ka ky­se on hy­vin pit­käl­le sii­tä, mi­kä mil­loin­kin on tai­de­ken­täl­lä muo­tia.

Apurahajärjestelmä ny­ky­muo­dos­saan tu­li­si lak­kaut­taa ja täys­re­mon­toi­da niin, et­tä jo­kai­nen am­mat­tiaan pää­työ­nään har­joit­ta­va am­mat­ti­tai­tei­li­ja sai­si sa­man­suu­rui­sen tuen toi­min­nal­leen, jot­ta jo­kai­nen voi­si on­nis­tua tai epä­on­nis­tua ai­van it­se il­man et­tä jär­jes­tel­mä päät­tää, ke­nen tai­de saa elää ja ke­nen ei.

Tä­hän vaa­tee­seen saa yleen­sä vas­tauk­sek­si pelk­kää hil­jai­suut­ta. Tai sit­ten ku­lis­seis­sa ker­ro­taan, et­tä tär­keäm­pää on tu­kea yh­des­sä yleis­tä kan­sa­lais­palk­ka-aja­tus­ta kuin uu­dis­taa apu­ra­hoi­tus­ta.

Tai­tei­li­joi­den etu­jär­jes­tö­jen teh­tä­vä ei sai­si ol­la vih­reän tai va­sem­mis­to­lai­sen tai muun vä­ri­sen po­li­tii­kan tu­ke­mi­nen vaan vain ja ai­noas­taan tai­tei­li­joi­den tu­ka­lan ase­man pa­ran­ta­mi­nen puo­lue­kan­nois­ta riip­pu­mat­ta. Apu­ra­hat ja kan­sa­lais­palk­ka ei­vät lii­ty mi­ten­kään yh­teen.

Tai­tei­li­jan nä­kö­kul­mas­ta ajat ovat ai­na vai­keat.

Pek­ka Han­nu­la

tai­deg­raa­fik­ko, Es­poo

Asiaan liittyvää keskustelua:
Vastine Suomen kultuurirahaston asiantuntijan mielipiteeseen HS 12.7.2013
Keskustelua Facebookissa tästä linkistä.
Apuraha-apparaatin ongelma selkeästi määriteltynä.

Viimesen pääl kesänäittely

Kesänäyttely on taas avautumassa ja sen myötä myös Taideaitat blogilla tapahtuu kaikenlaista. Tervetuloa aitoille.  Ovet ovat avoinna taiteen ystäville heinäkuun 28 päivä asti. Paikka on Sammatissa ja blogilla on kaikki mahdolliset koordinaatit perille pääsyn helpottamiseksi.

Taiteella verkko-ongelmia

Aamun lehdessä oli jälleen mielipidekirjoitukseni, joka liittyy taiteen läsnä-oloon verkossa, jonne taidetta Hesarin Jussi Pullisen kolumnissa kaivatataan lisää. 

Vanhentunut apurahajärjestelmä ei innosta taiteilijoita verkkoon

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen kosiskelee taidetta internettiin (HS 9.5.), mutta on saanut taiteilijoilta rukkaset. Pullinen kirjoittaa: "harrastelijoiden töitä - laadukkaitakin - on verkko pullollaan, mutta ammattilaisten töitä saa hakemalla hakea." 

Syy torjuvaan suhtautumiseen kulminoituu ammattitaiteilijoiden toimeentuloon ja verkon taidetta latistavaan vaikutukseen. 

Kun kuvataiteen teos kutistetaan älypuhelimen näytölle, niin orginaalin teoksen ja aidon esityspaikan tunnelma katoaa samaan tapaan kuin laaja kirjallinen tieto kuihtuu tweet-fraasiksi. Miksi taiteen pitäisi olla jotenkin syvemmin läsnä verkossa, kun muutkaan elämän alueet eivät kykene netissä tekemään muuta kuin raapimaan pintaa tai viihdyttämään?  

Taide on jo nyt osa verkon- ja mediamaailman yhteisöllistä viihdettä siltä osin kuin se on ylipäätään mahdollista. Se, että taiteilija on netissä ei tarkoita sitä, että hänen taidettaan olisi oikeasti edes mahdollista kokea verkossa, muuten kuin jonkinlaisena sähköisenä esitteenä. 

Ongelmana on myös raha. Kun kuvataiteen puolella taiteilija ansaitsee omalla taiteellaan keskimäärin vain muuta satasia kuukaudessa, niin miksi ihmeessä hänen pitäisi vielä sen lisäksi kyhätä nettitaidetta ilmaiseen jakoon? 

Apurahoista voisi toki olla apua tässä, mutta 60-70 luvulta peräisin oleva järjestelmä on vahnentunut ja saattaa ammattitaiteilijat hyvin eriarvoiseen asemaan keskenään esim. näyttelyn pitäjinä.  Työn ja toimeentulon näkökulmasta nykyinen apurahajärjestelmä on epäreilu ja eikä se oikein sovi tasa-arvoiseen, oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.  

Apurahajärjestelmä tulisikin päivittää ajantasalle. Kaikkien ammatikseen taidetta tekevien tulisi saada samansuuruinen, vaikka pienikin, tuki toiminnalleen. Tämä varmasti myös toisi uutta nostetta myös taiteen näkyvyyteen verkossa.