Koskevatko perusoikeudet myös taiteilijoita?

Tässä aamun Hesarissa ollut mielipidekirjoitukseni. Täytyy myöntää että mielipiteen vapautta suomessa löytyy. Mutta aivan eri asia on sitten se onko mielipiteillä merkitystä. Kiusalliset ja varsinkin "valtaa" kyseenalaistavat näkemykset yleensä sivuutetaan ja vaietaan kuoliaaksi.

Oheinen kirjoitus on alkuperäinen tekstini, jota ei ole toimituksessa viilattu.


Koskevatko perusoikeudet myös taiteilijoita?

Kiasman johtaja Berndt Arell puhui hyvin (Hs 18.11) taidekentän luutuneista valtarakenteista, siitä kuinka pieni sisäpiiri päättää kuka suomalaisessa kuvataiteessa saa menestyä ja kuka ei.

Taiteilijan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että jos et pääse "sisäpiirin suosioon", niin saat todella kamppailla leipäsi eteen ja että ylipäätään säilyt taiteilijana olemassa.

Valta näkyy keskustelussa. Kiusalliset puheenaiheet "vaietaan kuoliaaksi" ja konsensus jatkuu niinkuin ennenkin.

Aihe joka pitäisi ruotia perusteellisesti on taiteilijatoiminnan tarkastelu reilusti elinkeinon näkökulmasta. Eli puhua siitä mitä tarkoittaa ammatinharjoittaminen tai pienyrittäminen taiteilijalle. Sillä juuri tätä joutuu yhä useampi taiteilijat jokatapauksessa miettimään, koska alalle tulee väkeä yhä kiihtyvää tahtia ja sisäpiirin suosioon pääsee jatkossa yhä harvempi.

Toki aihe on kiusallinen. Jos taiteilijatoimintaa tarkastellaan elinkeinona, niin tämä asettaa apurahoituksen kyseenalaiseen valoon. Miksi jotkut taiteilija-ammatinharjoittaja saavat "tukiaisia" ja toiset eivät, kun kuitenkin kaikkien ammatilliset peruslähtökohdat - taiteellinen laatu, koulutus, ammattiliitojen jäsenyys - ovat samat ja toiminta tapahtuu samoissa taidekentän puitteissa?

Taiteen vapaus on turvattu perustuslaissa ja samoin yksilön oikeus "hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla." Perustuslain mukaan julkisen vallan olisi myös "huolehdittava työvoiman suojelusta." Ikävä vain taiteilijat on jätetty tässä asiassa heitteelle.

Valtarakenteet nojaavat yhä siihen olettamaan että taiteilija tekee teokset ja elää apurahoilla. Ja joku muu sitten tekee rahaa, "tuottaa sisältöä" taiteilijan teoksilla.

Kahdeksas kollaasi

Tässä vielä toinen tuore kollaasi. Meneillään on ilmeisesti jonkinlaista etsintää, hapuilua kohti "jotain toisenlaista", kollaasin mahdollisuuksien testailua tms.

Itseasiassa koko vuosi on ollut tätä samaa murrosta. Kaipa tästä etsinnästä jotain kuoriutuu. Aika näyttää tuleeko tästä jotain mielenkiintoista vai onko tämä vain yksi tapa laittaa palikat nätisti paikalleen? Asiat varmaan hahmottuvat sitten paremmin kun niitä katselee takautuvasti taaksepäin.

Seitsämäs kollaasi

Avioliittoparantola 50-luvun tyyliin ja bensakylpy

Tässä vielä muutama tuulahdus vuosikymmenten takaa. Ensin on naisten Täky karvanpoistoaineen mainos vuodelta 1924.

Sitten ihmetellään avioliittoparantolaa 1950-luvulta, paikkaa jossa on tarjolla taideterapiaa, ratsastusretkiä, lentokonekyytejä ja miehille hermolepoa kalastuksen parissa. "Veden vilja kerääminen" kuulemma auttaa suurkaupungin melun rasittamia hermoja rauhoittamaan.

Taiteen avioliittoa parantavasta vaikutuksesta sanotaan mm. "Aviopuolisoille, jotka katsovat tulevansa väärinymmärretyiksi, annetaan ensiksikin maalauksen opetusta. Pensselin ja paletin katsotaan avaavan heidän silmänsä kaikkea kaunista havaitsemaan."

Viimeinen uutinen käsittelee August Matikaisen tapauksen 1940-luvulta, jossa ischiasta parannellaan bensakylvyssä tuhoisin seurauksin. Tästä ei omahoito enää pahene. Bum!!

Hypnoosia ja neitseellistä synnyttämistä

Nykyisin on tapana kouluttaa työttömiä, parantaa lisäopilla heidän työnsaanti mahdollisuuksiaan ja sitä kautta rahatilannetta. Koulutus varmaan toimii hyvin jos työnhakijalla on mieli sen verran avoin että hän voi suuntautua useammalle alalle.

Mutta mitä tekee taiteilija tai muu ns. kutsumusammatin tekijä? Mitä koulutusta silloin on saatavilla, kun ei yksinkertaisesti kykene vaihtamaan alaa, vaan tekee taidetta jokatapauksessa, kun koko ammatti on enemmän tai vähemmän pakkomielle?

Yksi vaihtoehto voisi olla tälläinen vuoden 1960 hypnoosikurssi. Jos tämä omatoiminen "kirjekurssi" olisi vielä saatavilla, niin saattaisin hyvinkin kokeilla ja yrittää hypnotisoida jokaisen potentiaalisen vastaantulijan ostamaan taidettani.

Sillä tästähän taiteilijan rahapulissa on yleensä kyse. Talous paranee joko taidekauppojen kautta tai jos saa apurahaa tai sitten jos on sopiva ansiotyö. Näin se vain on. Muita vaihtoehtoa ei ole.

Tämä toinen leike on 50-luvun alusta ja liittyyneitseellisiin synnyttäjiin joita englannissa oli tuolloin useita. Eipä ole tämänkaltaisia otsikoita viimeaikoina näkynyt. Olisiko kristinusko nykyisin laimeampaa?

Kuudes kollaasi

Tässä kuva juuri valmistuneesta kollaasista. En ole nyt viimeaikoina ehtinyt juurikaan miettimään blogitekstejä. Syksy on ollut... sanoisinko "harmaa", mutta ehkäpä tämä rahan kanssa tuskailu helpottaa taas jossain vaiheessa ja aikaa/intoa löytyy paremmin bloggaamiseen.

Onneksi tilaustyörintamalla näkyy pientä virkoamista, valoa loputtoman tuntuisen tunnelin päässä. Lama kyllä aiheutti aikalailla lamaannusta taidekentällä, etenkin niille joiden koko leipä on taiteesta kiinni.

Onko luovuus itserakkautta?

Luovuus ilmenee parhaiten sellaisissa asioissa, joista erityisesti pidämme ja joita kohtaan meillä on luontaista kiinnostusta. On siis suotavaa, jopa välttämätöntä, että luovan työn tekijä ihastuu ja rakastuu projekteihinsa. Kyse on oikeastaan itserakkaudesta. Minä ja minun ihanat ideani. Siinä on koko touhun ydin.

Usein luovuuteen liitetään sana inspiraatio. Tällä tarkoitetaan innostunutta tilaa, jossa luova toiminta tapahtuu erityisen hyvin. Mielestäni inspiraatio on kuitenkin aika suppea ja luovuutta rajaava käsite. Inspiraatiossa on kyse lähinnä "ensimmäisestä ihastuksesta".

Verrataanpa taiteilijaa "puutarhuriin" joka hoitaa maataan ja lannoittelee ideoitaan. Ja kas, yllättäen ilmestyy ihanan idean itu. Siihen ihastutaan ja sen ympärille riennetään touhuamaan. Tätä on inspiraatio. Se on luovan prosessin alkuun paneva sysäys. Luovan paineen vapauttava venttiilin avaus.

Mutta kun liikkeelle on sitten päästy, niin pelkän ihastuksen voimalla pääsee perille vain harvoin. Luovilla ideoilla on nimittäin harmillinen taipumus tupsahdella tietoisuuteen hieman liian raakileina. Tämän huomaa erityisesti siitä kun yöllä alitajunnan uni nostaa esiin jotain todella nerokasta. Idea poimitaan muistikirjaan kuin kallisarvoinen aarre arkkuun. Unta jatketaan ja aamun kriittinen valo paljastaa totuuden. Raakileena syntynyt.

Idean alkujen kanssa on viettävä rakkaudellista laatuaikaa ja hoivattava pikku nupukkeet huolella täyteen kukkaansa. Tämä jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja nimenomaan rakkautta. Kuinka monesti olenkaan pilannut teoksen liiallisessa innossani. Parhaat ja taiteellisesti kestävimmät teokseni ovat yleensä niitä, jotka olen saatellut perille aivan kaikessa rauhassa ”keskustellen” ja sydämmellä.

Rakkauden vastakohdaksi esitetään usein vihaa. Luovuudessa on kuitenkin pelko rakkauden vastakohta. Rakkaudessa nimittäin luovuus voi hyvin ja viihtyy, mutta kun pelko saa vallan, niin luovuuskin lopahtaa. Pelko on pahin luovuutta lamauttava tunne. Kun paniikki iskee, ei mikään toimi. Viha ja muut angstit saattatavat - ainakin kuvataiteen puolella - tuottaa varsin kelvollista hedelmää. Myös kateus, kosto ja kiima tuuppaavat luovuutta mukavasti eteenpäin. Mutta keskityn tässä kuitenkin itserakkauteen, koska siitä on luovuudessa aika pitkälle kyse. Kiima laantuu, kosto vaihtuu sääliksi, erilaisia tunteita tulee ja menee. Taiteilijan itserakkaus on ja pysyy.

Palataanpa pelkoon. Elämämme on täynnä monenlaisia huolenaiheita, uhkia ja vaaratekijöitä. On työpaikkojen menetyksiä, on velkakierteitä ja hankaluuksia kanssamatkaajain kanssa. Innovatiivinen media vyöryttää otsonikadot, ekokatastrofit ja muut ikävyydet olohuoneisiimme yhä tehokkaammin ja uusilla tavoilla. Jokaiselle riittää huolen aiheita, kukaan ei jää ilman.

Minulle, kuvataiteilijana yksi kestohuoleni liittyy rahaan. Ongelmallista on tulojen epäsäännöllisyys. Joskus voi saada tilille kerralla useamman kuukauden tienestin, mutta toisinaan on pakko syödä lapsilta viikkorahatkin. Kun laskut erääntyvät ja huoli selviämisestä syvenee, niin luovuus katoaa kuin häkkilintu ateljeen ovesta.

Rakkaudessa on itseluottamusta, rentoutta ja rohkeutta. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Pelokkaana sitä taas kangistuu ja alkaa pälyillä huolestuneena ympärilleen. Pienetkin asiat tuntuvat vaikeilta. Miten jatkaa rauhassa puutarhanhoitoa, jos ympärillä huojuu ja salamoi? Voi minua raukkaa! Minä ja minun ihanat ideani. Me, olemme hukassa!

Taidevalon kuvaaja

Minulta kysyttiin äskettäin mistä erottaa niin sanotut taidevalokuvat muista valokuvista, kuten laadukkaista uutis- ja lehtikuvista, sillä pelkästään kuvia katsomalla eroa ei aina ole niin ilmeinen? Ja lehtikuvissa on joskus mitä hienoimpia otoksia, jotka täyttävät taiteen laatukriteerit kaikin tavoin.

Selkein ero löytynee kuvaajan pyrkimyksistä. Taidevalokuvan lähtökohta on taiteen tavoittelu jo valotushetkellä. Kuvaajan toiminta tähtää siis taiteen tekemiseen. Siinä missä lehtikuvaaja tavoittelee tietynlaista yksiselitteisyyttä ja oleellista informaatiota asiasta, niin taidevalokuvaaja puolestaan etsii taiteelle tyypillistä moniselitteisyyttä ja jättää tiedonvälittämiset ja mahdolliset asiayhteydet taka-alalle.

Taideteokselle on tyypillistä ettei se avaudu katsojalle ensi silmäyksellä, vaan teosta joutuu pohtimaan ja sen ymmärtämiseen on kuljettava ikäänkuin kerrosten läpi. Jos täyttä ymmärrystä edes löytyy.

Lehtikuvan on taas oltava niin selkeä että sen tajuaa heti. Mutta toki raja näiden välillä on hieman epäselvä ja tulkinnallinen. Entä jos lehtikuvaaja ja valokuvataiteilija kuvaavat saman kohteen. Toiselle syntyy valokuvataideteos, toiselle lehtikuva ja molemmat ovat ”taiteelliselta” laadultaan vastaavia. Tämä nostaa esiin kysymyksen mitä taide oikeastaan on?

Ehkä taide on sopimuskysymys? Olemme sopineet että valokuvataiteilijoiden otokset ovat ”oikeiden” taiteilijoiden teoksia ja museokelpoista taidetta. Ja muiden ottamat kuvat ovat jotain muuta. Oman vivahteensa tähän valokuvasoppaan tuo se että, aika usea valokuvataiteilija toimii myös lehtikuvaajan roolissa.

Aika on tässä kuitenkin säälimätön tuomari. Sen hampaissa testataan kaikki kuvat riippumatta siitä kenen valottamia ne ovat. Kun vuosikymmenet irroittavat lehtikuvat alkuperäisistä yhteyksistään, niin kuvat nähdään yhä enenevästi ”vain kuvina” ilman uutisia johon ne liittyivät. Kuvat alkavat elää omaa elämäänsä kuvina kuvien joukossa. Näin parhaat kuvat nousevat esiin ja joistakin lehtikuvaajista kuoriutuu taiteen klassikoita, joiden teosten rinnalla monen valokuvataiteilijan tuotanto näyttää roskalta.

Kannustimena mahdollinen levymyynti

Viimeaikoina olen tullut taas siihen tulokseen että, taiteilijuudessa on kaikkein oleellisinta että osaa nautiskella ylämäessä. Vähän niinkuin pitkällä pyörälenkillä, jossa loputtoman tuntuinen vastamäki pakottaa etenemään hitaasti pienellä vaihteella kitkutellen.

On nimittäin niin että pärjätäkseen alalla taiteilijalla täytyy olla erittäin hyvä pettymysten sietokyky. Taiteilijan arki on täynnä kilpailua, loputonta jyrytystä ja apurahajonoissa turhautumista ja muuta rahan kanssa kituuttelua.

Se että teet hyvää taidetta ei takaa onnistumista edes pitkällä juoksulla. Leikissä pärjäävät parhaiten ne joilla on - taiteellisten lahjojen lisäksi - runsaasti sitko-ominaisuuksia ja kyky unohtaa pettymykset suht nopeasti.

Mielipahaa tulee kyllä riittämään. Jokaista saatua iloista apurahaa kohden löytyy kymmenen masentunutta mieltä. Näyttelypaikoista kisataan, niin että onni suosii ehkä joka viidennellä yrittämällä. Ja aina on jyry vastassa, etenitpä oikealle tai vasemmalle.

oikeastaan taideala on läpeensä kilpailtu, vaikka asiasta ei juuri puhuta. Yksi syy tähän löytyy elikeinoasioista. Kilpailu haiskahtaa hieman ikävästi ”yrittämiseltä” ja siitähän ei taiteessa voi olla kyse. Taide on jaloa hengen paloa ja ennenkaikkea kutsumustyö, jota tehdään jokatapauksessa ja olosuhteista (eli rahasta) piittaamatta.

Taiteilijuus nähdään kyllä selkeästi ammattina, mutta ei niinkään elikeinona, ja tämä jos mikä vaikeuttaa taiteilijoiden taloudellista ahdinkoa entisestään.

Luulisi että asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä toisi edistystä alalle kuin alalle, ja taiteilijoiden olisi hyvä itsekin tiedostaa tämä. Muutoin kaikki jatkuu ennallaan ja saan jatkossakin kuunnella ”loistavia ideoita” kun joku pyytelee pitämään näyttelyä yrityksen juhliin periaatteella että ”ehkä saat jotain myydyksikin”.

Kuvataiteilijoille tämänkaltaisia ilmaistalkoohommia ehdotetaan aika usein, mutta kenellekään ei tulisi mieleen esimerkiksi pyytää esiintyvää taiteilijaa viihdyttämään asiakkaitaan ilman sovittua keikkapalkkiota, houkuttimena pelkkä ”mahdollinen levymyynti”.

Kuvataiteilijoilta pyydellään myös ilmaisia luonnoksia ja muuta suunnitteluapua. Sama ei onnistu arkkitehdeiltä, eikä suunnittelijoilta. Töillä on selkeät taksat.

Ehdotuksia voi tehdä vain sellaisille ammattilaisille, joiden elinkeinoasiat tepastelevat lapsen kengissä.

Kuvassa Aihan veistos Sara Hildenin taidemuseossa viime kesänä. Hieno museo, Suosittelen!

Pornon ja taiteen rinnastaminen ontuu

Aamun Hesarissa oli oheinen mielipiteeni:

Pornon ja taiteen rinnastaminen ontuu

Janne Luotola kertoo (HS 23.9) pornon olevan vain "kuvan laji muiden kuvan lajien joukossa" ja että kyse on samankaltaisesta fiktiosta kuin maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa. Luotola kyseli miksi porno on leimattu pahaksi kun muutkin kuvat traumatisoivat eivätkä vastaa todellisuutta.

Pornon rinnastaminen taiteeseen ontuu. Ei maalaustaidetta tai kirjallisuutta tehdä sen takia, että näiden avulla tyydytettäisiin halua, kuten Luotola väittää. Taiteen tekemisen lähtökohdat ovat yksilön luovuudessa, uusien ideoiden ja ilmaisun etsimisessä. Taide jättää myös ratkaisut avoimiksi ja antaa tilaa ihmisen omalle mielikuvitukselle. Pornon lähtökohta on taas kova kaupallisuus jossa paljastamalla "kaikki" käytetään hyväksi ihmisen kaikkein voimakkainta viettiä.

Jos kuvien maailmasta haluaa etsiä samankaltaisuutta pornoon, on katse käännettävä sinne missä voimakkaita tunteita herättämällä vaikutetaan perusvietteihin ja samalla pyritään edistämään omaa asiaa.

Poliittinen propaganda ratsastaa pelolla ja me-hengellä, raaka väkivalta tai inhorealismi piirtyvät tajuntaan voimakkaan vastenmielisyyden takia. Myös mainonta elää manipuloimalla asiakkaiden tunteita.

On hyvä että pornosta puhutaan. Mutta onko syytä antaa kaikkien kukkien kukkia vapaasti? Se että tunteitamme käytetään sumeilematta hyväksi ei välttämättä edistä ns. vapautta yhteiskunnassa, vaan tekee meistä helposti ohjailtavia ja erilaisten asioiden, kuten pornon, orjia.

Totuuden hetki

Katselin eilen tv:stä Totuuden hetki -kisailua. Ohjelman idea on se että kilpailijat testataan etukäteen valheenpaljastuslaitteen ja monipuolisten kysymysten avulla, myös setvimällä heidän intiimejä asioitaan. Testatuille ei kerrota testin tulosta, vaan se tieto jää materiaaliksi, jonka pohjalta varsinaisen tv-shown kysymykset asetetaan.

Siinä sitten tv-kansan ja läheistensä edessä kilpailija joutuu puhumaan totta, jos mielii ansaita palkintorahaa. Ja pelin henkeen tietysti kuuluu se että kysymykset muuttuvat yhä kiusallisemmiksi kisan edetessä ja palkintopotin kasvaessa.

Niinpä eilinen parturi-kampaaja tunnusti mm. haaveilleensa seksistä miehensä ystävän kanssa, olemaan haluton ottamaan äitiään kotiinsa asumaan jos tämä jäisi kodittomaksi, uhanneensa miestään teräaseella, pitävänsä itseään paremman näköisenä kuin lähetyksessä mukana ollutta naapurin rouvaa ja pettäneen miestään. 20 000 euron taso jäi haaveeksi kun hän jäi kiinni valheesta väittämällä ettei tunne seksuaalista vetovoimaa naapurin miestä kohtaan.

Mielestäni tässä on hyvä esimerkki siitä miten perinteiset kristilliset arvot ovat painumassa unholaan ja tilalle ovat nousseet pikavoitojen, maineen ja oman edun tavoittelun mukaiset arvot. Kyseistä ohjelmaa voisi pitää jonkilaisena julkisena "ripittäytymisenä", näytelmänä jossa ihminen asettaa itsensä (ja koko elämänsä ihmissuhteineen) mammonan "uhrialttarille", toiveena että tuleva rahapalkinto on niin suuri että se pesee synnit puhtaaksi. Rukoillaan että mammonan jumala armahtaa.

Asia mikä kilpailussa jää piiloon (vaikka se on mitä ilmeisintä) on se että jokainen kysymys ja annettu vastaus iskee kilpailijaan leiman. Ja osa näistä leimoista on varmasti sellaisia jotka eivät ole mitenkään totuudenmukaisia ja joista eroon pääseminen on jopa mahdotonta, varsinkin kun leimaaminen tehdään näin julkisesti miljoonan katsojan edessä.

Kuvio on tuttu myös taiteen kentällä. Jos teet teoksen joka herättää (liian) runsaasti huomiota, niin helposti koko taiteilijauraasi peilataan juuri tuon yhden ja saman teon kautta, vaikka se olisi vain pieni "episodi" suuressa elämän kokonaisuudessa. Kun sinut on "määritelty" ja leima on lyöty, niin siitä maineesta on todella vaikea päästä eroon, olivatpa muut teoksesi sitten miten laadukkaita tahansa. Kissantappaja on ikuisesti kissantappaja. Ja se joka on todettu "kaupalliseksi", niin kaupallisena hän myös vaeltaa hamaan loppuun asti. Eikä sipulin piirtäjältä mitään muuta odotetakaan kuin lisää sipuleita.

Myös tietynlainen (tv-kisan kaltainen) itsensä likoon laittaminen on läsnä taidekentällä. Esimerkiksi silloin kun taiteilija paljastaa alastomuutensa, fyysiset salaisuutensa, ja asettaa itsensä kaikkien kriittisten katseiden tarkattavaksi ja tuomittavaksi. Mitä tällöin tavoitellaan? Ehkä sitä että saa synnit anteeksi, ja että sinut hyväksytään, ja että palkkio on suurempi kuin teon mahdollinen paheksunta ja tuomio, ja että sinut huomataan, ja näin lunastat paikkasi auringossa.

Ja paikasta auringossa on Totuuden hetki- ohjelmassakin pohjimmiltaan kyse, siitä että tässä yksilöä korostavassa ajassa yhä useampi haluaa jotain enemmän kuin se tavallinen arki, jossa leikataan hiuksia tai tehdään taiteen tilaustöitä duunarin lailla ilman sen kummempaa glooriaa.

Suuri ilotulitus

Tässä muutama valokuva ilotulituksen SM-kisoista, jota meni varta vasten kuvaamaan pari viikkoa sitten. Myöhästyin tulituksen aloituksesta parkkiongelmien ja hyvien kuvauspaikkojen ylikansoituksen vuoksi, niin että kaksi ensimmäistä satsia menivät ohi.

Nämä kuvat ovat kolmannesta pläjäyksestä. Neljättä en sitten kuvannutkaan kun alkoi sataa reippaasti ja sadetamineet olivat unohtuneet kiireessä autoon. Niinpä pakkasin kimpsut ja kampsut ja häivyin paikalta. Onneksi sentään sain otettua edes nämä.

Opetus: Jos aikoo kuvata tämänkaltaisen tapahtuman onnistuneesti, on syytä olla paikalla ajoissa ja vaikka käydä katsomassa mahdolliset kuvauspaikat jo edellisenä päivänä ja varustautua mahdollista vesikeliä varten.