Kuvasatoa, grafiikan parvi

Koska en ole jaksanut viimeaikoina paljoakaan kirjoittaa tänne blogille, niin laitampa tässä vaihteeksi muutamia kuvia siitä missä nyt ollaan menossa. Työskentely on siis siirtynyt Sammattiin ja kaikki sujuu ihan mukavasti.


Grafiikan työpisteeni tai piirrustuspöytäni on nyt tämän näköinen.


Grafiikan työskentelyt tapahtuu nyt tälläisella parvella, jossa kaikki oleellinen on aivan käden ulottuvilla.


Löysin isän kätköistä tämän vanhan paksuöljyn (grafiikan teossa tarvittava öljy) jolla taitaa olla ikää yhtä paljon kuin minulla.


Jos joku ei tiedä mitä tamponi tarkoittaa, niin tässäpä niitä
oikein katon täydeltä.

Taidelainaamoista

Kävipä yhteensattuma. Viimeksi kun kävin pitämässä alustusta taiteilijan yrittämisen kiemuroista ja asiaan liittyvästä problematiikasta, niin saman päivän Hesarissa oli mielipiteeni aiheeseen liittyen. Nyt tänään alustin jälleen asiasta, tällä kertaa Taikin Taiteilijan Tukikone koulutuksessa ja kas, Hesari julkaisi mielipiteeni taidelainaamojen tiimoilta.

Viime kuukaudet ovat olleen hieman raskaita, johtuen siitä että olen siirtänyt taidegrafiikan työskentelyn kaikkine laitteineen isäni luokse Sammattiin. Elämä on näköjään nyt tullut siihen vaiheeseen jossa ikääntyvät vanhemmat alkavat tarvita jälkipolven apua. Koko grafiikkasysteemin rakentaminen ja järjestäminen niin että työskentely sujuu omalla tavallani on ollut aika haaste, vaikka isäni käyttämät taidegrafiikan työpisteet olivatkin periaatteessa "valmiina".

Jokainen tekee töitä hieman erilailla ja ympäristö on saatava omansa näköiseksi, tutuksi. Tila on siis järjesteltävä joka nurkkaa ja koloa myöten, jotta kaikki on ikäänkuin "hallussa". Eikä tilannetta ole helpottanut se että meillä molemmilla on kertynyt aika runsaasti kaikenlaista roinaa työhuoneen nurkkiin.

Nyt tarlatanit, tamponit ja kovapohjat ovat oikeissa paikoissa ja levyjen leikkuu tapahtuu siellä missä pitääkin, lämpölevyn paikka on määritelty oikein, varastot ja muut tilat siivottu ja järjestely perusteellisesti, joten työskentely voi nyt alkaa toden teolla.

Mielenkiintoista on nähdä miten sujuu tasapainoilu perhe-elämän ja toisella paikkakunnalla työskentelyn välillä. Tähän mennessä on selvinnyt ainakin se kuinka vaikeaa tehdä lumitöitä kahdessa paikkaa yhtä-aikaa.

Tässä vielä aamun mielipiteeni:

Tulevaisuudessa kirjastot voisivat olla taidelainaamoja

Uutisanalyysi-palstalla (HS 5.3.) nostettiin esiin Hanna-Leena Hemmingin ehdotus, jossa taidehankinnasta voisi tehdä kotitalousvähennyksen. Kannatettava ja hyvä ehdotus, joka toteutuessaan laajentaisi suomen alikehittyneitä taidemarkkinoita ja osaltaan myös helpottaisi monen kuvataiteilijan ahdinkoa.

Ehdotuksella pyritään myös vahvistamaan taidegalleriota ja luomaan parempia olosuhteita taiteen viennille. Taiteijoiden perustoimeentulo ja taiteen kotimarkkinoiden toimivuus pitäisi kuitenkin ensin saada kuntoon ja vasta sitten pohdiskella kulttuurivientiä.

Huomio tulisi kiinnittää taidelainaamoihin, joita suomessa toimii jo muutamilla paikkakunnilla. Lainaamon periaate on että teoksen voi lainata kotiinsa pikku summaa vastaan, eli käytännössä lunastaa omakseen pienellä korottomalla kuukausimaksulla. Taiteilijan näkökulmasta lainaamot toimivat hyvin ja antavat tuloa saannöllisemmin ja varmemmin kuin epävarma näyttelytoiminta, joka lähes aina on taiteilijalle tappiollista.

Taidelainaamon kynnys on taidegallerian kynnystä huomattavasti matalampi ja lainaamoissa asioi paljon sellaista väkeä, joita ei gallerioissa näy. Jos taidemarkkinat halutaan laajentaa koko kansaa koskevaksi, niin silloin suomeen tarvitaan valtakunnallinen taidelainaamojärjestelmä esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Tämä varmasti myös piristäisi tavanomaista galleriatoimintaa ja toisi heille runsaasti uusia asiakkaita.

Myös kulttuurisetelin käyttöä pitäisi laajentaa niin että sillä voisi maksaa taidelainaamon kuukausimaksuja tai niin että seteleitä voisi keräillä enemmän ja käyttää ne kerralla taideteoksen ostoon. Nyt kulttuuriseteli ei hyödytä kuvataiteilijoita sentin vertaa.

Taiteen sisäpiiri

Blogin pito on jäänyt viimeaikoina hieman taka-alalle muiden kiireiden takia. Mutta kevään mittaan varmaankin tilanteet taas muuttuvat niin että kirjoittamiselle on enemmän aikaa.

Tässä kuitenkin viimeisin mielipidekirjoiukseni joka julkaistiin aamun Hesarissa. Laitan sen tälle blogille näin illasta, kun aamulla en ehtinyt. Olin puhumassa taiteilijan toimeentulovaikeuksista ja taiteilijuuden/yrittäjyyden problematiikasta Oulussa Art360 hankkeen tiimoilta ja tulin vasta äsken kotiin.

Tässä kirjoitukseni:

Taiteen sisäpiiri päättää apurahoista

Viime päivinä on käyty keskustelua Kiasman johtajavalinnasta, poliittisesta taiteesta ja on pohdittu taiteen sisäpiirin olemusta.

Sana "sisäpiiri" luo ilmiöstä hieman erheellisen kuvan taidekentällä häärivästä salaseurasta, jota tuskin löytyy. Taiteilijan kannalta katsottuna sisäpiirissä kyse on apurahajärjestelmään sisäänrakennetusta vinoumasta, siitä kuka saa tehdä taidettaan toimeentulo turvattuna ja kuka ei.

Kaksi nuorta yhtälailla hyvinkoulutettua taiteilijan alkua on uransa alussa. Toinen on taiteessaan perinteisempi ja toinen ajan menoon osallistuva yhteiskuntakriitikko. Helposti käy niin että tämä muodikkaampi tekijä säväyttää enemmän ja saa apurahaa.

Apurahoitetun taiteilijan on huomattavasti helpompi keräillä "taiteellisia ansioita"ja samalla parannella asemiaan seuraavaa apurahakierrosta varten, kuin sen joka tekee taidetta erilaisten pätkätöiden ohessa. Jos apurahoihin ei pääse kiinni jo nuorena, niin varttuneempana se on lähes mahdotonta.

"Sisäpiirissä" on kyse trendeistä ja siitä mikä on taiteessa kulloinkin muotia, siitä mitä museoihin halutaan ja Kiasman uusi johtaja tulee osaltaan vaikuttamaan juuri tähän.

Mutta sisäpiiri on myös "politiikkaa". Kun taiteen pesässä on paljon poikasia, niin madon saa se jonka samanmielinen rääkynä emoja eniten miellyttää. Hitaammin kiiruhtaville ja vähemmän äänekkäille taiteilijoille nykyinen järjestelmä ei tukea anna. Heidät jätetään rämpimään rauhassa oman taiteellisen kutsumuksensa suohon.

Suomen kokoisen pienen maan etu on varmasti että kaikkien ammattitaiteilijoiden luova potentiaali saisi mahdollisuuden puhjeta kukkaansa. Paras ratkaisu tähän olisi kaikille pienituloisille taiteilijoille jaettava samansuuruinen taiteilijatoiminnan tuki nykyisen vanhentuneen apurahajärjestelmän sijaan. Miksi asiasta ei synny "sisäpiirissä" ja ennenkaikkea poliittisten päättäjien parissa edes kunnon keskustelua?

Pekka Hannula
Taidegraafikko
Espoo

Taidelatinaa

Hiljattain löydettiin Saksasta Hohle Felsin luolasta maailman vanhin ihmishahmoinen veistos. Ikää tällä hienolla esineellä on ainakin 35 000 vuotta. Pienessä kuuden sentin luomuksessa on vahva eroottinen lataus. Rinnat ovat jättikokoiset, lanteet muhevat ja eikä jalkovälikään häpeile olemustaan.

Mitä mahtoi teoksen muinainen veistäjä ajatetella? Tutkiko hän ”seksuaalisuuden ilmenemistä Gravetten kulttuurisessa kontekstissa?” Vai halusiko hän tehdä mammutin luusta "postmodernin puheenvuoron, jossa häpeilemättömän muotokielen avulla kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnan kipupisteitä suhteessa äitiyteen?"

Taidetta syytetään elitismistä ja väite pitää osin paikkansa. Yksi syy tähän on normaalista elämästä etääntynyt taidepuhe ja kirjoittelu, joka on tarkoitettu lähinnä toisille taidelatinan taitajille. Taide on etäällä kansasta kuin leipääntynyt politiikot konsanaan.

Kouluissa taideaineita on vähän, eikä taide pahemmin näy arjessa. Yhä edelleen suurin osa suomalaisista kodeista on ilman ensimmäistäkään "oikean taiteilijan" tekemää teosta. Matkamuistomaisemia ei tässä laskelmassa nyt noteerata.

Ylivoimasesti yleisin ”kritiikki”, jota saan, on se kun joku kertoo "pitävänsä" jostain teoksesta. Taidetta arvotetaan siis taulukolla tykkään - en tykkää. Eikä "ihanissa väreissä" sinänsä mitään väärää ole. Mutta taiteessa väri on usein ”vain” pintaa ja jos pinta ei tunnu heti ”ihanalta", niin tykkääjä ei mieti teosta sen enempää. Kaikki se mitä pinnan alla on, jää kokematta. Missään asiassa ei pääse syvemmälle ilman paneutumista ja asian parissa vietettyä aikaa. Näin myös kuvanlukutaito kehittyy.

Näyttelyn järjestäjät voisivat rikkoa vallitsevan hiljaisen museotunnelman ja kannustaa vieraitaan keskusteluun. Taidenäyttelyt olisivat huomattavasti mukavampia paikkoja käydä, jos kokoajan ei olisi tunne kirkkomaisesta hartaudesta ja siitä ettei saa olla häiriöksi.

Kuvanlukutaitoa parantavat myös taidelainaamot, joita jo muutamia onkin tavallisten kirjastojen yhteydessä. Käytäntö on osoittanut että lainaamon kynnys on moninverroin matalampi kuin gallerian. Lainaamojen taide myös tavoittaa niitä ihmisiä, joita ei muuten taidekentällä näy.

Kummalista että tämä niin hyväksi todettu toimintamalli ei saa tuulta purjeisiinsa, vaikka meillä on hyvin toimiva kirjastolaitos.

Koskevatko perusoikeudet myös taiteilijoita?

Tässä aamun Hesarissa ollut mielipidekirjoitukseni. Täytyy myöntää että mielipiteen vapautta suomessa löytyy. Mutta aivan eri asia on sitten se onko mielipiteillä merkitystä. Kiusalliset ja varsinkin "valtaa" kyseenalaistavat näkemykset yleensä sivuutetaan ja vaietaan kuoliaaksi.

Oheinen kirjoitus on alkuperäinen tekstini, jota ei ole toimituksessa viilattu.


Koskevatko perusoikeudet myös taiteilijoita?

Kiasman johtaja Berndt Arell puhui hyvin (Hs 18.11) taidekentän luutuneista valtarakenteista, siitä kuinka pieni sisäpiiri päättää kuka suomalaisessa kuvataiteessa saa menestyä ja kuka ei.

Taiteilijan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että jos et pääse "sisäpiirin suosioon", niin saat todella kamppailla leipäsi eteen ja että ylipäätään säilyt taiteilijana olemassa.

Valta näkyy keskustelussa. Kiusalliset puheenaiheet "vaietaan kuoliaaksi" ja konsensus jatkuu niinkuin ennenkin.

Aihe joka pitäisi ruotia perusteellisesti on taiteilijatoiminnan tarkastelu reilusti elinkeinon näkökulmasta. Eli puhua siitä mitä tarkoittaa ammatinharjoittaminen tai pienyrittäminen taiteilijalle. Sillä juuri tätä joutuu yhä useampi taiteilijat jokatapauksessa miettimään, koska alalle tulee väkeä yhä kiihtyvää tahtia ja sisäpiirin suosioon pääsee jatkossa yhä harvempi.

Toki aihe on kiusallinen. Jos taiteilijatoimintaa tarkastellaan elinkeinona, niin tämä asettaa apurahoituksen kyseenalaiseen valoon. Miksi jotkut taiteilija-ammatinharjoittaja saavat "tukiaisia" ja toiset eivät, kun kuitenkin kaikkien ammatilliset peruslähtökohdat - taiteellinen laatu, koulutus, ammattiliitojen jäsenyys - ovat samat ja toiminta tapahtuu samoissa taidekentän puitteissa?

Taiteen vapaus on turvattu perustuslaissa ja samoin yksilön oikeus "hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla." Perustuslain mukaan julkisen vallan olisi myös "huolehdittava työvoiman suojelusta." Ikävä vain taiteilijat on jätetty tässä asiassa heitteelle.

Valtarakenteet nojaavat yhä siihen olettamaan että taiteilija tekee teokset ja elää apurahoilla. Ja joku muu sitten tekee rahaa, "tuottaa sisältöä" taiteilijan teoksilla.

Kahdeksas kollaasi

Tässä vielä toinen tuore kollaasi. Meneillään on ilmeisesti jonkinlaista etsintää, hapuilua kohti "jotain toisenlaista", kollaasin mahdollisuuksien testailua tms.

Itseasiassa koko vuosi on ollut tätä samaa murrosta. Kaipa tästä etsinnästä jotain kuoriutuu. Aika näyttää tuleeko tästä jotain mielenkiintoista vai onko tämä vain yksi tapa laittaa palikat nätisti paikalleen? Asiat varmaan hahmottuvat sitten paremmin kun niitä katselee takautuvasti taaksepäin.

Seitsämäs kollaasi

Avioliittoparantola 50-luvun tyyliin ja bensakylpy

Tässä vielä muutama tuulahdus vuosikymmenten takaa. Ensin on naisten Täky karvanpoistoaineen mainos vuodelta 1924.

Sitten ihmetellään avioliittoparantolaa 1950-luvulta, paikkaa jossa on tarjolla taideterapiaa, ratsastusretkiä, lentokonekyytejä ja miehille hermolepoa kalastuksen parissa. "Veden vilja kerääminen" kuulemma auttaa suurkaupungin melun rasittamia hermoja rauhoittamaan.

Taiteen avioliittoa parantavasta vaikutuksesta sanotaan mm. "Aviopuolisoille, jotka katsovat tulevansa väärinymmärretyiksi, annetaan ensiksikin maalauksen opetusta. Pensselin ja paletin katsotaan avaavan heidän silmänsä kaikkea kaunista havaitsemaan."

Viimeinen uutinen käsittelee August Matikaisen tapauksen 1940-luvulta, jossa ischiasta parannellaan bensakylvyssä tuhoisin seurauksin. Tästä ei omahoito enää pahene. Bum!!

Hypnoosia ja neitseellistä synnyttämistä

Nykyisin on tapana kouluttaa työttömiä, parantaa lisäopilla heidän työnsaanti mahdollisuuksiaan ja sitä kautta rahatilannetta. Koulutus varmaan toimii hyvin jos työnhakijalla on mieli sen verran avoin että hän voi suuntautua useammalle alalle.

Mutta mitä tekee taiteilija tai muu ns. kutsumusammatin tekijä? Mitä koulutusta silloin on saatavilla, kun ei yksinkertaisesti kykene vaihtamaan alaa, vaan tekee taidetta jokatapauksessa, kun koko ammatti on enemmän tai vähemmän pakkomielle?

Yksi vaihtoehto voisi olla tälläinen vuoden 1960 hypnoosikurssi. Jos tämä omatoiminen "kirjekurssi" olisi vielä saatavilla, niin saattaisin hyvinkin kokeilla ja yrittää hypnotisoida jokaisen potentiaalisen vastaantulijan ostamaan taidettani.

Sillä tästähän taiteilijan rahapulissa on yleensä kyse. Talous paranee joko taidekauppojen kautta tai jos saa apurahaa tai sitten jos on sopiva ansiotyö. Näin se vain on. Muita vaihtoehtoa ei ole.

Tämä toinen leike on 50-luvun alusta ja liittyyneitseellisiin synnyttäjiin joita englannissa oli tuolloin useita. Eipä ole tämänkaltaisia otsikoita viimeaikoina näkynyt. Olisiko kristinusko nykyisin laimeampaa?

Kuudes kollaasi

Tässä kuva juuri valmistuneesta kollaasista. En ole nyt viimeaikoina ehtinyt juurikaan miettimään blogitekstejä. Syksy on ollut... sanoisinko "harmaa", mutta ehkäpä tämä rahan kanssa tuskailu helpottaa taas jossain vaiheessa ja aikaa/intoa löytyy paremmin bloggaamiseen.

Onneksi tilaustyörintamalla näkyy pientä virkoamista, valoa loputtoman tuntuisen tunnelin päässä. Lama kyllä aiheutti aikalailla lamaannusta taidekentällä, etenkin niille joiden koko leipä on taiteesta kiinni.

Onko luovuus itserakkautta?

Luovuus ilmenee parhaiten sellaisissa asioissa, joista erityisesti pidämme ja joita kohtaan meillä on luontaista kiinnostusta. On siis suotavaa, jopa välttämätöntä, että luovan työn tekijä ihastuu ja rakastuu projekteihinsa. Kyse on oikeastaan itserakkaudesta. Minä ja minun ihanat ideani. Siinä on koko touhun ydin.

Usein luovuuteen liitetään sana inspiraatio. Tällä tarkoitetaan innostunutta tilaa, jossa luova toiminta tapahtuu erityisen hyvin. Mielestäni inspiraatio on kuitenkin aika suppea ja luovuutta rajaava käsite. Inspiraatiossa on kyse lähinnä "ensimmäisestä ihastuksesta".

Verrataanpa taiteilijaa "puutarhuriin" joka hoitaa maataan ja lannoittelee ideoitaan. Ja kas, yllättäen ilmestyy ihanan idean itu. Siihen ihastutaan ja sen ympärille riennetään touhuamaan. Tätä on inspiraatio. Se on luovan prosessin alkuun paneva sysäys. Luovan paineen vapauttava venttiilin avaus.

Mutta kun liikkeelle on sitten päästy, niin pelkän ihastuksen voimalla pääsee perille vain harvoin. Luovilla ideoilla on nimittäin harmillinen taipumus tupsahdella tietoisuuteen hieman liian raakileina. Tämän huomaa erityisesti siitä kun yöllä alitajunnan uni nostaa esiin jotain todella nerokasta. Idea poimitaan muistikirjaan kuin kallisarvoinen aarre arkkuun. Unta jatketaan ja aamun kriittinen valo paljastaa totuuden. Raakileena syntynyt.

Idean alkujen kanssa on viettävä rakkaudellista laatuaikaa ja hoivattava pikku nupukkeet huolella täyteen kukkaansa. Tämä jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja nimenomaan rakkautta. Kuinka monesti olenkaan pilannut teoksen liiallisessa innossani. Parhaat ja taiteellisesti kestävimmät teokseni ovat yleensä niitä, jotka olen saatellut perille aivan kaikessa rauhassa ”keskustellen” ja sydämmellä.

Rakkauden vastakohdaksi esitetään usein vihaa. Luovuudessa on kuitenkin pelko rakkauden vastakohta. Rakkaudessa nimittäin luovuus voi hyvin ja viihtyy, mutta kun pelko saa vallan, niin luovuuskin lopahtaa. Pelko on pahin luovuutta lamauttava tunne. Kun paniikki iskee, ei mikään toimi. Viha ja muut angstit saattatavat - ainakin kuvataiteen puolella - tuottaa varsin kelvollista hedelmää. Myös kateus, kosto ja kiima tuuppaavat luovuutta mukavasti eteenpäin. Mutta keskityn tässä kuitenkin itserakkauteen, koska siitä on luovuudessa aika pitkälle kyse. Kiima laantuu, kosto vaihtuu sääliksi, erilaisia tunteita tulee ja menee. Taiteilijan itserakkaus on ja pysyy.

Palataanpa pelkoon. Elämämme on täynnä monenlaisia huolenaiheita, uhkia ja vaaratekijöitä. On työpaikkojen menetyksiä, on velkakierteitä ja hankaluuksia kanssamatkaajain kanssa. Innovatiivinen media vyöryttää otsonikadot, ekokatastrofit ja muut ikävyydet olohuoneisiimme yhä tehokkaammin ja uusilla tavoilla. Jokaiselle riittää huolen aiheita, kukaan ei jää ilman.

Minulle, kuvataiteilijana yksi kestohuoleni liittyy rahaan. Ongelmallista on tulojen epäsäännöllisyys. Joskus voi saada tilille kerralla useamman kuukauden tienestin, mutta toisinaan on pakko syödä lapsilta viikkorahatkin. Kun laskut erääntyvät ja huoli selviämisestä syvenee, niin luovuus katoaa kuin häkkilintu ateljeen ovesta.

Rakkaudessa on itseluottamusta, rentoutta ja rohkeutta. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Pelokkaana sitä taas kangistuu ja alkaa pälyillä huolestuneena ympärilleen. Pienetkin asiat tuntuvat vaikeilta. Miten jatkaa rauhassa puutarhanhoitoa, jos ympärillä huojuu ja salamoi? Voi minua raukkaa! Minä ja minun ihanat ideani. Me, olemme hukassa!

Taidevalon kuvaaja

Minulta kysyttiin äskettäin mistä erottaa niin sanotut taidevalokuvat muista valokuvista, kuten laadukkaista uutis- ja lehtikuvista, sillä pelkästään kuvia katsomalla eroa ei aina ole niin ilmeinen? Ja lehtikuvissa on joskus mitä hienoimpia otoksia, jotka täyttävät taiteen laatukriteerit kaikin tavoin.

Selkein ero löytynee kuvaajan pyrkimyksistä. Taidevalokuvan lähtökohta on taiteen tavoittelu jo valotushetkellä. Kuvaajan toiminta tähtää siis taiteen tekemiseen. Siinä missä lehtikuvaaja tavoittelee tietynlaista yksiselitteisyyttä ja oleellista informaatiota asiasta, niin taidevalokuvaaja puolestaan etsii taiteelle tyypillistä moniselitteisyyttä ja jättää tiedonvälittämiset ja mahdolliset asiayhteydet taka-alalle.

Taideteokselle on tyypillistä ettei se avaudu katsojalle ensi silmäyksellä, vaan teosta joutuu pohtimaan ja sen ymmärtämiseen on kuljettava ikäänkuin kerrosten läpi. Jos täyttä ymmärrystä edes löytyy.

Lehtikuvan on taas oltava niin selkeä että sen tajuaa heti. Mutta toki raja näiden välillä on hieman epäselvä ja tulkinnallinen. Entä jos lehtikuvaaja ja valokuvataiteilija kuvaavat saman kohteen. Toiselle syntyy valokuvataideteos, toiselle lehtikuva ja molemmat ovat ”taiteelliselta” laadultaan vastaavia. Tämä nostaa esiin kysymyksen mitä taide oikeastaan on?

Ehkä taide on sopimuskysymys? Olemme sopineet että valokuvataiteilijoiden otokset ovat ”oikeiden” taiteilijoiden teoksia ja museokelpoista taidetta. Ja muiden ottamat kuvat ovat jotain muuta. Oman vivahteensa tähän valokuvasoppaan tuo se että, aika usea valokuvataiteilija toimii myös lehtikuvaajan roolissa.

Aika on tässä kuitenkin säälimätön tuomari. Sen hampaissa testataan kaikki kuvat riippumatta siitä kenen valottamia ne ovat. Kun vuosikymmenet irroittavat lehtikuvat alkuperäisistä yhteyksistään, niin kuvat nähdään yhä enenevästi ”vain kuvina” ilman uutisia johon ne liittyivät. Kuvat alkavat elää omaa elämäänsä kuvina kuvien joukossa. Näin parhaat kuvat nousevat esiin ja joistakin lehtikuvaajista kuoriutuu taiteen klassikoita, joiden teosten rinnalla monen valokuvataiteilijan tuotanto näyttää roskalta.