Ehpä tätäkin teosta katsotaan useammassa kerroksessa. Ensin katsotaan pintaa ja päätetään tykkäänkö työstä vai en. Ja jos tykätään niin sitten saatetaan miettiä, mitä taiteilija niin sanotusti tarkoittaa. Niitä joista ei tykätä, (mikä tarkoittaa noin yleistäen samaa kuin huono taide), niitä ei sen syvällisemmin pohdita. Ja sitten kun yritetään ymmärtää, niin voidaan päätyä vaikkapa siihen että "taiteilija yhdistelee teoksessaan kalligrafiaa ja pilapiirrosmaista kiteytettyä ideamaailmaa etsiessään uudenlaista enemmän kertovaa merkkikieltä."
Tai sitten "juurimukulaksi muuttunut fallos ja kivespusseihin piilotetut urbaanit merkit kuvaavat mieheisen ylivallan yhteiskunnallista kaikenkattavuutta ja tulevien sukupolvien kohtaloa, jossa elämää on pakko rakentaa isien jättämän perinnön varaan."
Vai onko kyseessä "miehen seksuaalinen halu, joka roiskii tulevaisuutta hallitsemattomasti sinne ja tänne, synnyttäen rikkaruohomaista ohdakkeista tulevaisuutta?"
Ja voihan olla niinkin että "taiteilija ei tarkoita yhtään mitään, vaan koko teos on osoitus hanen oudosta huumorintajustaan ja nurinkurisesta tavasta hahmottaa maailmaa."
Kommentit
j.o. mallanderin jalo ajatus löytyy taiteilija carolus enckell-kirjasta, jonka arto virtanen on mukavasti ja kauniin herkästi kirjoittanut. se ei sorru ylettömään ylistelyyn.
caroluksen ystävä j. o. mallander on ollut risteilyaluksella töissä ja tuonut yhdysvalloista tuliaisina bob dylanin uuden blonde on blonde -lp:n sekä timothy learyn lsd-kokeilua luotaavaa levy- ja kirjallisuusmateriaalia. syksyllä -66 carolus tuntee ajelehtivansa eikä tiedä, mitä todella haluaisi tehdä. hän rupeaa kuitenkin käymään iltaisin vapaassa taidekoulussa piirtämässä. opettajana on unto pusa, joka sanoo: "piirrätte kuin apina."
siitä on suorastaan pakko lähteä liikeelle, kehittymään.
virtanen pohtii, miksi vain jotkut pitävät abstraktista taiteesta. "carolus enckellin mielestä suuri yleisö ei ymmärrä abstraktia taidetta, koska se on tottunut lukemaan kuvaa."
maallikko arvioi uudenlaista maalausta ( tai romaania tai runoa ) sen mukaan mitä siitä puuttuu; todellinen taideyleisö sen mukaan, mitä siinä on. ensin mainittu yleisö vaatii näkyviin turvakaiteen - konvention, iskelmällisyyden, tuttuuden elementtejä - ennen kuin se suostuu ottamaan askeltakaan, jälkimmäinen nauttii jo niistä viesteistä, jotka kertovat turvakaiteen ilmeisen pitkälle ehtineestä lahoamisesta, taiteilijan rohkeudesta poistaa kaikki turha; ja taide-elämys syntyy siitä, että teos avautuu ikään kuin yksiöisenä jäänä, jolle voi omalla vastuulla tehdä tutkimusretkiä.
Ja maailma on muutenkin ikävä paikka, varsinkin jos pälyilee liikaa ympärilleen. Alan vuosi vuodelta ymmärtää paremmin ajatusta jossa puuhastellaan kaikessa rauhassa aivan omia juttuja, "puutarhanhoitoa" siis... vaikka sekin lienee turhaa.
Taidekin näyttäisi elelevän aivan omaa elämaansä tekijästään piittaamatta. Tässäkin alan kallistua sen kannalle että taiteilija on vähän niinkuin kätilö joka auttaa synnyttämään lapsia, jotka jo ovat olemassa ikäänkuin "paskan maailman kohussa".