Taiteen määrittely on ongelmallista. Vastausta kysymykseen "Mitä on taide?" ei löydy yksiselitteisellä tavalla. Tätä on kyllä yritetty ja monesta suunnasta. Taidetta voidaan esimerkiksi yrittää hahmottaa teoksesta käsin. Tällöin lähdetään siitä, että taidetta on kaikki se joka taiteelta näyttää. Teoslähtöinen määrittely on melko ongelmatonta perinteisen taiteen suhteen, mutta se ei oikein toimi silloin kun museossa esitetään taiteena ilmapalloja. Tarvitaan muunlaista lähestymistapaa.
Apuun rientää taiteilijalähtöinen ajattelu, jossa taiteena pidetään kaikkia niitä taide-esineitä ja tapahtumia, jotka ovat taiteilijan tekemiä. Eli se minkä taiteilija signeeraa on taidetta. Tämä lähestyminen vie taas ongelmiin siinä kuinka oikea taiteilija määritellään. Voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka itseään taiteilijana pitää vai ei? Ja miten erottaa aito taiteilija väärästä?
Riittääkö Unescon taiteilijan asemaa koskeva suositus tekemään kenestä tahansa taiteilijana itseään pitävästä henkilöstä taiteilijan? Ei riitä. Tarvitaan myös taidemaailman hyväksyntä asialle. Taiteilijaseulontaa suomessa tekevät viralliset taiteilijoiden ammattiliitot ja jäsenyyden rajalla roikkuu väkeä satamäärin ja epäselviä tapauksia riittää.
Unescon lauselma kuuluu: "Taiteilijalla tarkoitetaan jokaista, joka luo, esittää tai tulkitsee taidetta. Taiteilija on se, joka pitää taiteellista luomistyötään elämänsä olennaisena osana ja joka tällä tavalla myötävaikuttaa taiteen ja kulttuurin kehittymiseen. Häntä pidetään tai hän haluaa, että häntä pidetään taiteilijana riippumatta siitä, onko hän työsuhteessa tai jonkin järjestön jäsen."
Tosiasiassa Unescon suositus kelpaa suomessa lähinnä materiaaliksi takapuolen-pyyhintä-performanssiin. Navakkaa vastatuulta on luvassa kaikille niille, jotka yrittävät alalle virallisten reittien ulkopuolelta.
Kolmas tapa määritellä taide on kollektiivinen "sopimus", taidekentällä tapahtuva noteeraus tai tunnustus siitä, että jokin asia on nyt taidetta. Eli taiteeksi luokitellaan se mitä yhdessä, taiteen asiantuntijoiden kesken, halutaan taiteena pitää. Määrittelijöinä toimivat nyt kriitikot, museoväki, galleristit, taidehallinto, kuraattorit jne, jotka "kinastelevat" keskenään siitä onko jokin taidetta vai ei.
Tästä oli kysy myös hiljan telkkarissa Ylellä esitetyssä mainiossa ohjelmassa "Suuri performanssi". Toivottavasi se tulee joskus uusintana.
Taiteessa ei löydy yhtä tyhjentävää vastausta. Mutta erilaisia tarkastelukulmia sitäkin enemmän, riippuen siitä kuka tarkastelee. Taidetta voi ajatella vaikkapa sisustus elementtinä, viestinä, terapiana, uskontona, sijoituksena, eettisenä asiana, työnä jne.
Näistä lähestymisistä löytyy laajemmin pohdintoja kirjoituksesta: Mitä on taide, jota hetki sitten päivitin ja tarkensin hieman monipuolisempaan muotoon.
Kommentit
ehkä olen nyt lievästi taidepessimistinen sanoessani että taideareena ei toimi vapauden kenttänä, se ei ole yhteiskuntaa ravitseva ja ravisteleva aidon originaalisen, orgaanisen luovuuden energiasammio, kosminen saarnatuoli tai uhrialttari, vaan mekaaniseen matkimiseen, valmiiseen käsitesapluunaan ja seurantamanipulaatioon perustuva postporvarillisen yhteiskunnan määriteltyjä suureita tukeva laitos, missä raha on hengen mitta. taide voi hyvin Tuntemattomien Mestareitten tietymättömissä teoksissa, yksinhuoltajan mattopyykissä, jätehuollon miesten reippaissa otteissa, taidekoulujen takahuoneissa tai ateljeesta, jota ei koskaan avata ulkopuolisille.
ps. tämä on tällainen hylätyn apuraha-anomuksen seurauksena kirjoitettu maanantainen ruinaisu.
niin taidekenttä paikka jossa tehdään viihdykettä tai elämän sisältöä eliitille. Tästähän oli jokin tutkimuskin nyt syksyllä. Siinä todettiin että taiteen tukeminen tarkoittaa, rikkaimman väestönosan tukemista, kun hehän muutenkin taidetta "kuluttavat".
Asiat ovat muutenkin päälaillaan. Taiteilijoiden hyvätuloinen "vapaa" eliitti muodostuu apurahoilla elävistä "aatteen miehistä, naisista" jotka elelevät täysin pikkuporvarillista elämää, paitsi puheissaan, jossa haukkuvat mm. kaupallisuutta ja sen turmiollisuutta "tosi" taiteelle.
Taidekentän "duunareiksi" ovat taas joutuneet ne taiteilijat (itseni mukaan lukien) jotka yrittävät tosissaan tulla taiteellaan toimeen. Yrittäminen, joka noin yleensä on kapitalistista touhua, muuttuu nyt taiteilijan pienyrittämisen kautta taidetyöläisyydeksi, jossa tehdään mukisematta vaikkapa tilaustöitä kun elää pitää.
Taide tekee vallankumouksellisista kapitalisteja, aatelisia ja porvareista työläisiä. Mielenkiintoista!
joo, taiteilijoita koulutetaan liikaa. Jos kaikki alankouluista valmistuneet laitetaan yhteen niin "vapaata taiteilijaa" valmistuu alalle n. 450 joka vuosi. Ja tämä on aika paljon. 90-luvun lopulla puhuttiin luvusta 300-350.
60/70-luvun taitteessa koko suomen taiteilijaseuran jäsenistö oli 450 henkeä (taidemaalarit, taidegraafikot ja kuvanveistäjät kaikkiyhteensä) ja nyt väkeä on liki 3000... ja tilanne taloudellisesti vain tiukkenee.
Siitä nousi hirmuinen meteli. Että koska meillä muka on ollut hyvät ajat. Joku viittasi keskustelussa siihen, että olihan niitä, tunnettu taiteilija saattoi yhdellä näyttelyn pitämisellä hankkia itselleen arkkitehdin piirtämän talon. Kultakaudella.
Mukavaa Joulua sinulle!
Toivotan hyvää joulua ja kiitän kommenteista.
Nykyisin on niin, että se joka ylipäätään selviytyy näyttelystään plussalle saa olla tyytyväinen. Pääkaupunkiseudulla on noin 70 galleria tmv. taidenäyttelyä kokoajan menossa muutaman viikon jaksoissa ja tähän museonäyttelyt päälle.
Unesco ei vain taida olla muodissa täällä pohjolassa.
Kapinaa!