Kaupallista oikeaa ja ei-kaupallista vasenta

Tuon tuostakin törmää kaupallisen ja ei-kaupallisen taiteen määritelmiin. Niin kuin tänään Hesarissa, jossa asiaa sivuttiin artikkelissa, jossa pohdittiin taidekentän vasemmistolaisuutta. Artikkelissa todettiin että on todella vaikeaa löytää oikeistolaiseksi tunnustautuvaa taiteilijaa ja että oikeastaan vasemmistolaisuus on edellytys uran rakentamiselle suomalaisessa taidemaailmassa. 70-lukulainen poliittinen ajattelu on juurtunut syvälle asenteisiin. Jos olet taiteilijana väärän värinen, niin se asia kannattaa pitää omana tietona jottei "leimaannu" ja matkanteko käy turhan hankalaksi.

Taiteen myyminen on siis edelleen pahasta, kapitalistista hapatusta. Kaupallisuus on oikeistolaisuutta ja aito taide asuu vasemmalla. Mutta mikä oikein on kaupallista, mitä on kaupallisuus?

Jos myyn ja teen tilaustyön jonnekin, niin se on varmasti kaupallista... ehkä siis oikeistolaista? Mutta entä jos samaan paikkaan menee teos muusta "muuten vain-tehdystä" ns. omasta tuotannostani, "itsetutkiskelun hedelmä", jota ei ole tehty ketään tai mitään tarkoitusta ajatellen... olisiko kyse nyt vasemmistolaisesta teoksesta? Muuttuuko teos kaupan myötä kaupalliseksi? Siirtyykö se tai siirrynkö minä taidepoliittisella kartalla vasemmalta oikealle? Entä säilyykö teoksen ei-kaupallinen ts. aidon taiteen luonne, jos välissä on kauppias torjumassa rahan saastuttavaa vaikutusta?

Onko kaupallisen ja ei-kaupallisen taiteen ero siinä että kaupallinen myydään heti tai on jopa tehty myyntiä ajatellen. Ja että ei-kaupallinen, poliittisesti korrekti teos taas myydään myöhemmin ja mielellään jonkun toisen kuin taiteilijan toimesta? Tai sitten se myydään museoon, joka takaa teoksen ei-kaupallisen aitouden, vaikka hinta olisi kuinka kapitalistisen korkea tahansa.

Ei-kaupallisen teoksen "myynti" eli sen tuoma taloudellinen hyöty voi tulla myös jälkijunassa peitellysti, esim. apurahojen muodossa. Näin ajateltuna apurahat ovat eräänlaista rahanpesua, jossa likainen "oikeistolainen" raha pestään puhtaaksi "vasemmistolaiseen" kukkaroon sopivaksi ja kutsutaan sitä aatteelle sopivasti "taiteilijapalkaksi". Näin kaikkein kommunistisinkin taiteilija voi hyvällä omallatunnolla kannattaa esim. taiteeseen yleisesti nivoutuvaa elitismiä, mikä taas on oikeistolaisuuteen ja yläluokkaan liittyvä asia. Absurdia.

Hieman ilkeämielinen kärjistys, mutta asiat värjäytyvät aina sen mukaan miltä kantilta niitä tarkastelee. Ja minä yritän katsella asioita mahdollisimman värittömien silmälasien takaa. Olen aina äänestänyt ihmistä veisaamatta viis puoluerajoista tai muista ideologioista. Tärkeämpää on oikeudenmukaisuus ja se ei varmasti toteudu jos vallankahvassa on vain yhden värinen ideologia.

Tämä on oikeastaan aika pelottavaa, sillä jos en kannata valtaväriä ja kumarra vallitsevan taiteilijapolitiikan koneistoa, niin löydän itseni jokatapauksessa vastavirtaan kulkijoiden joukosta. Jos et ole puolella, niin olet vastaan. Sekö on taiteilijapoliittisen pelin henki?

Kapulakieltä

Luin uusimman Arsis lehden 2/2007 jossa oli artikkeleita kulttuurin tuottamisesta. Alkuun oli mielenkiintoista lukea asioista muun kuin oman taiteen alan näkökulmasta. Mutta sitten lehden lähestyessä loppuaan mieleen hiipi pieni huoli siitä, että mahtaako tämä lukukokemus antaa lainkaan näköaloja itseni kaltaiselle peruskuvataiteilijalle?

Lehteä lukiessa tuli väkisinkin mieleen se että tulevaisuus on varmasti helpompi ulospäinsuuntautuneille, sosiaalisesti aktiivisille ja kaikille niille joiden taide taipuu notkeasti erilaisten tapahtumien jatkeeksi.

Kuvataide jäi lehdessä hieman taka-alalle. Ehkei ala ole niin kiinnostava tuottamisen näkökulmasta, onhan yhteisnäyttelyitä ja kesänäyttelyitä "tuotettu" ennenkin, tosin aiemmin näyttelyt vain "järjestettiin".

Vaikka tuottaminen kuulostaa hyvin rahakkaalta toiminnalta, niin en usko että kuvataiteilijalle on käytännön merkitystä sillä onko näyttely tai tapahtuma "kulttuurituotettu" tai järjestetty. Yhtä ja samaa kaikki, taiteilija maksaa kulunsa kuten ennenkin.

Luin kuitenkin lehden loppuun. Sivulla 38 mainostetaan tulevia Taiteen Keskustoimikunnan julkaisuja, mm. "Valtion taiteilijatuki taiteilijan määritelmänä".

Takerrun lauseeseen: "Kysymykseen etsitään vastausta tarkastelemalla muun muassa taiteilijatuen taloudellista merkitystä tukipolitiikan kohteille ja tuen potentiaalista symboolista määtitysvaltaa sekä tukipolitiikan toimeenpanokeinojen, päätöksentekojärjestelmän hallinnollisten rakenteiden roolia määrittelyvallan ehtojen ja ulottuvuuksien kannalta."

Byrokratiakoneisto on jälleen taiteilijan tukena... hieno homma.

Ehdotuksia toimeentulo-ongelmien helpottamiseksi

Laitan tähän muutaman ehdotuksen, jotka kirjoitin jo viime vuonna taiteilijoiden toimeentulo vaikeuksien helpottamiseksi. Osa ajatuksista on vielä raakileita, mutta esim. maanlaajuinen artoteekkijärjestelmä olisi varmasti sellainen ajatus joka olisi mahdollista toteuttaa varsin pienellä panostuksella. Kirjastot ovat jo olemassa ja asiaa voisi hyvin alkaa rakentaa tämän jo olemassa olevan järjestelmän yhteyteen.
Jälleenmyyjä tietokanta on ehkä hieman liian radikaali ajatus ja se saattaisi herättää pientä närää "taiteen markkinoilla". Uraneuvonta ja mentorointi taas voisivat olla kehittämiskelpoisia ajatuksia. Alla kuitenkin kaikki ehdotukset:


1. Työehtosopimus

Monilla eri aloilla on raha-asiat ja muut velvoitteet määritelty selkein sopimuksin. Miksi ei myös taiteilijoiden ja myyjäosapuoltenen kesken voisi sopia yleisiä käytäntöjä, joiden mukaan toimitaan? Myyntitapa on muotoutunut pitkälle galleristien etujen mukaiseksi ja systeemi varmasti jatkuu ennallaan ellei taiteilijakunta ala vaatia siihen muutoksia. Sopimukset ovat normaalisti taiteilijan ja galleristin kahdenvälisiä, eikä niistä mielellään kerrota ulkopuolisille. Nyt tarvittaisiin kunnon keskustelua epäkohdista ja siitä miten maan näyttelytoiminnan saisi paremmin palvelemaan kuvataiteilijaa.
Tarkasteluun voisi ottaa vaikkapa galleristien käytännön, jossa ensin kokonaismyynnistä otetaan pois prosentit ja vasta sitten veloitetaan gallerian vuokra. Tämä tarkoittaa sitä että esim. 10000 euron myynnistä otetaan ensin esim. 35% ja tästä vähennetään vuokra esim. 3000 euroa, jolloin näyttelytilitystä tulee n. 3500 euroa. Olisiko reilumpaa ensin vähentää vuokraa taulumyynnillä ja vasta sitten kun vuokra on kuitattu alkaisivat prosentit juosta. Näin toimien tilitystä kertyisi n. 1000 euroa enemmän. Tosin taiteilijan kannalta paras käytäntö olisi kansainvälinen 50/50 periaate, jossa vuokraa ei peritä lainkaan. Kokonaismyynti laitetaan puoliksi ja myös näyttelyn pitämisen riski puolittuu. Nykyisessä vuokravetoisessa järjestelmässä, galleristi "turvaa selustansa" ja riski jää suurelta osin taiteilijan kannettavaksi.


2. Tietokanta jälleenmyyjistä

Kuvataiteilijoiden toimeentuloa voisi parantaa myös kunnollinen rekisteri kaikista maan gallerioista ja näyttelypaikoista. Samaan tapaan kuin taiteilijoidenkin "laatua" voi arvioida matrikkeli/cv tietojen pohjalta, niin miksi ei myäs taiteilija voisi arvioida eri näyttelypaikkoja tiettyjen faktojen pohjalta. Suomessa voi lähes kuka tahansa perustaa gallerian ja aloittaa toiminnan "taiteen asiantuntijana". Ala on melkoisen kirjava ja monenlaista yrittäjää onkin liikkeellä.
Taiteilijalle oma yksityinen näyttely on aina tärkeä asia. Näyttelyssä voidaan kiteyttää esim. tietyn työskentelyjakson paras anti tai pitää huolella, jopa vuosia valmisteltu "puheenvuoro" tärkeästä teemasta. Ei siis ole yhdentekevää onko galleristilla taide-elämän ymmärrystä ja tarvittavaa kaupallista kokemusta vai onko kyseessä satunnainen yrittäjä, jonka ansiot ovat kokonaan muilta aloilta. Taiteilijalla tulisi olla oikeus tietää kenen käsiin hän antaa uransa rakentamisen ja myös mahdolliset odotuksensa esim. "läpimurtonäyttelystä" tai hyvästä myynnistä.


3. Uraneuvonta

Taiteilijoilla tulisi myäs olla mahdollisuus saada asiantuntevaa neuvontaa uraan ja toimeentuloon liittyvistä asioista. Taidekoulutuksessa ei juurikaan panosteta siihen miten kohdata arjen mukanaan tuoma selviytymistaistelu. Nyt tarvittaisiin kuvataiteilijat ja taideasiat tunteva henkilö, jonka puoleen voisi kääntyä taiteilijauran ongelmakohdissa. Tämä "taiteilijakonsultti" olisi käytettävissä tarvitsi sitten neuvontaa apurahan haussa, kirjanpito ongelmissa, näyttelysopimuksen teossa tai missä tahansa uraan ja toimeentuloon liittyvässä asiassa. Oikea paikka tälläiselle uraneuvonnalle olisi varmaankin Suomen Taiteilijaseura. Opetusministeriöllä olisi tässä hyvä mahdollisuus auttaa pikkurahalla taiteilijakuntaa, sillä niukoilla resursseilla tähän ei ole muuten mahdollisuuksia.


4. Mentorit

Toinen edellistä sivuava ajatus on "mentorointi", mutta resurssikysymys on tämäkin. Mentorointia on jo kauan käytetty työnohjauksessa ja nykyisin siitä on tullut osa mm. naisyrittäjien toimintaa. Käytäntä tuntuu toimivan ja kokemukset ovat olleet pääasiassa hyviä. Mentorijärjestelmässä kokeneempi taiteilija jakaisi omaa tieto-taitoaan uraansa aloittelevien hyödyksi. Kyse ei ole taiteellisen työskentelyn ohjauksesta, eikä terapiasta, vaan taiteilijan ammatin karikoiden torjunnasta. Siitä että nuorella on joku, kenen puoleen hän voi kääntyä, aina kun tarvitseen ulkopuolista näkemystä asioihinsa. Suomen laajasta taiteilijakunnasta varmasti löytyisi joukko jo pitempää uraa tehneitä konkareita, joiden kokemuksista, onnistumisista ja erheistä voisi jälkipolvikin hyötyä.


5. Työhuonegalleriat

Lisäksi kaivataan uudenlaisia työhuoneratkaisuja. Tarvitaan katutasoon ihmisten pariin sijoittuvia työhuoneita, joiden yhteydessä olisi myös pieni myyntitila. Yleislääkkeeksi kaikille taiteilijoille tästä ei ole, mutta varmasti osaa taiteilijakuntaa kiinnoistaisi tämänkaltainen työskentely ja ihmisten suora kohtaaminen. Ja miksi ei myös "taidekuluttajaa" miellyttäisi ajatus ostaa teos helposti suoraan "alkutuottajalta" ja ilman välikäsiä. Työhuonemyynti takaisi varmasti joillekin leveämmän leivän, kuin gallerioiden satunnaiset tilitykset tai epävarma apurahajärjestelmä.


6. Kampanjat taiteen kiinnostavuuden lisäämiseksi

Vain murto-osa suomalaisista on ostanut "oikean" taiteilijan tekemän taideteoksen. Taide mielletään kalliiksi ja elitistiseksi puuhailuksi. Kynnys ostaa taideteos on varsin korkea. Tulisiko järjestää säännöllisiä "tiedotuskampanjoita", joilla yleistä kiinnostusta taiteeseen pyrittäisiin kasvattamaan? Voi vain kuvitella, mikä vaikutus taiteilijoiden toimeentuloon olisi sillä, että taidetta ostavien suomalaisten osuus nousisi "murto-osasta" esim. 10-20%:iin. Olisiko perusteltua käyttää osa kulttuuriin suunnatuista varoista tähän toimintaan?


7. Maankattava taidelainaamojärjestelmä

Taidelainaamoja on ollut suomessa jo jonkin aikaa ja kokemukset niistä ovat olleet rohkaisevia. Taide tavoittaa lainaamojen kautta myös niitä ihmisiä, jotka eivät perinteisissä gallerianäyttelyissä käy. Teoksen saa kotiinsa pienellä kuukausivuokralla ja maksella sen omakseen erä kerrallaan. Taidelainaamotoiminta selvästi laajentaa taiteenostajien kirjoa ja taiteilijoiden kannalta olisi varmasti hyödyllistä, jos tätä toimintaa voisi kehittää edelleen. Onko jo tutkittu loppuunasti mahdollisuudet saada taidelainaamot osaksi esim. maankattavaa kirjastojärjestelmää?


8. Apuraharemontti

Tarvitaan myös kunnollista keskustelua apurahoista. Nykyinen järjestelmä aiheuttaa taiteilijakunnan jakautumista kahteen kastiin. On pieni joukko niitä, jotka voivat tuettuna rakentaa uraansa ja on alati kasvava joukko niitä joille taiteen tekeminen käy yhä raskaammaksi taakaksi kantaa. Palveleeko nykyinen systeemi aidosti ja demokraattisesti taiteilijakuntaa, vai tulisiko tähän aktiivisesti etsiä muutosta. Voisiko ratkaisu löytyä siitä, että taiteilijakunta alkaisi vaatia tasapuolisista kansalais- tai taiteilijapalkkaa epävarmojen apurahojen sijaan?

Hyytyikö keskustelu taiteilijoiden huonosta tilanteesta?

Keväällä taiteilijoiden asioista puhuttiin aika laajasti ja myös eriväristä poliittista myötätuntoa osoitettiin taiteilijakunnalle. Mutta vaalien jälkeen näyttävät nämä taiteilijoiden elatuksen murheet taas unohtuvat ja siirtyvän jonnekin taka-alalle tärkeimpien asioiden tieltä. Ja myös taiteilijakunta näyttää olevan hissukseen ja hieman odottavalla kannalla.

Asioihin ei kuitenkaan tule muutosta odottamalla ääneti ateljeessa. Siksi lähetin muutama viikko sitten Hesarin mielipiteeseen pienen kirjoituksen, mutta harmikseni Hs ei sitä kuitenkaan julkaissut, joten laitan sen nyt tähän. Keskustelu olisi hyvä käynnistää uudelleen ja puhua asiat ja epäkohdat auki ja etsi uusia näkökulmia ja erilaisia toimintamalleja. Ohessa myös kuva "paraatin jälkeen" etsauksesta (1994), joka mielestäni sopii hyvin tämän aiheen kuvitukseksi. Tässä mielipidekirjoitus:

Uudessa budjettiesityksessä unohdetaan jälleenkerran suomalaisen taiteilijakunnan ahdinko. Luvassa on pientä "indeksikorotusta", eli taiteilijoiden tilanne ei tule muuttumaan yhtään valoisemmaksi, ainakaan lähitulevaisuudessa.

Päivän mantra näyttää myös olevan kulttuurivienti. Hyvä ja kannatettava ajatus sinänsä. Mutta etenevätkö kultuurin asiat nyt järkevästi, "tyvestä puuhun"-periaatteella vai onko kabineteissa sovittu että nyt yritetään jonkinlaista suoraa "latvaloikkaa"? Eikö yleensä kaikenlaisessa viennissä ole niin että "tuotannon" tulisi olla ensin kunnossa ja että myös "kotimarkkinoiden" tulisi toimia edes siedettävästi?

Kuvataiteessa tilanne on nyt se että ns. "tuotanto" takkuilee pahanlaatuisesti, kun suuri osa taiteilijakuntaa keskittää päähuomionsa toimeentulo-ongelmien ratkomiseen ja haaskaa energiat hanttihommiin, eikä niinkään taiteelliseen työskentelyyn. Ja mitä "kotimarkkinoihin" tulee, niin niitä ei oikeastaan ole. Pieni joukko gallerioita ja muita aktiiveja sinnittelee kiitettävästi taiteen myynnin parissa, mutta laajemmin taide ei käy kaupaksi, eikä kiinnosta.

Yksi konkreettinen keino, joka voisi osaltaan parantaa taiteilijoiden tilannetta ja hieman myös "laajentaa markkinoita", on ns. taidelainaamo toiminnan kehittäminen valtakunnalliseksi järjestelmäksi. Paikallisten taiteilijaseurojen pyörittämiä artoteekkejä on jo nyt toiminnassa muutamilla paikkakunnilla suurempien kirjastojen yhteydessä. Ja kokemuksen näistä ovat olleet rohkaisevia.

Taidelainaamojen kautta taide leviää laajemmalle ja saavuttaa myös sellaisia ihmisiä jotka eivät muuten koskaan käy gallerioissa tai museoissa. Taidelainaamosta voi kuka tahansa saada teoksen mukaansa pientä kuukausivuokraa vastaan. Ja koska vuokra toimii myös osamaksuna, niin useimmiten lainatut teokset myös lunastetaan omiksi.

Kulttuuripäättäjien kannattaisi etsiä keinot ja käytännöt taidelainaamotoiminnan laajentamiseksi koko maan kattavaksi järjestelmäksi, sillä tämä auttaisi taiteilijakuntaa enemmän kuin pelkät tyhjät lupaukset ja indeksikorotukset. Tilanne kotimaassa olisi ensin rakennettava kuntoon, jotta viennillä olisi edellytykset vielä silloinkin kun tämä ns. kulttuurinvientihanke tulee tiensä päähän.

Tiukempia aikoja odetellessa

Äsken päättyneitä yleisurheilun MM-kisoja seuratessa nousi mieleeni ajatus. Onko perinteisille kulttuurialoille, kuten kuvataiteelle käymässä vähän samalla tavalla kuin yleisurheilulle. Takavuosina urheilun harrastajapohja oli laaja ja piirikunnallisissakin kisoissa löytyi tasoa ja osallistujia. Systeemi oli selvä. Kesällä yleisurheiltiin ja talvella hiihdettiin.

Nykyisinkin urheillaan yhä aktiivisesti, mutta nyt uusia lajeja ja liikuntavaihtoehtoja on moninkertaisesti, eikä harrastajia riitä kovin runsaasti joka lajille. Yleisurheilu näyttää kärsivän tästä kehityksestä erityisesti. Onneksi tuli sentään yksi mitali. Takana ovat ne ajat esim. EM-kisat vuonna 1974, jolloin suomi oli mitalitaulukon kuudes kymmenellä mitalilla ja ylenpalttisen runsaalla pistesaaliilla.

Vaikka urheilu onkin aivan jotain muuta kuin taide, niin silti tässä alan pirstaloitumisessa on jotain samaa. Esim. kuvataiteen perinteiset kategoriat (maalaus, kuvanveisto, taidegrafiikka) ovat saaneet rinnalleen joukon uusia taiteenaloja ja taiteeksi korotettuja vanhoja tuttuja.

Poimin tähän muutamia enemmän vähemmän "virallisia" taidekategorioita, jotka löysin netistä. Mistä tämä pintapuolinen lista kertoo? Onko luovuus nyt niin vahvasti muotia että taide-sanaa käytetään lisäämään asian "luovuusseksikkyyttä" tai muuta uskottavuutta? Vai kertooko lista siitä että kaikkien alojaen taiteilijoille on luvassa yhä tiukempia aikoja yhteisen apuraha potin jaossa?

...taidegrafiikka, maalaustaide, kuvanveistotaide, valokuvataide, videotaide, tilataide, sarjakuvataide, tekstiilitaide, ympäristötaide, yhteisötaide, performanssitaide, tekstaustaide, nettitaide, ohjelmistotaide, installaatiotaide, av-taide, mobiilitaide, multimediataide, käsitetaide, esinetaide, graffittitaide, valotaide, äänitaide, lavastustaide, jäätaide, hiekkataide jne...