Syntiuhri

Tammikuussa 1979 Espoon kirkkoa kierteli mies, jolla oli synnintunto. Omatunto vaivasi, mutta hän ei osannut rukoilla tai etsiä armoa. Hänellä oli kuitenkin tarve saada aikaan sovinto jollain keinolla Jumalan –  ja myös itsensä – kanssa. Mies oli taiteilija, Simo Hannula, isäni. Hän oli päättänyt tehdä kirkosta kuvan. 

Tuona tammikuun päivänä oli maassa lunta, ilmassa pikku pakkanen ja aurinkoa. Lähdin hänen mukaansa kamerani kanssa kirkkoa tutkimaan, tai ottamaan “varmuuden vuoksi muutamia kuvia luonnosten tueksi”. Isällä ei ollut tuolloin ajokorttia, joten saavuimme paikalle linja-autolla.

Hän rupesi heti etsimään sopivaa kuvakulmaa tauluunsa. Hän kierteli ja kaarteli kirkkoa katsellen sitä lähempää ja kauempaa. Välillä hän kaiveli kyniä taskustaan ja pysähtyi tekemään luonnoksen tai pari. Aika ajoin hän kävi sisällä lämmittelemässä. Piirsi siellä hetken holvikaaria ja tuli taas ulos jatkamaan etsintää. Lopulta hän päätyi näkymään yläparkkipaikan suunnalta. Se oli ainoa suunta, josta kirkko ja tapuli näkyivät kunnolla. 

Jälkeenpäin olen ajatellut, että muutaman kristilliseen aihepiiriin kuuluvan taideteoksen tekeminen – joista yksi oli Espoon vanhan kivikirkon kuva – oli isän tapa pohtia uskoa ja Jumalaa ja suhdettaan näihin. Hän yritti tutkia uskoa taiteen keinoin. Tuolloin hän ei löytänyt etsimäänsä; ei ymmärtänyt, että usko tulee kuulemisesta eikä uskon kulissien tarkkailusta. Syntyi kuitenkin kaunis taidegrafiikan teos, vaikka mielenrauhaa se ei tuonut. Seurasi kivulias avioero. Jumalan puoleen hän kääntyi seuraavan kerran vasta elämänsä loppumetreillä.    

Kuvia, joita tuona päivänä otin, hän käytti teoksensa lähtökohtana. Teokseensa hän pienensi, hoikensi ja varjosti tapulia, jottei se saisi liikaa huomiota, kun pääasia oli kuitenkin itse kirkko. Hän madalsi muurit, poisti liiat kinokset ja nosteli hautakivet lumen alta sommitellen niitä uusille paikoille. Matalalla paistavan auringon piirtämät varjot hän säilytti, koska ne olivat “hienot”. Kirkon katolle hän lisäsi tasaisen valkoisen lumen lisäämään kontrastia, “antamaan potkua” päädyn kiviseinälle. 

Näin syntyi taidegrafiikan etsaus Vanha pyhättö. Vaikka se ei syntiuhrina toiminutkaan, niin taideteoksena se toimii hyvin. Painolaatan, kuva-alueen koko on n. 39x48 cm.

Laitan talvikuvien jatkeeksi myös muutaman kuvan vuoden 1980 lokakuun alusta. Silloinkin oli kaunis keli kirkon ympärillä. 

Mitä jää jäljelle?

Viherlaakson koulusta kaakkoon sijoittuvalla tontilla seisoi aikoinaan Albert Wikbergille kuuleneita rakennuksia. En muista milloin purettiin se lähinnä nykyistä kävelysiltaa ollut vanha rakennus, jossa Wikberg aloitteli verstastoimintaansa, joka sitten laajeni ja siirtyi isompiin tiloihin Turuntien varteen. Mutta kaksi muuta rakennusta työnnettiin nurin melko tarkkaan 40 vuotta sitten keväällä 1981, jolloin otin niiden purkamisesta muutaman kuvan. Ensimmäisessä kuvassa on tontin pohjoisimmassa kulmassa ollut pieni rakennus, jonka taustalla näkyy Viherlaakson koulu silloisessa olomuodossaan. Nyt tuo koulukin on purettu ja korvattu uusilla rakennuksilla.

Seuraavassa kuvassa näkyy purkujätteen takaa Viherlaakson terveysaseman nurkka. Pienenkin talon rakentaminen ottaa aikaa useita kuukausia, mutta purkuun tarvitaan vain muutama päivä. Se miten ympäristö muuttuu tapahtuu joskus näenneäisen hitaasti. Silti ajan myötä ympäristö muokkautuu ihan erinäköiseksi kuin se oli joskus ennen. Se joka palaa vuosikymmenten jälkeen kotiseudulleen saattaa hämmentyä kuinka vieraalta kaikki näyttää.

Jokaisella rakennuksella on oma elikaarensa. Se rakennetaan johonkin tiettyyn paikkaan. Sitä asuvat tietyt ihmiset tarinoineen. Ihmisiä syntyy ja kuolee. Asukkaat vaihtuvat ja muuttavat. Tontteja ostetaan ja myydään ja taloja vuokrataan. Jossain vaiheessa rakennus tulee kuitenkin tiensä päähän ja se puretaan. Tämän talon kohtalo sinetöitiin jo reilu kymmenen vuotta aiemmin kun sen viereen rakennettiin vilkas Viherlaaksontie. 

Myös muisti muuttuu ja muovautuu. Siihen sulautuu todellisuuden lisäksi mielikuvia toisten kertomuksista, muista paikoista ja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet ihan jossain muualla. Onneksi muistin tueksi jää joskus valokuvia, joista voi nähdä miten asiat ovat olleet. Nykyisin tontti on metsittynyt ja sen pusikoiden kätköissä "puistobaarissa" juodaan Alepasta haettua olutta. 

Aika kellastaa muistot

Elämän tärkeistä tapahtumista on tapana ottaa valokuvia muistoksi. Hyvä niin, sillä ilman tätä huonolaatuista valokuvaa en "muistaisi" omasta konfirmaatiostani yhtään mitään. Onneksi kirkon kattoikkunoiden rakenteet ovat niin tunnistettavat, että ymmärrän tilaisuuden tapahtuneen Temppeliaukion kirkossa. Kuvan takaa ei löydy tekstiä, mutta osaan laskea ikäni ja päätellä vuodeksi 1976. Kuva on ollut alun perinkin aika huono. Niinpä joku on laittanut siihen nuolen tunnistamistani helpottamaan. 

Löytyy myös toinen kuva, jossa seison jäykkänä onnitteluruusu kädessäni pusikon edessä. Se on yhtä kellastunut kuin tämä, mutta sen verran nolo vielä 45 vuoden jälkeen, etten rupea sitä tässä esittelemään. Tässä onkin kaikki mitä rippikoulusta on fyysisinä muistoina jäljellä. Rippikoulutodistus ja muu leiriin liittyvä aines on ajan ja muuttojen myötä kadonnut.

Mitä muistan itse rippikoulusta? Sen ainakin että se oli Kaupunkilähetyksen vaellusrippikoulu, jossain Muonion suunnalla. Lähdin tuolle leirille koska kaveri naapurista oli sinne menossa. Alkutapaaminen oli Hämeentiellä lähellä Kurvin mutkaa. Siitä en muista mitään. Muistan vain kadulla hilluneen humalaisen.

Leirille mentiin pitkän kaavan mukaan bussilla ja se ajoittui kesäkuun alkuun koska ei ollut juurikaan hyttysiä ja vesi oli niin jäätävää ettei kantti kestänyt uimista. Kovasti vaellettiin. Sinne ja tänne. Välillä pappi pysäytti letkueen ja kehoitti katsomaan oikealle Jumalan luomia tuntureita. Toisinaan hän osoitti sormellaan Jumalan luomaa kuukkelia tai jäkälää. Sitten taas mentiin. Varsinaisista oppitunneista en muista yhtään mitään. 

Mutta jotain kuitenkin muistan. Muistan Isä meidän rukouksen ja Apostolisen uskontunnustuksen. Ne kun piti opetella ulkoa. Ehkäpä muistan muistamattomuudestani huolimatta juurikin sen oleellisen?

Mietin miten käy muistamisen nyt kun kaikki tallentuu sähköisessä muodossa ja surkeat kuvat on niin helppo deletoida. Mitä tästä ajasta ylipäätään muistetaan muutaman vuosikymmenen päästä kun tekniikat ja pilvipalvelut muuttuvat... tai jos ei edes itse tarvitse muistaa, kun luulee että Google muistaa? Kaiken lisäksi, nyt kun juhlatilaisuuksia striimataan, voi käydä niin ettei kukaan ota edes sitä ainoaa heikkolaatuista kuvaa muistoksi. 

Lippajärven uimaranta silloin ennen

60-luvun lopussa Lippajärven uimarannalla oli kesäpäivinä vilskettä. Viherlaakson rantatien varteen oli rakennettu uusia kerrostaloja ja rivitaloalue. Näihin oli muuttanut lukuisia lapsiperheitä. 

Oheiset kuvat ovat isäni ottamat. Niistä näkyy hyvin miten kovassa käytössä on uimaranta ollut. Vanha jykevä laituri oli vielä paikoillaan. Se on palvelut uimareita ja mattojen pesijöitä. Sen päässä olevilla tolpilla ovat monet porukat istuneet. Vuosien saatossa jäät murjoivat laiturin pikkuhiljaa käyttökelvottomaksi ja se purettiin 90-luvun alussa. 

Olen tässä kuvassa tuo kahlaava kameraa lähinnä oleva laiha poika. Jos olen tässä kuusi vuotias, niin silloin kuvat on otettu 1967.

Seuraavassa kuvassa näkyy uimaranta kuvattuna laiturin nokasta. Nykyinen mäkinen polku tai reitti rannalle jää kuvan ulkopuolelle selvästi vasemmalle. Tuohon aikaan rannalle pääsi myös laiturin kohdalle laskeutunutta polkua. 

Uimaranta oli suosittu, vaikka veden laatu oli heikko. Syynä valumavedet, järven mataluus ja Viherlaakson vanhojen villojen viemäröinnit, joista osa laski jätevedensä suoraan järveen. Onneksi viemäröinnit on saatu kuntoon ja järveä on hapetettu ja hoidettu, niin että 2000-luvun puolelle tultaessa veden laatu on parantunut huomattavasti. 

Uimarannalla oli myöhemmin uudempi pontonilaituri, mutta se poistetiin vajaat kymmenen vuotta sitten. Nykyisin rannalla ei laituria, mutta uimarit ovat palanneet.

Viimeinen kuva on ilmeisesti vuodelta 1965. Noihin aikoihin rantaa on kunnostettu ajamalla sinne suuret määrät hiekkaa. Lippajärven pohja on luonnostaan mutainen ja aika ajoin, paikka paikoin järvessä on ollut iilimatoja. Järvessä elää myös runsas populaatio isojärvisimpukoita. 

Viherkierros

70-luvulla lääkäri totesi isäni Simo Hannulan ylipainon, kohonneet verenpaineet ja  kolesterolit sekä liikunnan puutteen. Saamiensa nuhteiden jälkeen hän teki elämäntaparemontin, aloitti lenkkeilyn ja rupesi syömään kasviksia. Läskisoosin tilalle tulivat kummalliset salaatit ja omatekoiset oluthiivalla maustetut myslit. 

Uuden elämäntapansa myötä rakentuivat uudet rutiinit, aterioiden sisällöt ja lenkille lähdön ajat. Hän heräsi varhain ja hääri työhuoneellaan jo kuudelta. Kävi kodin puolella aamiaisella seitsämältä ja kahvilla yhdeksältä, hääräsi väliin ateljeessaan, söi lounaaksi salaattia yhdeltätoista ja nautti 15 minuutin ruokaperäiset. Puuhasi taas taidettaan ja otti iltapäiväkahvit kahdelta. Työpäivän hän lopetti varttia vaille neljä, jolloin hän puki ylleen punaisen verryttelypuvun ja veti jalkaan lenkkitossut. 

Alussa hän raahasi lenkillä mukana koiraa, mutta kunnon kohennuttua jätti sen kotiin, kun kyllästyi nuuskimaan porttien pieluksia ja halusi lenkkiin lisää pituutta. Juoksun reitti kulki Viherlaakson sisällä. Ensin hän kipaisi alas Viherlaakson rantatielle, kaarsi sitä Iltalan suuntaan, sivuutti vanhan kansakoulun ja eteni ostoskeskukselle. Ylitti sitten kävelysillan, ohitti Solvallan ja hölkkäsi menemään pitkin Törmäniityntietä ennen kuin tuli takaisin rantatielle. Tämän “Viherkierroksen” hän juoksi kolme kertaa, satoi tai paistoi, joka toinen arkipäivä. Sunnuntai oli varattu näyttelyissä käymistä varten. 

Sattui niin että Viherlaaksossa oli toinenkin rutiinimies. Tämä ulkoilutti koiraansa joka päivä täsmällisesti samaan aikaan ja samassa pusikossa. Isä muistutti huomattavasti Spede Pasasta kaljunsa ja samankaltaisen partansa kanssa. Niinpä aina toisen kierroksen lähtiessä, kun isää alkoi jo pahasti puuskuttaa, pusikosta kuului kannustushuuto: Hyvä Spede! Spede, Spede!” Sen voimalla isä jaksoi jolkotella lenkin loppuun.

Huonolaatuisessa kuvassa, joka on otettu parikymmentä vuotta myöhemmin, isä on punaisissa verkkareissaan uudessa asuinkunnassaan Sammatissa.

Vanhat Tarvonsillat

70-luvun lopulla marraskuussa Tarvon saarella oli sankka pakkasen aiheuttamama sumu. Olin sattumalta paikalla tuossa erikoisessa maisemassa, joka oli muuttunut satumaisen epätodelliseksi. Ensimmäinen kuva on otettu Tarvon saarelta Espoon suuntaan ja taustalla kulkee Läntinen Tarvonsilta. Kuvan naiset katselevat kohti etelää vanhan kalamajan suuntaan.

Maisema oli todellakin erikoinen. Tässä se mitä naiset katsovat. Kuvassa näkyy vanha kalamaja ja sen edessä verkkojen kuivauspuomit. Ilmeisesti maja oli tuolloin vielä käytössä. Tarvon saari on ollut lähinnä kalastajien käytössä, ennen sen osittaista hautautumista Tarvontien (Valtatie 1) alle.  Paikka liitetään myös kieltolain aikaseen pirtun salakuljetukseen. Espoon ja Helsingin raja kulkee saaren poikki. 

Tässä Helsingin puolella oleva Itäinen Tarvonsilta, joka  yhdistää saaren Munkkiniemeen, jota kuvassa ei oikein näy sankan sumun takia. 

Isäni Simo Hannula innostui kuvasta ja käytti sitä etsauksensa lähtökohtana lisäillen teokseensa kesätunnelmaa, ja puun ja liikennemerkin läntisen sillan suulta. Isän teoksessa silta on kääntynyt peilikuvaksi. Näin grafiikassa käy kun painolaatalta vedoksia otetaan. Se mitä laatalle piirretään kääntyy painettaessa päinvastoin. 

Paikka on ollut itselleni tärkeä ja olen ottanut silloista kuvia myös tuon erikoisen päivän jälkeen. Tai kenties juuri tuon päivän takia kun olen yrittänyt etsi vastaavaa hetkeä, jota ei ole kuitenkaan tullut. Tässä Läntinen Tarvonsilta vuonna 1981 niin ikään marraskuussa. Tässä silta on täysin suora, eikä mitään jään aiheuttamia tuhoja vielä näy. Taustalla Tarvon saari.

Muutamia vuosia myöhemmin 1986 jäät olivat jo vetäneet sillan venkuralle. Silta tuhoutui jäiden takia pari vuotta myöhemmin ja tilalle tehtiin ponttonisilta 1989. 

Tässä vielä itäpuolen silta vuoden 1981 marraskuulta. Sähköpylväät on uusittu ja siirretty toiselle puolelle siltaa kuin ne olivat olleet pari-kolme vuotta aiemmin.  Taustalla on Munkkiniemi.

Tein sillasta polymeerigravyyri vedoksen vuonna 1996. Palaan aika ajoin paikkaan yhä. Mutta luultavaa on ettei tuo 70-luvun marraskuinen päivä enää koskaan palaa. Mutta muisto säilyy. 

Vilho Penttilän huvilan naispatsaat Viherlaaksossa

Viherlaakson rantatien varrella, (Viherlaaksonranta 8) paikassa jossa nykyisin on hoivakotikiinteistö, oli aikoinaan kaunis huvila torneineen. Sen rakennutti itselleen arkkitehti Vilho Penttilä 1900-luvun alussa. Penttilä ammuttiin punaisten toimesta sisällissodassa epäiltynä aseiden salakuljetuksesta. Dora vaimo joutui myymään huvilan, Villa Penttilän, joka päätyi uuden omistaja kuoltua vakuutusyhtiö Suomi-Salaman työntekijöiden virkistyskäyttöön. Tuossa käytössä huvila palveli aina 1960-luvun alkuun. Huvila oli pystyssä vielä 60-luvun lopulla, jolloin Viherlaakson rannan kerros- ja rivitalojen rakentaminen oli saatu päätökseen. Tuolloin se oli jo pahoin rapistunut. Viimevaiheessaan ennen purkamista se oli satunnaisten majailijoiden käytössä ja toimi lasten sokkeloisena leikkipaikkana. Muistan itsekin linnamaisen rakennuksen hyvin ja olen myös käynyt muutaman kerran rakennuksessa "seikkailemassa". Sisällä  paikat oli tärvelty ja sekalaista roinaa levitelty joka puolelle.

Huvila katosi mutta kivitasanne jäi. Samoin jäivät rinteelle sijoitetut naispatsaat, jotka tähystelivät Lippajärveä moneen suuntaan. Osa patsaista oli paikoillaan vielä 1981, jolloin otin nämä kuvat. Joitain vuosia myöhemmin huomasin yllättäen patsaiden kadonneen. 1981 patsaita oli jäljellä vain kaksi. Muistikuvani ja myös paikkakuntalaisilta kuulemani mukaan niitä olisi ollut paikalla selvästi ennemmän. Patsaita on siis täytynyt kadota paikalta jo aiemmin.

Kuvien ottamisen aikaan kaikilta patsailta oli isketty nenät sisään, niin kuin vandaalien kohteesi joutuneille patsaille kaikkina aikoina tuppaa käymään. Loppuvaiheessa ennen katoamista yksi patsaista ilmeisesti työnnettiin alas kalliolta. 

Olen usein miettinyt mitä patsaille tapahtui ja kuka mahtoi olla niiden veistäjä? Ovatko ne jossain museossa muiden nenättömien kivipaasien joukossa vai kenties koristamassa jonkun tiluksia? Kuulopuheiden mukaan samanlaisia patsaita on yksi havainnut autiotalon portinpielessä Hirsalassa. Ja toisen ystävä on taas nähnyt patsaan kurkistelevan jonkun ulkorakennuksen ajoliuskan alta Itä-Uudellamaalla. No, mene ja tiedä. Ehkä patsaiden kohtalo joskus ratkeaa. 

Arvoitus alkaa avautua. Kommenttien ja vihjeiden perusteella tarkentunutta tietoa:

Patsaat eivät ole Vilho Penttilän tilaamia vaan myöhemmin paikalle tuotuja vakuutusyhtiö Suomi-Salaman toimesta, jonka Aleksanterinkadun kiinteistön katolla ne olivat olleet. Patsaat on siirretty Viherlaaksoon 1957 kiinteistön remontin yhteydessä. Tämä selittää hyvin sen miksi patsaat eivät oikein tuntuneet sopivan uusille sijoituspaikoilleen rinteeseen ja kallion kielekkeille. Patsaiden veistäjä on kuvanveistäjä Alpo Sailo. Tämä tieto löytyy kirjasta Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema. Kirjassa tosin kerrotaan virheellisesti, että rakennus olisi purettu jo 60-luvun alussa, mikä ei pidä paikkaansa, sillä rakennus oli vielä pahasti ränsistyneenä paikallaan 60-luvun lopulla. Olen sen omin silmin nähnyt ja siellä leikkinyt. Viherlaaksoon muutin kolme vuotiaana 1964. 

Vanha Helvin kioski Viherlaaksossa

Tämä on vanha puinen Helvin kioski, joka oli Viherlaaksossa taksiaseman vieressä Turuntien ja Kauniaisiin vievän Helsingintien risteyksessä. Vieressä oli Viherlaakson taksiasema taukotupineen. Kuva on vuodelta 1981, jolloin kioski oli pystyssä ja sen vanha pitäjä vielä hengissä. Kioskissa oli kolme luukkua. Yhdestä myytiin lehdet, karkit, tupakat ja muut tavanomaiset kioskituotteet. Keskimmäisestä luukusta myytiin nakkipiiraita ja muuta purtavaa pikkunälkään ja viimeiseltä luukulta löytyi lahjatavaraa ja muuta spesiaalia aina Eau de Colognea myöten. Ja jokaisesta luukusta palveli väsymättä sama vanha nainen, Helvi, joka asui puutalossa piilossa kioskin takana. Työpaikka oli siis lähellä ja siksi hän tuntui olevan paikalla lähes mihin kellonaikaan tahansa. 

Mutta ikää tuli liikaa ja vanhan rouvan pyörittämän kioskin toiminta loppui 80-luvulla ja rakennus hävitettiin 80-luvun lopun tulipalon jälkeen. Taksiaseman yhteydessä taisi joku hetken kioskia pitää – Grillikioski Viheriina – mutta sekin on jo vuosia sitten lopettanut. Enää ei paikka ole vastaava risteyspaikka kuin ennen. Liikennejärjestelyt ovat muuttuneet Kehä II myötä ja paikasta on tullut Viherlaakson hoitamatonta reuna-aluetta. Joku aika sitten kioskin paikalla oli sinne unohtunut hiekkakasa.

Ikääntynyt naapurini sanoi, ettei tämä ollut hänelle se vanha kioski vaan uusi. Alkuperäinen sijaitsi vinosti vastapäätä, Turuntien toisella puolella, hieman Kehä II suuntaan silloisen puhelinkopin vieressä. Tätä olen liian nuori muistamaan, sillä muutin Viherlaaksoon pikkupoikana vasta 1964. 

Olen nähnyt myös vanhan tulitikkuetiketin painatuksella: KIOSKI Martti Suonpää Viherlaakso Puh. 599721. Kyseiset tikut oli tehty Porin Tulitukku Oy:n toimesta joskus ennen vuotta 1987 jolloin tehdas lopetti toiminnan. 

Kioski näyttää olevan "vähäpätöinen" rakennus ja itsestäänselvyys, johon ei paljon kiinnitetä huomiota kuin vasta sitten kun se katoaa.  Joskus mietin kuka Helvi oli ja mitä tarinoita kioskiin liittyy. Kaikki kommentit kioskista ovat tervetulleita.