Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali

(Tekstiin on tehty lisäys 22.8. toisen näkemiskerran jälkeen. Nämä kommentit lopuksi.)

Kävin eilen Mustikkamaalla katsomassa Ylioppilasteatterin Tanssi tai kuole - Maratoonimusikaalin, josta ei menoa ja meininkiä puuttunut. 

Kertomus perustuu Horace McCoyn "They Shoot Horses, Don't they?" romaaniin vuodelta 1935, josta on tehty myös 1969 oskareita voittanut filmi.  Suomalainen arvio elokuvasta tästä linkistä. Tarinan ytimestä löytyy viihteen ja positiivisuuden kaapuun verhoutunut ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäyttö Yhdysvalloissa 20 ja 30-luvuilla järjestetyissä maratontansseissa, jotka olivat eräänlaista oman aikansa tosi-TV:tä.  Hatunnosto Ylioppilasteatterin rohkeudelle tarttua näin monisäikeiseen teemaan. 

Yritys on kova kun nuoruuden innolla lahjakkaat nuoret näyttelijät pyrkivät vastaamaan tarinan haasteeseen. Tanssikohtaukset soljuvat hyvin ja tanssin jatkuessa 'fyysisen väsymyksen' aistii katsomossa asti. Näyttelijät suoriutuvat kaiken kaikkiaan rooleistaan hyvin, mutta jossain vaiheessa esitys hajoaa sinne tänne poukkoiluksi, kun mukaan ympätään kaikenlaisia (oikeita) sponsoreita ja todellisuudesta tuttujen julkisuuden henkilöiden imitointeja tai roolisitaatteja kuten Cris Tuckerin (elokuvassa 5th Element) kaltainen pastori. Tässä minulle tuli sellainen olo että näiden Kososten, Laurien, Saareloiden ym. hahmojen avulla YT ikäänkuin pyrkii järjestämään esitykselleen jonkinlaista henkistä taustatukea. Mikä on täysin turhaa, sillä kyseisellä porukalla on kaikki edellytykset seisoa ihan itse omilla jaloillaan oman esityksensä takana. 

Ehkä kyse on 'liimasta', tekijästä joka pitäisi esityksen kasassa. Nyt naispäähenkilö on yhtä ahdistunut alussa kuin lopussakin ja hänen ampumisensa tuntuu jotenkin omituiselta. Puhumattakaan rouva Laitisen ampumisesta, joka ei liity yhtään mihinkään. Nyt päähenkilöparin tarina ei oikein kasva tai vie siihen että ampuminen on ikäänkuin väistämätön päätepysäkki, jolta ei ole paluuta ja jota kohti tapahtumat kehkeytyvät. Myös muiden tanssiparien tarinoiden avautumista enemmän jäi vähän odottamaan varsinkin kun alussa parit esittäytyivät ja kertovat missä kukakin on hyvä.

Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi kuitenkin hyvä maku. Suosittelen.

(Lisäys 22.8.)
Näin esityksen uudestaan eilen ja täytyy sanoa että siitä oli kesän aikana hioutunut varsin ehjä ja toimiva kokonaisuus. Turhat poukkoilut olivat poissa, roolihahmot syventyneet ja kaikin puolin homma toimi varsin hyvin. Tanssikohtauksista oli muokkautunut entistäkin toimivampia, rouva Laitisen "turha" kuolema naksahti myös paikoilleen kokonaisuuteen ja "julkkikset" pysyivät paremmin taustalla sivujuonteena. Pieni miinus pakollisten sponsoreiden ymppäämisestä esitykseen. Kultuurin tukijoiden oikea paikka löytyy luontevimmin käsiohjemasta. 

Ylioppilasteatterin Maratoonimusikaali on yksi parhaista kesäteatteriesityksistä, joita olen nähnyt. Tiivistunnelmainen elämys. Sääli että jäljellä on enää yksi esitys.

Louisianan taidemuseo Tanskassa

Viime viikolla piipahdin vaimoni kanssa Kööpenhaminassa ja siinä samalla kävimme myös Louisianan taidemuseossa, joka on pääkaupungista puolen tunnin junamatkan päässä Helsingøriin päin. Päärautatieasemalla myytiin  meno-paluu junamatkan ja pääsylipun yhdistelmiä hintaan 200kr per persoona, eli sellaiset 26-27 €/kpl. Humlebäkin asemalta, jossa on jäätävä pois, on museolle noin 700-800m kävelymatka.

Museota on tituleerattu maailman kauneimmaksi taidemuseoksi. Rakennus levittäytyi mainiosti luonnon kauniiseen miljooseen merenrannalla ja näköala kahvilastakin oli mainion merellinen. Tosin luonnonkeskellä elävän suomalaisen silmään kauneus ei ollut nyt kuitenkaan mitenkään poikkeuksellista. Väkeä oli paikalla aika paljon. Jos meno on jatkuvasti samanlaista niin ei ihme että polut ja portaat vaikuttivat paikkapaikoin natisevan liitoksistaan. Hieman sivummalla kauniisti ajellusta paraatipihan nurmialueesta rikkaruohojen rehottaminen pisti silmään. Tosin tämä saattoi vain olla yleistä tanskalaista meinikiä. Maassa näyttää olevan viherkasviasiat kaupungin puistoissa ja pihoilla vähän miten sattuu, sellaista annetaan kaikkien kukkien kukkia tyyliä. Joku kasvattaa tomaatteja puistossa, toinen basilikaa bussipysäkin vieressä ja Louisianassa kitkeminen paraatialueen ulkopuolella ei ehkä kuulu asiaan.

Näyttely oli sinänsä mielenkiintoinen. Toisessa siivessä oli todella laajalla ja myös hyvin epätasaisella teoslajitelmalla Hilma af Klint, teosofiaan, antroposofiaan ja spiritismiin hurahtanut ruotsalainen maalari, jolle nyt kovasti sovitellaan abstraktin maalauksen pioneerin viittaa. Uuden uskonnon kuvastoa hän on tosissaan kehitellyt. Välillä tuntui että teokset ovat ihan väärässä paikassa ja että ne sopisivat paremmin jonkin "teosofisen temppelin" seinille "spiritististen palvontamenojen" keskelle kuin Louisianan pienehköihin saleihin. Vähän kaksijakoinen fiilis jäi Hilma af Klintin uskonnollisesta vyörytyksestä ja myös mielenterveysasioita jäin miettimään.

Museon toisessa siivessä oli abstraktiin ekspressionismiin linkittyvä amerikkalainen Philip Guston omintakaisen muotomaailmansa kanssa. Häneltä oli esillä myöhäisemmän kauden maalauksia. Ihan mielenkiintoinen tämäkin kokonaisuus ja mukavasti erilainen kuin yhtä aikaa esillä oleva af Klint.

Peruskokoelmaakin oli esillä jonkin verran, ikäänkuin vain mausteeksi. Mikä oli hyvä, sillä kahdessa näyttelyssäkin oli aivan tarpeeksi pureksittavaa.

Ihan hyvä retkikohde yhdelle päivälle. Suosittelen.

Espoon kulttuurilautakunta ei näe metsää puilta

Näin taiteilijan näkökulmasta Espoolainen kulttuuripolitiikka näyttää omituiselta.  Ilmeisesti kaupungin päättäjät näkevät taiteen teon jonkinlaisena luovana pikku puuhasteluna, eikä lainkaan varteenotettavana todellisena ammattina, jonka harjoittajat hoitavat ammattiinsa liittyviä asioita tositarkoituksella.

Hyvään asioiden hoitoon kuuluu asiallisten kysymysten esittäminen (ja myös kiusallisten ongelmien esiinottaminen jos taiteilijoiden ammatillinen etu vain sitä vaatii). Espoolaisten taiteilijoiden jakaantumisessa ja kahden taiteilijayhdistyksen (Espoon Kuvataiteilijat ry ja Espoon Taiteilijakilta ry) kinastelussa on ollut pitkälle kyse siitä pitäisikö kaupungin tukien kohdistua lähinnä espoolaisille taiteilijoille vai pääsevätkö kaupungin kukkarolle kaikki jotka vain ovat hetken kaupungissa piipahtaneet ja ovat onnistuneet hankkimaan paikallisen yhdistyksen jäsenyyden? Eli käytännössä kaupungissa piipahtaminen takaa elinikäisen espoon kaupungin tukeman taidelainaamomyyntipaikan vaikka asuisi koko lopun elämäänsä muualla. Ammatin näkökulmasta kyse on siis osaltaan toimeentulosta, siitä miten hyvin kaupungin omat taiteilijat taloudellisesti pärjäävät.

Nyt Espoon kaupunki ilmeisesti yrittää hiljentää nämä kysymykset jättämällä Taiteilijakillan ilman mitään tukea ja ajamalla yhdistyksen entistäkin tukalampaan taloudelliseen asemaan. Ongelmat eivät kuitenkaan vain katoa maton alle lakaisemalla tai heittäytymällä välinpitämättömäksi. Kaupungin kulttuuripäättäjiltä toivoisi jämäkkyyttä ja ammattilaisen otteita myös ristiriitaisten ja ikävien asioiden hoidossa. Nyt kaupunki ei ole tasapuolisesti raaka molemmille vaan kurittaa lähinnä Taiteilijakiltaa. 

Näin taiteilijan näkökulmasta tilanne on ikävä ja on jatkunut jo monta vuotta. Asian ympärillä on puuhailtu myös kulisseissa kaikenlaista. Minuakin on moneen otteeseen pyydetty sensuromaan aiempia kirjoituksiani tältä blogilta, mitä en aio tehdä, koska uskon lujasti sanavapauteen. Päinvastoin, asiasta olisi hyvä puhua enemmän ja myös muiden kirjoittaa tai vaikka sitten kommentoida vapaasti tilannetta tällä blogilla jos tarvetta on.  

Työkansantaidetta

Kauniaisissa Gallträskin reunaa kiertävän ulkoilureitin varrelta löytyy useita moottorisahalla kannon nokkaan hieman kömpelösti veistettyjä puuveistoksia. Kyseessä on kuulemma joku Kauniaisten kaupungin kunnossapidossa työskentelevä henkilö, joka näitä tekee kaatuneiden tai kaadettavien puiden kantoihin.   

Tämäkin on jonkin sortin kansantaidetta / ITE-taiteilua vai pitäisikö sanoa työpaikkataiteilua tai työkansantaidetta?

Kevät tulee

Joskus ennen joulua soitteli tämä mies pullojaan Aleksin ja Mikonkadun kulmassa. En ole mikään klassisen musiikin syvällisempi tuntija, mutta ainakin minun korviini musiikillinen meno oli varsin taitavaa ja mieluisaa kuunnella. Mukava piristys talven harmauden keskellä. 

Eräänlaista taiteilijan arkea se on tämäkin. Leipä on kovin pieninä paloina maailmalla, niinkuin jossain vuosikymmeniä vanhassa laulussa vakuutettiin. 

Kevään myötä blogi heräilee taas eloon.

Kohti vuotta 2014

On taas se aika jolloin sitä katselee mennyttä  taaksepäin ja ihmettelee kuinka nopeasti tämäkin kaksitoista kuukautinen hujahti. Sinne se vuosi meni jonnekin harmaaseen epämääräiseen aikaan, jonnekin jota muistiksi kutsutaan, eikä se koskaan enää palaa.

Äsken oli juhannus ja hiihtoretki keväthangella. Vain hetki Lontoon olympialaisista, Pegingistä ja kaksoistornien sortumisesta, eikä Berliinin muurin kaatumisestakaan ole kuin tovi. Ja silti sekin on jo neljännesvuosisadan päässä, eli aika kaukana. Ja kuitenkin niin kovin lähellä. Ihan kulman takana.

Miten ihmeen nopeasti tämä aika, elämä, oikein juoksee. Ihan hengästyttää yrittää pysyä perässä. Mitäs jos ensi vuonna lopettaisi turhan juoksemisen, pysähtyisi hetkeen, nauttimaan kaikesta mitä eteen tulee ja ottaisi sen kiitollisena vastaan. Tuli mitä tuli. Elämä on lopulta aika tyhjänpäiväistä ja harvat asiat kai niin tärkeitä että niiden takia pitäisi ravata itsensä uuvuksiin.

Kohti rennompaa uutta vuotta 2014. Hyvää matkaa meille kaikille, missä ikinä sitten kuljemmekin.

Tekemisen iloa

Pitää yrittää tehdä vähän töitä, olla muutama päivä luovuksissa, tehdä irtiotto arjesta ja edellisen blogitekstin kaltaisista energiaa kuppaavista asioista. Työskentely sujuu yleensä parhaiten silloin kun ei ole liikaa hässäkkää lähistöllä, ainakaan sellaista mikä syö tekemisen iloa. Hyvä fiilis ateljeessa on kuin puolivalmiiksi tehty teos.

...ja tauolla voi vaikka lueskella puolikasta lehteä

Saako blogin nimen kaapata

(Tekstissä olleet varastaa sanat on korvattu 7.12 sanoilla kaapata, omia ja omia itselleen. Näin jotta asia ei lähde turhille harhapoluille. Tekstin sisältö, asia pysyy silti samana.)

Saako vakiintuneen ja vuosia toimineen blogin nimen omia itselleen? Tämä on kysymys jonka luulisi kiinnostavan jokaista bloggaajaa. Tämä Luovuksissa-blogi on toiminut netissä taideasioita kommentoiden vuodesta 2007. Tätä taideblogia on esimerkiksi kommentoitu ja siteerattu useamman kerran Taide-lehdessä ja muutenkin sen kirjoituksista on välillä käyty kiivasta keskustelua Facebookissa. Lisäksi on lienee fakta, että aktiivisena kuvataiteilijana olen myös jonkinlainen julkisuuden henkilö, kuten on jokainen näyttelyitä pitävä ammattitaiteilja, joiden tekemisiä jollain tasolla lehdissä tai mediassa huomioidaan. Ja tätä blogia voi varmaan pitää eräänlaisena osasena tuosta julkisuuskuvasta tai ainakin taiteilija minästä.

Lisäksi luovuksissa sana on taiteentekemiseen, hyvään työvireeseen liittyvä sana jonka olen itse keksinyt ja lanseerannut sen blogin nimeksi. Sana luovuksissa kuvaa taiteilijalle tai luovaa työtä tekevälle henkilölle tuttua tilannetta kun mielenkiintoinen työtehtävä vie mennessään, ajantaju katoaa ja muut elämään ja arkeen liittyvät asiat työntyvät jonnekin taka-alalle. Tilanne on saman kaltainen kun juopolla, jolle tärkeintä on se että saa olla juovuksissa. Nyt vain alkoholin sijaa saadaan maistaa luovuutta, hörpätä flow-virrasta ja tämä ihana luovuuden tila, luovuksissa olo nousee elämän keskiöön.  Itse olen joskus kokenut että liiallinen luovuksissa häärääminen voi tuota arjen asioiden hoitoon hienoisia vaikeuksia. Velvoitteita jää helposti rästiin kuten tavanomaisilla juopoilla. Oheinen grafiikan vedos 'Kotiinpaluu' vuodelta 1998 liittyy asiaan. Onneksi minulla on ollut kumppanina tuo kuvan kaltainen prinsessa (vaimoni), joka on osannut vähän ohjailla tilannetta arjen kannalta oikeaan suuntaan. Joskaan ihan helppoa ei hänellä ole aina ollut kun mies on kokoajan luovuksissa. Sana on siis syntynyt tämän vuorovaikutuksen tuloksena.

Kun itse aikanaan selvitin sanan käyttöä netissä, sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Nyt jos sanaa hakee, niin varmuudella tulee tietoon että sen niminen blogi on jo olemassa. Nyt blogini nimi on kaapattu ja rekisteröity .com-domainiksi, ja tämän omimisen on suorittanut Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistys.

Eli, arvoisat bloggaajat, toimitaanko tässä hyvien tapojen mukaan tai muuten oikein ja mitä yksittäinen bloggaaja voi tehdä tällaisessa tapauksessa? Voiko netissä omia kaiken mitä huvittaa? Yksittäistä sanaa, tai uudissanaa, tuskin kukaan voi omistaa, mutta blogin nimenä sana liittyy julkisuuskuvaan, työhön ja toimeentuloon ja on osa taiteilijakuvaa ja identiteettiä, jota ei kai saisi ihan noin vain sabotoida.

Kiasmassa 4.12. ja nimikaappaus esimerkki

Eilen Kiasmassa oli teemapäivä tekijänoikeus-asioista ja netistä ja näihin liittyvistä asioista. Jotenkin jäi sellainen maku kaikesta kuullusta että samaa asiaa on jauhettu viimeiset 15 vuotta.

Netin ja avoimen koodin tai teoskuvien, teosten vapaan jatkojalostuksen kannalta paras taiteilija on kuollut taiteilija ja mielellään jo ennen ensimmäistä maailmansota kuollut taiteilija, niin että tekijän oikeudet ovat rauenneet. Nyt hengissä olevat taiteilijat eivät halua luovuttaa tekijänoikeuksiaan. Ja sillä joka haluaa jakaa teoksiaan vapaasti, on joka tapauksessa oltava rahoitus kunnossa.

Eräässä puheenvuorossa muistutettiin siitä kuin tavallisessa elämässä tienattu euro on netissä saman verran vaivaa nähden helposti vain yksi sentti. Eli toimeentulon kannalta netti on hyvin harvoin mikään todellinen ratkaisu.

Kuin pisteeksi iin päälle eiliselle huomasin äsken että tämän pitämini blogin nimi on tylysti omittu Turun yliopistoon liittyvän luovankirjoittamisen tukiyhdistyksen toimesta. Blogini on pyörinyt netissä jo vuosikaudet - tammikuussa 7 vuotta - ja on vakiinnuttanut asemansa blogimaailmassa. Sitä on siteerattu ja kommentoitu mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Eli kyse on jollain tapaa omaan julkiseen taiteilijapersoonaani liittyvä käsite. Luulisi että luovien kirjoittajien olisi imagonsa kannalta mukavampaa keksiä kerholleen ihan oma nimi eikä ottaa sitä minulta. 

Arkiliikuntaa

Ateljeen työtilat ovat parvella jonne johtaa tällaiset portaat, joissa on 16 askelmaa. Kuljen työpäivän aikana portaita ylös-alas ainakin seitsemän kertaa. Yksi kulku portaissa ottaa aikaa vajaat kymmenen sekuntia, eli päivässä teen portaissa askellusta noin kaksi minuuttia. Tämä tekee normaalissa työviikossa kymmenen minuuttia ja edelleen vuodessa vajaat kahdeksan tuntia, eli kokonainen työpäivä, tai kymmenen liikunta harjoitusta.

Jos työura kestää tavanomaiset neljäkymmentä vuotta, niin porrasaikaa on kertynyt kolmesataa tuntia tai kolme ja puoli sataa kuntojumppatuntia. Ei tämä kuitenkaan riitä ihmiskehon liikunnantarvetta tyydyttämään, mutta hyvä lisä silti. Arkiliikunnalla on merkitystä ja yllättävän paljon kertyy ihan pienistä joutavan tuntuisista asioista kun asioita katselee pitkällä aikavälillä.

Kuolemanväsynyt

Tässä kuvassa vähän konkretiaa siitä mitä ilmaisu 'kuolemanväsynyt' tarkoittaa. Kuva oli suureksi osaksi vahinko. Ateljeessa on kellaritila, jonne näin syksyisin eksyy hiiriä. Parina viime kuukautena on noita pieniä ruuan etsijöitä jäänyt loukkuun useita, tämä kuvassa oleva on järjestyksessään jo kuudes.

Kun loukkuun jää joku huono-onninen, niin otan lehtikopasta vähän paperia jonka päällä raato irrotetaan ja uudet juustot viritetään. Tänään käytössä oli sänkyfirman mainosaukeama. Ajattelin että, kappas, tässähän ei tarvitse kuin vähän tuupata niin kaveri nukkuu ikiuntaan jenkkisängyssä.

Hyvä esimerkki siitä miten ideat syntyvät. Usein on kyse yllättävien ja outojen asioiden yhdistymisestä sekä puhtaasta sattumasta, jota jalostetaan sitten eteenpäin omiin tarkoituksiin.  

Rahapuu

Miksihän tätä Etelä-Afrikasta kotoisin olevaa maksaruohoa kutsutaan rahapuuksi? Vaikka ateljeessa ja kotona näitä on useampia (ja tässä kuvassa juurrutettavana yksi uusi lisää) niin en ole huomannut niiden tuovan mitään erityistä nostetta talouteen. Hyvin nämä pysyvät hengissä ja kestävät huonoakin hoitoa hyvin, jopa uhmakkaasti. Ehkä juuri siksi nimi rahapuu. Raha riittää paremmin kun nuukasti elelee.