Taideammattien arvostus 2010

Kyllä meitä taiteilijoita taas arvostetaan. Suomen Kuvalehden uusimmassa numerossa (SK 20/2010) on jälleen listattu 380 ammattia arvostuksen mukaan "paremmuusjärjestykseen". Viimeksi sama tutkimus tehtiin 2007, josta kirjoitin myös tällä blogilla.

Kärjessä jälleen tutut lääkäriammatit kirurgin johdolla, höystettynä palomiehillä lentokapteeneilla, sairaanhoitajilla ja kätilöillä. Pientä arvostuksen nousua on laman myötä tapahtunut myös taideammattien kohdalla. Suomen Kuvalehden mukaan laman aikana taiteesta haetaan kuulema lohtua.

Taideammateista arvostetuin on edelleen arkkitehti sijalla 47, viimeksi 51. Sisustusarkkitehti on sijalla 136, viimeksi ammatti ei mukana tutkimuksessa. Kirjailijan sijoitus 148 on noussut 15 pykälää, elokuvaohjaajan sijoitus on 184, aiemmin 200. Säveltäjä löytyy numerolla 191, parannusta 18 sijaa.

Amanuenssi 218, valokuvaaja 226, muusikko 230, parannusta kaikissa 10-20 pykälää. Kuvanveistäjää arvostetaan 5 pinnaa enemmän, sijoitus nyt 271. Kuvataiteilija on myös parantanut asemiaan 24 askelta, numerolle 283, kulttuurisihteerikin 15 pykälää sijalle 309. Tanssija hyphdellyt hieman ylöspäin numerolle 335.

Taiteilija-ammateista lavastaja on säilyttänyt arvonsa ennallaan sijalla 318. Samoin kriitikoihin voi tässä suhteessa luottaa. Sijoitus ennallaan 361 ja listan häntäpään seurakin edellisten tutkimusten kaltaista: ulosottomies, autonmyyjä, pysäköinninvalvoja, tv-lupien tarkastaja jne. Pahnan pohjimmaisena, kuten viimeksikin, ovelta-ovelle myyjä.

Perinteiset kädentaito ammatit ovat selvästi taideammatteja arvostetumpia arkkitehtiä lukuunottamatta. Kirvesmies 55, puuseppä 61, muurari 85, suutari 102, lukkoseppä 103, kelloseppä 119. Ehkä yksi syy arvostukseen on se näiden ammattien edustajat mielletään ammattilaisiksi, hommansa taitajiksi. He toimivat hyvin usein ammatinharjoittajina ja laskuttavat tehdystä työstä.

Jos siis kuvataiteilija halajaa lisää arvostusta, niin ehkä silloin kannattaisi perehtyä enemmän ammatisharjoittamis- ja yrittämisasioihin. Ja tuoda tätä puolta reilusti esiin. Suomessa arvostetaan yrittäjää, sijoitus on sama kuin viimeksi, 29.

Yleiset mielikuvat taiteilijoista eivät ole kovin kaksiset. Olen kuullut vuosien varrella monenkirjavaa valitusta siitä millaisia me taiteilija olemme: "oikeaa työtä vieroksuvia", "ei juuri työttömiä kummempia", "epäsosiaalisia reppanoita", "eivät hoida asioitaan", "narsisteja", "toisen kustantamia apuraha-elättejä", "huu-haalla pelleilijöitä" jne..

Ehkä tässä on taas peiliin katsomisen paikka, vaikka mitäpä väliä sillä lopulta on mitä "muut" minusta taiteilijana ajattelevat tai arvottavat. Vai onko? Onko taiteilu, itsensä toteuttaminen tärkeämpää kuin yhteiskunnallinen arvostus? Onko eri suuntiin hapuileva levoton taiteilijuus ristiriidassa vakaan arvostettavan ammattilaisuuden kanssa? Tätä pitää miettiä.

Juliste

Tässähän joutuu puuhaamaan varsin monipuolisesti erilaisia asioita tämän näyttelyn tiimoilta. Tänään suunnittelin julisteen, eilen väänsin risusavottaa, viimeviikolla lehdistötiedotetta ja seuraavaksi pitää metsästää erikoisia ripustusnauloja tai ruuveja joilla saa lasin kiinni seinään, niin että lasi jää irti taustasta. Luultavasti joudun tekemään kiinnikkeet itse kun niitä ei niin vain tunnu löytyvän.

Taideaitat - kuvia näyttelypaikasta

Laitoin Taideaitat blogille hieman kuvia miltä tulevassa näyttelypaikassa näyttää toukokuun puolenvälin paikkeilla. Muutenkin päivitän tuolle blogille lähiaikoina lisää kaikenlaista näyttelyyn liittyvää. Käykää kurkkaamassa jos pieni mutta pippurinen kesänäyttely kiinnostaa Sammatin suunnassa.

Taideaitat tulee

Perustin facebookin Taideaitat -ryhmän, johon toivotaan tietysti paljon jäseniä. Näyttelyn alkuun ei ole kuin hujaus ja nyt täytyy aloittaa tämä rutistus laittamalla tiedotusasioihin vauhtia. Pääpaino tiedotuksessa on netissä. Nyt tulee siis käytännössä testattua miten tieto verkossa leviää ja saavuttaa näyttelystä kiinnostuneet ihmiset.

Jos olet facebookissa, niin tervetuloa liittymään Taideaitat ryhmään ja muutenkin näyttelystä saa vapaasti kertoa ja linkittää jos näin kokee.

Tulossa kesänäyttely heinäkuussa

Polkaisen käyntiin kesänäyttelyn "Taideaitat" Sammattiin heinäkuuksi. Asioiden etenemistä voi seurata täältä. Tavoitteena pieni mutta sitäkin laadukkaampi taidepläjäys. Kirjoitan asiasta tarkemmin hieman tuonnempana...

Kuvia kuolemasta

Laitan tähän pari kuvaa teoksista joiden teema liittyy elämän lyhyyteen, siihen kuinka ohikiitävää kaikki on. Pienempi, postikortin kokoinen on "The Dance, jossa elämä rinnastuu onnelliseen tanssiin jota tositarkoituksella tanssitaan, mutta se ei kestä kuin hetken ja se on tuomittu lakastumaan kuin kukka (Sudenmarja).

Toinen teos on "The Breath - Henkäys", vaakamallinen vajaa 70cm leveä etsaus samalta vuodelta 2005. Siinä elämää verrataan huuruiseen henkäykseen joka pimeässä hetken näkyy. Teoksessa koko ihmiselämä juoksee silmien edessä kovalla kiireellä syntymästä kuolemaan. Tässäkö se oli?

Teosten myötä osanottoni Merille.

Käsityötä

Viime viikko kului aluksi vedosten kanssa tuskaillessa, kunnes rauhotuin tämän tutun rutiinin ääreen ja annoin työn vain kuljettaa. Taustalla radio, välillä pientä taukoa, happihyppelyä, linnunlaulua ja taas vedostamista. Oikeastaan ihan mukava viikko.

Suotta vedostamista pidetään usein sellaisena välttämättömänä pahana, taidegrafiikan tekemisen hikisenä urakkana, sellaisena kammen veivaamisena, joka mielellään annetaan vedostajan tehtäväksi.

Minulle vedostus on kuitenkin tärkeä osa työtä, sellainen käsityöläisyyteen liittävä riitti, jossa samaa protokollaa toistetaan huolella, joskus 30 tai 50 tai jopa sata kertaa, riippuen sarjan suuruudesta. Välillä tuntuu että taiteessa halutaan työntää kaikki käsityö-asiat taka-alalle ja nostaa esille mieluummin taiteen "henkeä" tai "sanomaa". Taide sanakin liittyy aluperin taitoon, osaamiseen, jos nyt oikein muistan.

Välillä on tämä käsityö päässyt minultakin unohtumaan. Tällä viikolla löysin sen taas. Sitähän tämä grafiikka suurelta osin on. Pitkä sarja erilaisia käsityönä tehtäviä suoritteita ja se pieni idea, oivallus, jonka muutamassa hetkessä saa ja jota sitten työstetään käsityönä päiväkausia, kunnes teos on kasa valmiita vedoksia.

Selonteko

Lueskelin iltapuhteena Opetusministeriön julkaisun 2010:10 "kulttuuri- tulevaisuuden voima toimikunnan ehdotus selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta".

Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota esityksen luettelomaisuuteen ja tekstin suppeuteen. Asioita (jotka ovat usein varsin laajoja) vain listataan julistuksen omaisesti ilman tarkempia perusteluita tai taustatietoja, miksi tähän tai tähän väittämään on päädytty. Esimerkiksi (s. 26) todetaan "taiteen kulutuksen voidaan odottaa tulevaisuudessa kasvavan", mutta sitä miksi näin tapahtuu ei kerrota.

Ehkä tässä selvityksessä on kyse "virallisesta visiosta" siitä mihin ollaan menossa eikä niinkään nykyhetkestä eteenpäin luotaavasta analyyttisesta pohdiskelusta.

Selonteossa häiritsee hieman se että teksti on selvästi kirjoitettu "kulttuurikentän asiantuntijoille" eikä tavalliselle lukijalle. Esimerkiksi uutuussanoja "hybriditaide, ubiikki teknologia ja semanttinen web" ei selitetä, ikäänkuin termit olisivat päivän selviä lukijoille. Eikä myöskään selitellä mitä on "luova rihmastotalous" tai millaista on "leppoistelun elämäntapa" jota vuonna 2035 tavoitellaan? Minua ainakin jäi vaivaamaan miten "leppoistelu" on ylipäätään kenellekkään mahdollista jos eläkeikä nousee jokatapauksessa lähelle 70-vuotta?

Sinänsä yleviä ajatuksia kulttuurista ja kukoistamisesta, mutta olisin kaivannut enemmän konkretiaa ja luovan työn tekijän/taiteilijan näkökulmia. Tämä jäi nyt vähän ylhäältä annetuksi "viralliseksi totuudeksi", suppeaksi totuudeksi= alle 40 sivua.

"Luovatyö edellyttää ketteryyttä ja joustavuutta". Mitähän tämäkin tarkoittaa minulle keski-ikäiselle tapoihinsa kangistuneelle taidegraafikolle, jolla on polvi paskana ja jäykkä selkä?

Kuvasatoa, grafiikan parvi

Koska en ole jaksanut viimeaikoina paljoakaan kirjoittaa tänne blogille, niin laitampa tässä vaihteeksi muutamia kuvia siitä missä nyt ollaan menossa. Työskentely on siis siirtynyt Sammattiin ja kaikki sujuu ihan mukavasti.


Grafiikan työpisteeni tai piirrustuspöytäni on nyt tämän näköinen.


Grafiikan työskentelyt tapahtuu nyt tälläisella parvella, jossa kaikki oleellinen on aivan käden ulottuvilla.


Löysin isän kätköistä tämän vanhan paksuöljyn (grafiikan teossa tarvittava öljy) jolla taitaa olla ikää yhtä paljon kuin minulla.


Jos joku ei tiedä mitä tamponi tarkoittaa, niin tässäpä niitä
oikein katon täydeltä.

Taidelainaamoista

Kävipä yhteensattuma. Viimeksi kun kävin pitämässä alustusta taiteilijan yrittämisen kiemuroista ja asiaan liittyvästä problematiikasta, niin saman päivän Hesarissa oli mielipiteeni aiheeseen liittyen. Nyt tänään alustin jälleen asiasta, tällä kertaa Taikin Taiteilijan Tukikone koulutuksessa ja kas, Hesari julkaisi mielipiteeni taidelainaamojen tiimoilta.

Viime kuukaudet ovat olleen hieman raskaita, johtuen siitä että olen siirtänyt taidegrafiikan työskentelyn kaikkine laitteineen isäni luokse Sammattiin. Elämä on näköjään nyt tullut siihen vaiheeseen jossa ikääntyvät vanhemmat alkavat tarvita jälkipolven apua. Koko grafiikkasysteemin rakentaminen ja järjestäminen niin että työskentely sujuu omalla tavallani on ollut aika haaste, vaikka isäni käyttämät taidegrafiikan työpisteet olivatkin periaatteessa "valmiina".

Jokainen tekee töitä hieman erilailla ja ympäristö on saatava omansa näköiseksi, tutuksi. Tila on siis järjesteltävä joka nurkkaa ja koloa myöten, jotta kaikki on ikäänkuin "hallussa". Eikä tilannetta ole helpottanut se että meillä molemmilla on kertynyt aika runsaasti kaikenlaista roinaa työhuoneen nurkkiin.

Nyt tarlatanit, tamponit ja kovapohjat ovat oikeissa paikoissa ja levyjen leikkuu tapahtuu siellä missä pitääkin, lämpölevyn paikka on määritelty oikein, varastot ja muut tilat siivottu ja järjestely perusteellisesti, joten työskentely voi nyt alkaa toden teolla.

Mielenkiintoista on nähdä miten sujuu tasapainoilu perhe-elämän ja toisella paikkakunnalla työskentelyn välillä. Tähän mennessä on selvinnyt ainakin se kuinka vaikeaa tehdä lumitöitä kahdessa paikkaa yhtä-aikaa.

Tässä vielä aamun mielipiteeni:

Tulevaisuudessa kirjastot voisivat olla taidelainaamoja

Uutisanalyysi-palstalla (HS 5.3.) nostettiin esiin Hanna-Leena Hemmingin ehdotus, jossa taidehankinnasta voisi tehdä kotitalousvähennyksen. Kannatettava ja hyvä ehdotus, joka toteutuessaan laajentaisi suomen alikehittyneitä taidemarkkinoita ja osaltaan myös helpottaisi monen kuvataiteilijan ahdinkoa.

Ehdotuksella pyritään myös vahvistamaan taidegalleriota ja luomaan parempia olosuhteita taiteen viennille. Taiteijoiden perustoimeentulo ja taiteen kotimarkkinoiden toimivuus pitäisi kuitenkin ensin saada kuntoon ja vasta sitten pohdiskella kulttuurivientiä.

Huomio tulisi kiinnittää taidelainaamoihin, joita suomessa toimii jo muutamilla paikkakunnilla. Lainaamon periaate on että teoksen voi lainata kotiinsa pikku summaa vastaan, eli käytännössä lunastaa omakseen pienellä korottomalla kuukausimaksulla. Taiteilijan näkökulmasta lainaamot toimivat hyvin ja antavat tuloa saannöllisemmin ja varmemmin kuin epävarma näyttelytoiminta, joka lähes aina on taiteilijalle tappiollista.

Taidelainaamon kynnys on taidegallerian kynnystä huomattavasti matalampi ja lainaamoissa asioi paljon sellaista väkeä, joita ei gallerioissa näy. Jos taidemarkkinat halutaan laajentaa koko kansaa koskevaksi, niin silloin suomeen tarvitaan valtakunnallinen taidelainaamojärjestelmä esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Tämä varmasti myös piristäisi tavanomaista galleriatoimintaa ja toisi heille runsaasti uusia asiakkaita.

Myös kulttuurisetelin käyttöä pitäisi laajentaa niin että sillä voisi maksaa taidelainaamon kuukausimaksuja tai niin että seteleitä voisi keräillä enemmän ja käyttää ne kerralla taideteoksen ostoon. Nyt kulttuuriseteli ei hyödytä kuvataiteilijoita sentin vertaa.

Taiteen sisäpiiri

Blogin pito on jäänyt viimeaikoina hieman taka-alalle muiden kiireiden takia. Mutta kevään mittaan varmaankin tilanteet taas muuttuvat niin että kirjoittamiselle on enemmän aikaa.

Tässä kuitenkin viimeisin mielipidekirjoiukseni joka julkaistiin aamun Hesarissa. Laitan sen tälle blogille näin illasta, kun aamulla en ehtinyt. Olin puhumassa taiteilijan toimeentulovaikeuksista ja taiteilijuuden/yrittäjyyden problematiikasta Oulussa Art360 hankkeen tiimoilta ja tulin vasta äsken kotiin.

Tässä kirjoitukseni:

Taiteen sisäpiiri päättää apurahoista

Viime päivinä on käyty keskustelua Kiasman johtajavalinnasta, poliittisesta taiteesta ja on pohdittu taiteen sisäpiirin olemusta.

Sana "sisäpiiri" luo ilmiöstä hieman erheellisen kuvan taidekentällä häärivästä salaseurasta, jota tuskin löytyy. Taiteilijan kannalta katsottuna sisäpiirissä kyse on apurahajärjestelmään sisäänrakennetusta vinoumasta, siitä kuka saa tehdä taidettaan toimeentulo turvattuna ja kuka ei.

Kaksi nuorta yhtälailla hyvinkoulutettua taiteilijan alkua on uransa alussa. Toinen on taiteessaan perinteisempi ja toinen ajan menoon osallistuva yhteiskuntakriitikko. Helposti käy niin että tämä muodikkaampi tekijä säväyttää enemmän ja saa apurahaa.

Apurahoitetun taiteilijan on huomattavasti helpompi keräillä "taiteellisia ansioita"ja samalla parannella asemiaan seuraavaa apurahakierrosta varten, kuin sen joka tekee taidetta erilaisten pätkätöiden ohessa. Jos apurahoihin ei pääse kiinni jo nuorena, niin varttuneempana se on lähes mahdotonta.

"Sisäpiirissä" on kyse trendeistä ja siitä mikä on taiteessa kulloinkin muotia, siitä mitä museoihin halutaan ja Kiasman uusi johtaja tulee osaltaan vaikuttamaan juuri tähän.

Mutta sisäpiiri on myös "politiikkaa". Kun taiteen pesässä on paljon poikasia, niin madon saa se jonka samanmielinen rääkynä emoja eniten miellyttää. Hitaammin kiiruhtaville ja vähemmän äänekkäille taiteilijoille nykyinen järjestelmä ei tukea anna. Heidät jätetään rämpimään rauhassa oman taiteellisen kutsumuksensa suohon.

Suomen kokoisen pienen maan etu on varmasti että kaikkien ammattitaiteilijoiden luova potentiaali saisi mahdollisuuden puhjeta kukkaansa. Paras ratkaisu tähän olisi kaikille pienituloisille taiteilijoille jaettava samansuuruinen taiteilijatoiminnan tuki nykyisen vanhentuneen apurahajärjestelmän sijaan. Miksi asiasta ei synny "sisäpiirissä" ja ennenkaikkea poliittisten päättäjien parissa edes kunnon keskustelua?

Pekka Hannula
Taidegraafikko
Espoo

Taidelatinaa

Hiljattain löydettiin Saksasta Hohle Felsin luolasta maailman vanhin ihmishahmoinen veistos. Ikää tällä hienolla esineellä on ainakin 35 000 vuotta. Pienessä kuuden sentin luomuksessa on vahva eroottinen lataus. Rinnat ovat jättikokoiset, lanteet muhevat ja eikä jalkovälikään häpeile olemustaan.

Mitä mahtoi teoksen muinainen veistäjä ajatetella? Tutkiko hän ”seksuaalisuuden ilmenemistä Gravetten kulttuurisessa kontekstissa?” Vai halusiko hän tehdä mammutin luusta "postmodernin puheenvuoron, jossa häpeilemättömän muotokielen avulla kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnan kipupisteitä suhteessa äitiyteen?"

Taidetta syytetään elitismistä ja väite pitää osin paikkansa. Yksi syy tähän on normaalista elämästä etääntynyt taidepuhe ja kirjoittelu, joka on tarkoitettu lähinnä toisille taidelatinan taitajille. Taide on etäällä kansasta kuin leipääntynyt politiikot konsanaan.

Kouluissa taideaineita on vähän, eikä taide pahemmin näy arjessa. Yhä edelleen suurin osa suomalaisista kodeista on ilman ensimmäistäkään "oikean taiteilijan" tekemää teosta. Matkamuistomaisemia ei tässä laskelmassa nyt noteerata.

Ylivoimasesti yleisin ”kritiikki”, jota saan, on se kun joku kertoo "pitävänsä" jostain teoksesta. Taidetta arvotetaan siis taulukolla tykkään - en tykkää. Eikä "ihanissa väreissä" sinänsä mitään väärää ole. Mutta taiteessa väri on usein ”vain” pintaa ja jos pinta ei tunnu heti ”ihanalta", niin tykkääjä ei mieti teosta sen enempää. Kaikki se mitä pinnan alla on, jää kokematta. Missään asiassa ei pääse syvemmälle ilman paneutumista ja asian parissa vietettyä aikaa. Näin myös kuvanlukutaito kehittyy.

Näyttelyn järjestäjät voisivat rikkoa vallitsevan hiljaisen museotunnelman ja kannustaa vieraitaan keskusteluun. Taidenäyttelyt olisivat huomattavasti mukavampia paikkoja käydä, jos kokoajan ei olisi tunne kirkkomaisesta hartaudesta ja siitä ettei saa olla häiriöksi.

Kuvanlukutaitoa parantavat myös taidelainaamot, joita jo muutamia onkin tavallisten kirjastojen yhteydessä. Käytäntö on osoittanut että lainaamon kynnys on moninverroin matalampi kuin gallerian. Lainaamojen taide myös tavoittaa niitä ihmisiä, joita ei muuten taidekentällä näy.

Kummalista että tämä niin hyväksi todettu toimintamalli ei saa tuulta purjeisiinsa, vaikka meillä on hyvin toimiva kirjastolaitos.