Mistä näitä koulupudokkaita oikein tipahtelee?

On paljon tarinoita epäonnistujista jotka ryhdistäytyvät, saavat elämänsä raiteilleen ja menestyvät. Dropoutin, pudokkaan muuttuminen "prinssiksi" on elokuvien käsikirjoittajien vakioaiheita. Näissä kertomuksista luuserin johdattaa pelastukseen usein nainen. Sankari löytää todellisen minänsä ja paljastuu hiomattomaksi timantiksi, saa menestystä, rahaa, seksiä ja parisuhdeonnea.

Tämän kaltaisia tuhkimotarinoita kuunnellessa/katsellessa nousee mieleen kysymys, onko pudokkaan ainoa tie onnelliseen ja hyväksyttävään elämään se että löytyy paikka menestyksen auringosta? Eikö ole mitään muuta reittiä kunnon ihmiseksi kuin että löytää paikkansa systeemistä ja pelaa sääntöjen mukaan?

Suomalainen koulutuksen ja osaamisen nimeen vannova yhteiskunta on rakennettu järjestelmäksi, jonka pitäisi tuottaa osaavia yksilöitä, hyviä veronmaksajia koneiston tarpeisiin. Pisa pisteitä tulee, koululaitosta kehutaan maailman parhaaksi. Jossain on kuitenkin aukko kun tuhansia nuoria tipahtelee peruskoulun jälkeen ulos kouluputkesta ennen kuin elinikäinen oppiminen on edes kunnolla alkanutkaan.

Heitä ei kiinnosta lukiot, ammattikoulut, ei aikuiskoulutus, eikä avoimet tai suljetut yliopistot. Heitä on paljon ja joka vuosi tulee lisää muutama tuhat. Se on 7% ikäluokasta. Suurin osa poikia. Usein he putoavat täysin tyhjän päälle, koska töitä ei saa. Koulutus on valttia myös työmarkkinoilla. Takana ovat ne vuodet jolloin lautapojille, läheteille ja apukuskeille ym. oppipojille oli hommia jos niihin vain halusi. Nykyisin ei saa edes haravoida ilman "alemman puistopuutarhurin" sertifikaattia.

Kun kuuntelee poliitikkojen ja muiden päättäjien kannanottoja ongelmaan, niin tämän virallisen huolen kärki kohdistuu koulutukseen. Mietitään mikä saisi nuoret pysymään opintiellä riittävän pitkään ja saamaan todistukset ja ammatit. Se että on erilaista oppimista työn ohessa tai muita reittejä valmistua ammattiin, helpottavat varmasti ongelmaa, mutta perimmäistä syytä ne eivät ratkaise.

Kun nuori kasvaa suht tasapainoisessa kodissa, saa riittävästi turvaa, tukea, huolenpitoa ja läheisyyttä, niin tältä pohjalta on helpompi ponnistaa elämässä eteen päin, kuin kasvuympäristöstä jossa "kukaan ei välitä". On paljon ongelmaperheitä, päihdettä ja väkivaltaa, mutta yksin ne eivät selitä nuorten pudokkaiden suurta määrää.

Iso syy ongelmaan löytyy yleisessä asenteessa lapsiin. Lapsista on vaivihkaa tullut ilonpilaajia jotka tekevät elämästä tuskaa ja vaikeuttavat vanhempien itsensä toteuttamista. Lapset ovat syy lihomiseen, huonoon seksielämään, siihen ettei ehdi harrastaa eikä mihinkään ole enää varaa. Lapset ovat kalliita ja elämä oli silloin ennen vapaata ja hauskaa. Ja tähän vielä lehtien kestoaihe siitä kuinka vaikeaa on yhdistää ura ja perhe. Kaikesta tästä puhutaan avoimesti lasten kuullen.

Tilanne on asennetasolla muuttunut niin että lapsia hankitaan kun uskotaan lapsen tuovan sisältöä, lisä-arvoa elämään, eli ikään kuin odotetaan että lapsi antaa jotain minulle. Kun sitten elo lapsen kanssa menee hankalaksi tai hän muuten haittaa omia rientoja, niin lapsi jätetään rauhaan kasvamaan itsekseen "kukaan ei välitä" tilanteeseen. Yhä harvemmat "antavat kaikkensa" lapsensa edestä.

Hieman pelkistettyä, mutta tätä on ilmassa. Lasten syy että elämä on pilalla ja lapset myös tietävät tämän. Ei ihme että nuorten mielenterveysongelmat räjähtävät käsiin ja ettei koulu maistu. Kukapa haluaisi valmistua ammattiin, tulla veronmaksajaksi, perustaa perhe ja saada kaiken vaivan palkaksi päin helvettiä olevan elämän. Parempi olla vaan ja katsella mistä tuulee. Voisiko elämän elää jotenkin muuten?

Kirjoitus liittyy Facebook ryhmään koulupudokkaat jonne toivotaan runsasta osanottoa.

Itseoppineella on kivinen tie

Aamun hesarissa oli mielipidekirjoitukseni itseoppineiden vaikeasta tiestä taidealalla. Itseoppinut, autodidakti kreik. autodidaktos tarkoittaa henkilöä joka on ominpäin kouluja käymättä hankkinut tieto-taitonsa. Itseoppimisesta ei pahemmin puhuta tässä koulutuksen läpivärjäämässä maassa, jossa ei kohta saa edes siivota ilman "puhtaus-viihtyisyys vastaavan" tutkintoa. Aiheesta tulisi puhua, sillä monelle koulupudokkaalle tämä on se ainoa tie varjoista valoon, ja mahdollisuus oman paikan löytämiseksi auringosta.

Itseoppineella on kivinen tie

Helsingin Sanomissa 13.7. oli artikkeli itseoppineista eri alojen taiteilijoista ja yhtenä esimerkkinä käytettiin Tanja Konsteniusta, joka osti kameran 22 vuotiaana ja nyt kuusi vuotta myöhemmin on debytoinut taiteilija ja apurahaputkessa kiinni.

Kuulostaa helpolta, sillä yleensä tie taiteilijaksi kulkee erilaisten kuvataidekerhojen, taidelukioiden, opisto-, ammatti- ja korkeampien opinahjojen kautta. Yleistäen voidaan arvioida että ammatin oppiminen ja näkemyksen kypsyminen vaatii noin seitsämän vuoden ahkeran työn. Koulutus helpottaa taiteilijan taivalta, sillä omatoiminen omaksuminen vie helposti tuplasti enemmän aikaa.

Opinahjoissa luodaan suhteiteita toisiin opiskelijoihin, vanhempiin kollegoihin ja alan toimijoihin. Taidekentällä on hyötyä ihmissuhteista ja siitä että ikäänkuin kasvaa järjestemään sisälle. Homogeeninen taideyhteisö suhtautuu karsaasti keittiön kautta alalle pyrkiviin ja niihin jotka toimivat pelisäännöistä poiketen tai tekevät vähemmän muodikasta taidetta.

Luovat alat kiinnostavat ja suomi on täynnä eriasteista kouluja tai kursseja läpikäyneitä henkilöitä, joista vain pieni osa päätyy ammattitaiteilijoiksi. Tästä joukosta jäävuoren huippu saa apurahoja ja vielä harvemmat pystyvät oikeasti hankimaan elantonsa taiteellaan ilman tukia.

Se että itseoppinut pääsee nopeasti apurahoille on harvinainen poikkeus ja antaa väärän kuvan asioista. Toivon ettei kyseessä ole onnenkantamoinen, vaan kannuste hyvin tehdystä työstä ja tärkeän teeman esiinnostamisesta (syrjäytyneet).

Viimeinen sana

Ilmeisesti taiteilijan kohtaaminen on joillekin ihmisille jännittävää, jopa siinä määrin että nenäkkäin olo laittaa pasmat sekaisin. Kerran eräs näyttelyvieras seistä jökötti tovin hiljaa edessäni ympärillämme seinien täydeltä teoksia. Sitten hän kysyy, "niin tuota, millaista taidetta te oikein teette?".

Toinen onnitteli vilpittömästi sanoen "Onks sulla kuule hilsettä, kun on tossa hiutaleita olkapäällä?" Yleensä kohtaamiset sujuvat rennosti puolin ja toisin, kuten ihmisten välillä muutenkin, mutta sekaan mahtuu poikkeuksiakin.

Vuosia sitten muuan mies ei suostunut tulemaan sisälle galleriaan. Kurkisteli oven raosta ja hyihytteli millaista moskaa on nykytaide ja julisti että kunnon maisemamaalauksia saa torilta kymmenen kertaa halvemmalla.

Aina kun laittaa esille rakkausteemaa, alastonta eroottista parisuhdetoimintaa, niin varmaa on että jotain tämä ärsyttää, vaikka teokset olisi valittu ns. hyvällä maulla. Kerran eräs punaiseksi harmistunut emäntäihminen lausui totuuden kovaan ääneen niin että kaikki paikalla olijat sen varmasti kuulevat. "Näissä kuvissa on kyse siitä, että taiteilijat puhuvat puutteestaan!" Näin suoraan hyökkäykseen ei auta muu kuin nopea vastaisku. "Eli, jos sinä et puhu seksistä, niin takaako se sen ettei miehesi elä puutteessa?" Tästä hän kimpaantui ja lällätti kuin alakoululainen "siitä puhe mistä puute" lorua pois mennessään. Hän halusi ehdottomasti viimeisen sanan.

Mutta viimeistä sanaa hän ei saanut, enkä saa sitä minäkään, eikä kukaan muukaan. Meidän sanamme häviävät kun aikamme hiipuu ja seuraavakin sukupolvi vaikenee vuorollaan, mutta taide on ja pysyy. Se jatkaa elämäänsä meistä riippumatta ja sanoo aina sen viimeisen sanan. Edellyttäen tietysti että teos on tehty hyvin aikaa kestäväksi.

Kuvassa Simo Hannulan pieni etsaus "Häämatka" vuodelta 1975

Kesänäyttelyt ja jäätelöbarometri

Kesänäyttelyssä taitaa olla kaikkein oleellisinta sopiva sää. Arvelisin että oikeanlainen sää on jopa näyttelyn sisältöäkin tärkeämpi (yleisö)menestystekijä näyttelylle.

Jos on liian kuuma, kuten viime päivien yli 30 astetta, niin ihmiset muuttuvat leijoniksi ja jäävät varjoihin makailemaan ja sulattelemaan grilliruokiaa. Jos taas sää on liian sateinen tai muuten kurja niin sekään ei ole hyvä. Silloin porukat pysyvät kotona ilmoja päivittelemässä ja katselevat videoita.

Oikea kesänäyttelyn lämpötila on noin 19-22 astetta ja ilmassa kohtuullisesti vesileikkeihin sopimatonta pilvipoutaa ja lievää harmaata sateenuhkaa. Tällaisessa säässä ihminen lähtee liikkeelle, autoilee ja käy tutkimassa lähitienoot ja vähän kaempaakin. Homo Sapiens haluaa nyt seikkailla, etsiä elämyksiä ja saada uusia ajatuksia päähänsä. Aistit valpastuvat ja tielle osuvan taidenäyttelyn viettelevä kutsu vetää puoleensa, kuin jäätelökioski kuumalla rannalla.

Jäätelön myynti ja taiteen kiinnostavuus ovat kuin vastavoimia. Silloin kun jäätelökioskeilla jonotetaan, silloin on kesänäyttelyissä hiljaisempaa. Ja päin vastoin.

Anonyymisti vai ei?

Viime viikot olen ollut erilaisten talonpoikaisesineiden ympäröimänä ja tarkastellut näitä käsityöesineitä lähietäisyydeltä. Niiden tekijät jäävät pimentoon ja se onkin seikka mikä erottaa taiteen käsityöstä. Taiteessa tekijän persoona on usein (ei aina) vahvasti läsnä, kun taas käsityöläinen häviää helposti anonyymiksi jonnekin valmistamansa esineen taustalle. Jäin pohtiman onko tämä hyvä vai huono asia?

Taiteessa on yleensä läsnä teoksen lisäksi myös taiteilijan nimi. Ihmisiä kiinnostaa kuka teoksen on tehnyt, se onko kyseessä tunnettu vai tuntematon taiteilija. Tiedossa on myös että julkisuus lisää taiteilijan myyntiä. Nimi kiinnostaa ja tunnettu nimi maksaa enemmän kuin tuntematon.

Käsityöläinen jättäytyy mielellään esineidensä taustalle ja luottaa siihen että "taiten tehty" riittää. Eikä tekijän persoona edes kiinnosta ostajaa, useimmiten riittää että esine on tasokas ja että se täyttää hyvin sille asetetun tehtävän.

Todellisuudessa tämä ei ole ihan näin musta-valkoista. Raja-aidat ovat häilyviä ja toimintatapoja on monia, niin taiteessa kuin käsityöläiyydessä. Löytyy taiteilijoita jotka tietoisesti haluavat hävittää persoonansa teoksesta ja laittavat signeerauksen teoksen takapuolelle tai eivät signeeraa töitään lainkaan, mutta tämänkaltainen toiminta on harvinaisempaa ja tietoista tekijän maailmankatsomukseen liittyvää valintaa. Ja kyllä käsityöläisiäkin löytyy jotka kilvoittelevat persoona edellä leipänsä eteen.

Mutta kun taidekentän touhuja seuraa niin tämänkaltaista "yleistyksen" voi kyllä tehdä. On aika vaikea kuvitella taidenäyttelyä (paitsi ikoninäyttely) jossa ei kerrottaisi tekijöitä ja luotettaisiin vain teosten voimaan. Puhumattakaan teosten myynnistä. Tuntemattomat suuruudet eivät ole taiteen markkinavoimien suosiossa.

Eli rahako tässä rattaita lopulta pyörittää? Harvalla taiteilijalla on varaa olla anonyymi. Se joka valitsee tämän tien kulkee todella vastavirtaan.

Nokkimisjärjestys

Kaikkialla vallitsee nokkimisjärjestys. Asiat ja ihmiset arvotetaan, punnitaan ja laitetaan pituusjärjestykseen ja useimmiten tämän järjestyksen määrittelee raha. Köyhä on huono, osaamaton, tyhmä ja ruma. Mutta kun raha tulee mukaan kuvioihin, niin tilanne muuttuu viisaaksi, kauniiksi ja laadukkaaksi.

Näin on marjat myös näyttelyiden ja kulttuuri tapahtumien suhteen. Eniten huomiota, palstamillimetrejä saavat isot näyttelyt. Ne keräävät eniten kävijöitä ja niistä puhutaan vaikkei paljon puhuttavaa olisikaan.

Suuri huomio tai yleisömäärä ei aina ole laadun tae. Jos keitoksen halutaan maistuvan mahdollisimman monelle, niin silloin annos täytyy pitää tutun oloisena ja välttää liikoja erikoisuuksia tai kokeiluja. Pikaruoka on mielenkiinnotonta myös taiteen puolella. Kaupallisesti kauniit "yleisön suosikit" ovat helposti yhtä ja samaa mössöä riippumatta näyttelypaikan hienoista puitteista.

Elämässä ja taiteessa usein se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu rajapinnoilla, ruohonjuuritasolla, siellä missä haisee luovan työn hiki ja vain aniharvoin siellä missä tutulla viihteellisellä reseptillä rahastetaan rasvaa kulttuurilaitoksen rattaisiin.

Kesänäyttelyistä lähimpänä maan pintaa ovat erilaiset taiteilijan itsensä tai pienen taiteilijaporukan pystyyn tempaisemat esitykset. Kun näyttely järjestetään kotikutoisesti omissa nurkissa lähellä luovan työskentelyn lähdettä ja tekijöitä, niin tällöin näyttelyvieraalle välittyy jotain ainutkertaista taiteilijasta ja tämän taiteesta, sellaista mitä ei ole mahdollista kokea instituutioiden tai gallerioiden näyttelysaleissa, vaikka taustatietoa löytyisi näyttelyluettelosta metritolkulla.

Yleisön (ja myös omatoimisten taiteilijoiden) kannalta on sääli että median huomio kohdistuu vuosi vuodelta vain isoihin näyttelyihin. Suomessa on monia taiteilijoita jotka raottavat ateljeen tai liiterin ovea yleisölle näin kesäaikaan. Tästä sekalaisesta joukosta luulisi löytyvän myös laadukkaita aineksia muutamaan lehtijuttuun.

Onneksi Turun Sanomissa löytyy näkökykyä pintaa syvemmälle. Tästä linkistä juttu viime keskiviikolta TaideAitoilta.

Avajaisten jälkeinen aamu

Avaisten jälkeiseen aamuun liittyy kummallinen harha. Tuntuu kuin kaikki olisi nyt ohi. Päässä pyörii ajatus, tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli, tätäkö varten on nähty kaikki vaiva ja hössötetty kaikenmaailman pieniä yksityiskohtia? Kuten ulkohuussin kuivikkeita, määrämittaisia lasilevyjä, sitä millä pöytäliina pysyy kiinni tuulessa ja onkohan se-ja-se muistettu kutsua ja onkohan kahvikermaa riittävästi.

Toki isompaakin vaivaa on nähty. Koska edellisestä kesänäyttelystä oli kulunut aikaa 12 vuotta olivat paikat päässeet siinä ajassa hieman rempalleen ja pusikoissa ja rikkaruohoissa riitti vastusta. En ole aikaisemmin aloittanut kesänäyttelyn rakentamista raivaussahan kanssa ja risusavotalla.

Yhteen näyttelyaittaan vaihdettiin heikkokuntoinen alahirsi, käyttökelvoton ulkohuussi piti laittaa "uusiksi" ja päärakennuksen ja ulkoliiterin haperot laudat vaihtaa. onneksi näissä hommissa mukana hääri kelpo kirvesmies. Punamultaa kului uusille ja vanhoille laudoille tonkka tolkulla ja loppuun asti jatkuneesta hikisestä kiireestä piti huolta se että tellingit seisoivat talon ympärillä vielä edellisenä päivänä ennen avajaisia.

Kiire johtui osaltaan myös liian tiukasta aikataulusta. Vasta vapun jälkeen kypsyi päätös, jospa sittenkin polkaisemme näyttelyn käyntiin jo täksi kesäksi. Lehdistötiedotteiden hoitamisessa, kutsu- ja julistemateriaalin sekä opasteiden suunnittelussa ja muussa vastaavassa markkinointiin, tiedottamiseen ja sähköpostitteluun liittyvään olisi voinut käyttää aikaa vaikka kuukauden. Nyt asiat oli saatava "pakettiin" parissa viikossa.

Tähän viikko sekalaista kitkemistä ja puutarhan perkausta, vajaa kaksi viikkoa vesuri heiluttelua, pöyrähtelyä raivaussahan kanssa, halonhakkuuta ja risujen raahaamista. Toiset pari viikkoa maalaus- ja nikkarointihommia ja reilu viikko näyttelytilojen, aittojen kuunausta, somistelua ja itse näyttelyn kasaamiseen, avajaisjärjestelyihin, haastatteluihin liittyvää ja muuta sekalaista tuiki tärkeää.

Onneksi ihan kaikkea ei tarvinnut tehdä itse. Oli muutamat "perheensisäiset" talkoot, kesätyötä teinille ja aina luotettavaa apua vierestä. Näin hujahti kahdeksan viikkoa. Olo on kuin mankelista läpivedetyllä lakanalla. Lohduttaa ajatus että seuraavan kesän näyttelyn järjestelyt sujuvat moninverroin helpommin.

Ihmettelen itsekin miten hyvä näyttelystä tuli ja miten tyytyväisiä ihmiset olivat eilisissä avajaisissa näkemäänsä. Vielä kaksi viikkoa sitten mietin vakavasti, josko koko näyttelyn voisi vielä jotenkin perua. Tuntui että en yksinkertaisesti ehdi, enkä jaksa. Mutta ei peruminen ollut mahdollista kun tiedottaminen ja kutsuminen oli edennyt jo niin pitkälle, ettei perääntyä voinut.

Nyt otan aamupäivätorkut. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Näyttely avautuu yleisölle parin tunnin kuluttua ja vasta nyt alkaa se miksi kaikki vaiva on nähty. Tervetuloa Sammattiin. TaideAitat on meidän mielestämme euroopan, ehkä jopa koko maailman paras kesänäyttely.

H-hetki lähestyy

Kirjoitan heinäkuussa TaideAitat blogia aktiivisemmin, joten Luovuksissa-blogilla on lähiviikkoina hieman hiljaisempaa.

Lähtekää pois tietokoneiden luota ja tulkaa lähelle luontoa. Tulkaa Sammattiin kokemaan Taideaittojen eriskummallinen näyttelymeininki. Vaikka näyttelyä ei ole vielä avattu, niin jo tänään ensimmäinen innokas seurue halusi päästä aittoja tutkimaan.

Näyttely avautuu yleisölle ylihuomenna ja se on auki heinäkuussa jokapäivä klo 12-18. Ajo-ohjeet ja muut tarkemmat koordinaatit TaideAitat blogilta Tervetuloa.

Juhannuskiireitä

Juhannus meni hikihatussa huhkiessa kuin loppusuoraa pinkoessa TaideAitat näyttely kiireissä. Kaikki alkaa nyt olla jotakuinkin valmiina, ainakin pihamaalla. Vielä paripäivää teosten ripustusta ja sitten keskiviikkona avajaiset. TaideAitat-blogilla löytyy lisää kaikenlaista loppusähellys kuvaa.

Opasteita

Viimeinen viikko on mennyt opasteita nikkaroidessa ja muissa TaideAitat näyttelyn kiireissä. Talon ja aitan maalausta, risusavottaa, kehystäjällä juoksemista, lapiohommia, kutsuvieraiden pläräystä, tiedottamisia, kallion perkausta, niittämistä, kaluaitan esineiden huoltoa jne.

Pientä rutistusta

Aittojen sisukset alkavat olla siistit ja valmiina ripustukseen. Onneksi...

...sillä paljon on vielä muuta tehtävää ennenkuin varsinainen näyttelyn kasaaminen voi alkaa. Huomenna täytän vaihtolavan loppuun ja jatkan talon maalausta. Taitaa alkaa aikamoinen loppukiri jotta "kaikki" tulee valmiiksi ennen avajaisia.

Kiirettä piisaa

Taideaitat näyttelyn valmisteluissa on kädet täynnä työtä. On kaikenlaista pikkuhommaa loppumaton virta. Tässä menossa Kaluaitan "kalujen" huolto

ja tässä hieman isompi talonmaalausurakka. Koko taloa en varmaan ehdi ennen avajaisia maalata, mutta tämä huonokuntoinen eteläsivu on ehostettava, sen huonon kunnon vuoksi. Osa laudoista meni uuusiksi ja nyt punamultaa pintaan.