Unelma = mielikuvaharjoitus sitkeille

Näin vuodenvaihteessa monet miettivät tulevaa vuotta ja sitä mitä voisi tehdä jatkossa toisin. Uudenvuoden lupauksia annetaan ja parempaa toivotaan. Unelma onnellisemmasta (tai laihemmasta) elämästä nousee taas pintaan, kuin sesongit vuoden kierrossa.

Mutta mikä on unelma, mitä tarkoittaa unelmoida? Asiaa pohtiessani rupesin miettimään, että voisiko unelmoinnissa olla kyse myös eräänlaisesta mielikuvaharjoittelusta?

Uudenvuoden lupauksissa teemme mielikuvaharjoituksen pintapuolisesti, kertaluontoisesti ja siksi nämä lupaukset yleensä kariutuvat. Mutta jos oikeasti haluaa muuttaa elämäänsä, niin tulisiko unelmointi ottaa oikein tavaksi ja tehdä "pitkäkestoista mielikuvaharjoitusta" läpi vuoden ja vaikka koko elämänsä ajan? Riippua siis sitkeästi kiinni unelmassaan, kunnes se toteutuu tai kuolo korjaa.

Asiahan on tuttu urheilun maailmasta, jossa suuresta tavoitteesta, "voittojen voitosta", unelmoidaan ja sitä visualisoidaan mielessä säännöllisesti erilaisten rentoutusharjoitusten avulla. Ja myös pienempiä tavoitteita, kuten yksittäisiä urheilusuorituksia käydään mielessä läpi ennen varsinaista toimintaa.

Miksihän tästä asiasta ei pahemmin puhuta taiteen tekemisen yhteydessä?

Miten olisi pieni rentoutusharjoitus ateljeen sohvalla ennen luovan työn aloittamista ja onnistuneen, "parhaan ikinä", teoksen synnyttäminen pään sisällä mielikuvin ja vasta sitten varsinaiseen työskentelyyn? Ja tähän päälle vielä isot haaveet, kuten suuret näyttelyt, taidepalkinnot ja muut taidemaailman käsientaputukset? Ehkä näyttely Guggenheimin museossa tai Momassa? Vai pitäisikö olla unelmissa vaatimattomampi ja tyytyä Kiasmaan? Olisiko mielikuvin pohjustettu teos sitten lopulta jotenkin parempi? Huomaako eroa kukaan? Ja paraneeko unelmoivan taiteilijan urajuoksu?

Enpä tiedä vastausta, ja siksi asiaa pitää tutkia heti tammikuussa kun ateljee työskentely taas alkaa.

Mutta mitä jos vaimo yllättää minut ateljeen sohvalta meditoimasta? Uskooko hänkin unelmien voimaan? Ja ymmärtääkö hän että nokosten ja mielikuvaharjoituksen välillä on selkeä ero?

Kuka mitäkin taiteena pitää

Taiteen määrittely on ongelmallista. Vastausta kysymykseen "Mitä on taide?" ei löydy yksiselitteisellä tavalla.

Tätä on kyllä yritetty ja monesta suunnasta. Taidetta voidaan esimerkiksi yrittää hahmottaa teoksesta käsin. Tällöin lähdetään siitä, että taidetta on kaikki se joka taiteelta näyttää. Teoslähtöinen määrittely on melko ongelmatonta perinteisen taiteen suhteen, mutta se ei oikein toimi silloin kun museossa esitetään taiteena ilmapalloja. Tarvitaan muunlaista lähestymistapaa.

Apuun rientää taiteilijalähtöinen ajattelu, jossa taiteena pidetään kaikkia niitä taide-esineitä ja tapahtumia, jotka ovat taiteilijan tekemiä. Eli se minkä taiteilija signeeraa on taidetta. Tämä lähestyminen vie taas ongelmiin siinä kuinka oikea taiteilija määritellään. Voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka itseään taiteilijana pitää vai ei? Ja miten erottaa aito taiteilija väärästä?

Riittääkö Unescon taiteilijan asemaa koskeva suositus tekemään kenestä tahansa taiteilijana itseään pitävästä henkilöstä taiteilijan? Ei riitä. Tarvitaan myös taidemaailman hyväksyntä asialle. Taiteilijaseulontaa suomessa tekevät viralliset taiteilijoiden ammattiliitot ja jäsenyyden rajalla roikkuu väkeä satamäärin ja epäselviä tapauksia riittää.

Unescon lauselma kuuluu: "Taiteilijalla tarkoitetaan jokaista, joka luo, esittää tai tulkitsee taidetta. Taiteilija on se, joka pitää taiteellista luomistyötään elämänsä olennaisena osana ja joka tällä tavalla myötävaikuttaa taiteen ja kulttuurin kehittymiseen. Häntä pidetään tai hän haluaa, että häntä pidetään taiteilijana riippumatta siitä, onko hän työsuhteessa tai jonkin järjestön jäsen."

Tosiasiassa Unescon suositus kelpaa suomessa lähinnä materiaaliksi takapuolen-pyyhintä-performanssiin. Navakkaa vastatuulta on luvassa kaikille niille, jotka yrittävät alalle virallisten reittien ulkopuolelta.

Kolmas tapa määritellä taide on kollektiivinen "sopimus", taidekentällä tapahtuva noteeraus tai tunnustus siitä, että jokin asia on nyt taidetta. Eli taiteeksi luokitellaan se mitä yhdessä, taiteen asiantuntijoiden kesken, halutaan taiteena pitää. Määrittelijöinä toimivat nyt kriitikot, museoväki, galleristit, taidehallinto, kuraattorit jne, jotka "kinastelevat" keskenään siitä onko jokin taidetta vai ei.

Tästä oli kysy myös hiljan telkkarissa Ylellä esitetyssä mainiossa ohjelmassa "Suuri performanssi". Toivottavasi se tulee joskus uusintana.

Taiteessa ei löydy yhtä tyhjentävää vastausta. Mutta erilaisia tarkastelukulmia sitäkin enemmän, riippuen siitä kuka tarkastelee. Taidetta voi ajatella vaikkapa sisustus elementtinä, viestinä, terapiana, uskontona, sijoituksena, eettisenä asiana, työnä jne.

Näistä lähestymisistä löytyy laajemmin pohdintoja kirjoituksesta: Mitä on taide, jota hetki sitten päivitin ja tarkensin hieman monipuolisempaan muotoon.

Taulunostaja

Ateljeen pöydällä grafiikan työ odottaa taulunostajaa, jonka pitäisi noutaa teos lähiaikoina.

Taulunostaja on termi, jota taiteilijoiden parissa käytetään varsin yleisesti. Se on sopivan neutraali ilmaisu, jolla pidetään kaupallisuus ja rahan taidetta saastuttavat vaikutukset piilossa. Ostajasta puhuminen tekee taiteilijasta ikäänkuin kaupallisuuden viattoman uhrin, joka joutuu, itsestään riippumattomista syistä, ostotoimenpiteiden kohteeksi. Tosi taidetta ei myydä, ainakaan aidon taiteilijan itsensä toimesta. Tosi taidetta yksinkertaisesti ostetaan.

Asiakkaasta puhuminen on taiteilijalle haitallista, sillä asiakkuus tuo mukanaan kaupallisuuden koko repertuaarin: myynnin, markkinoinnin ja mainostamisen. Ja nehän vasta ovatkin taiteilijan imagolle haitallisia. Siksi taiteilijalla ei ole asiakkaita, vaan hänen "taiteellaan on ystäviä". Ja sitten kun ystävyydet syvenevät, syntyy taulunostajia.

Mainontaa taiteilija ei myöskään tee. Hän on vain "esillä" tai "järjestää näyttelyn", asiaan liittyvien "hoidettavien asioiden" kera.

Eikä tilaustöitä kukaan etsi. Ne vaan kummasti ilmaantuvat. Taiteilijalta yksinkertaisesti tilataan. En ole koskaan kuullut jonkun kolleegan kertovan kuinka hän tarjosi teosta tehtäväksi ja joutui tekemään paljon myyntityötä taidekaupan eteen. Tämä seikka ohitetaan varsin järjestelmällisesti, vaikka juuri myyntityö, alustavat keskustelut, yms. asian ympärillä tapahtuva yrittäminen, saattavat viedä enemmän aikaa kuin itse teoksen tekeminen. Kukaan ei halua olla kaupallinen taiteilija, koska se tarkoittaa samaa kuin huono taiteilja. Taiteilija on "vapaa taiteilija" eikä mikään järjestelmään kahlittu "yrittäjä".

Ja niinpä taidekentällä on käynnissä laajamittainen roolipeli, johon taiteen ystävät, näyttelyn järjestäjät, keräilijät, tilaajat, mesenaatit ja vapaat taiteilijat osallistuvat sovittujen pelisääntöjen mukaan. Ja tässä pelissä oikeilla nimillä puhuminen on rangaistavaa.

Tänään joudun vapaana taiteilijana sietämään "ostajaa" ja tammikuussa saan taas uhrautua kun tilaustyö "tulee" puun takaa kuin mikäkin yllätys.

Kun muutama sana kannattelee elämää

Joskus yli kolmekymmentä vuotta sitten kun olin teini, niin lähes "kaikki" aikani kului valokuvauksen ja judon parissa.

Judossa oli kyse kilpajudosta, jossa ei pärjää pelkällä tekniikalla ja tatamin pöllyyttelyllä, vaan lisäksi piti hankkia raakaa voimaa. Niinpä meillä oli muutamia paikkoja, joissa luuhasimme tekemässä erilaisia voimaharjoitteita. Töölön kisahalli oli tuolloin avattu ja Ruskeasuon hallissa oli myös hieno sali, oikea painonnostajien harjoitussali, jossa satunnaisesti piipahtelimme.

Ja kerran juuri tuolla painonnostoseura Herakleen salilla olessamme kiinnitin huomioni vanhaan mieheen. Hänellä oli ikää ehkä 70, harmaan-valkonen tukka ja vartalo jänteikkään sitkeä kuin ylirääkätyllä ajokoiralla.

Yläosa paljaana mies käyskenteli edestakaisin salin lattiaa jalassaan voimistelioiden vartalon myötäiset housut. Salin takaosassa oli leuanvetotanko, jossa mies kävi tempomassa aina muutaman leuan kerrallaan ja jatkoi sitten kävelyään käsiään ravistellen.

Hän varmaan huomasi kuinka me, voimaimme tunnossa olevat pojan klopit, hieman hymyssä suin tarkkailimme häntä ja hänen vaatimattoman oloista harjoitteluaan. Yllättäen mies pysähtyi kohdallemme ja jostain syystä hän valitsi minut, katsoi syvälle silmiini ja sanoi: "Ikinä ei saa luovuttaa, koskaan ei saa antaa periksi, ei koskaan, ei ikinä!" Ja sitten hän vain jatkaa matkaansa ja ähellys jatkui salilla kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta joitain kuitenkin tapahtui, sillä noista sanoista on tullut vuosien saatossa juuri ne sanat, jotka ovat kannatelleet minua elämässä. Taiteilija uralla on aina välillä ollut vaikeita aikoja ja olen vakavasti harkinnut pyyhkeen heittämistä kehään. Mutta juuri silloin on tuo vanha sitkistelijä tullut avukseni ja hänen sanansa ovat antaneet voimaa ja asennetta punnertaa vastatuulessa eteenpäin.

Näinä aikoina, kun povataan vaikeuksia talouteen, on ilmeisen selvää että osalle meistä (ja varsinkin taiteilijoille) on tulossa vaikeat ajat. Siksi haluan välittää eteenpäin tämän ajatuksen. Älä luovuta. Taistele! Ikinä ei saa antaa periksi. Sinulla on koko elämä aikaa tavoitella unelmaasi.

(Kuvassa "The Battle", etsaus vuodelta 2005)

Individualismi ja luovuus

Individualismi voi muodostua luovuuden esteeksi

Äkkiä katsottuna väitteeni voi kuulosta hieman ristiriitaiselta, kuuluuhan luovuuteen tietty ripaus itserakkautta - minun ideani, minun taiteeni, itseilmaisu jne. Mutta tosiasia kuitenkin on, että nykyinen yksilön korostaminen ja omavoimaisuuteen pyrkiminen, voi jossain vaiheessa muodostua todelliseksi esteeksi luovuudelle.

Jos kokoajan etsii parempaa ja laadukkaampaa elämää, kaiken maailman itsensäkehittämisharjoituksin, niin siinä tuohussa muuttuu pikkuhiljaa "viisaaksi". Ja viisaalla taas on vastaukset valmiina tai ainakin tieto siitä mihin suuntaan uintiliikkeitä nyt tulisi ottaa.

Kun tavoitteena on elämänhallinta ja itsensäjohtaminen onneen tai menestykseen, niin silloin joutuu väkisin tilanteeseen, jossa asioille on laitettava nimet ja määritteet. Näin se menee, sillä ilman tietoa siitä mitä mikäkin on, ei näitä asioita voi hallita tai hyötyä niistä niinkuin haluaa.

Ja niin leimasin käy ja ihminen määrittelee ja aikatauluttaa kaiken: tuosta pidän ja tuosta en, tuo on kaunis ja tuo ruma, hauki on kala, varis on lintu ja aktiviteetti A sopii tavoiteisiini. Intialaiset ovat sellaisia ja venäläiset tuollaisia. Ohjelma X on ok ja Y on huono ja tuo viihdettä tai asiaa tai tyhmää tai yleissivistävää. Tuossa on hetero (ok) ja tuo on homo (varo), huomenna teen sitä ja tätä ja viikko 28 olen lomalla. Porkkana on terveellistä ja kraplakka on punaista. Ja sitä rataa.

Kaikki asiat analysoidaan ja laitetaan leima päälle ja järjestetään siististi hyllyihin aivomassan sopukoihin. Ja sitten vain talsitaan eteenpäin elämän haasteissa ja aina löytyy vastaus (tai tehdään uusi leimaus) mitä ikinä vastaan sitten tuleekin.

Mutta juuri tämä on luovuuden kannalta vahingollista. Luovuuteen kuuluu oleellisesti lapsen kaltainen aito ihmettely, jossa valmiita vastauksia ei ole, vaan kaikki on tuoretta ja uutta ja ihmeellistä ja mitä vain voi tapahtua. Jos asioilla on jo valmiiksi leimat päällä, niin mihin enää ihmettelyä tarvitaan?

Tämä on ehkä vaikein asia luovuudessa, ainakin minulle. Ja joudun oikein tietoisesti hidastamaan vauhtia ja ottamaan aikaan katselemiseen ja ihmettelyyn. Tosin tätä ei voi oikein pakottaa, mutta vauhdin hidastaminen on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Ja tässä se on se jatkuvan kipuilun paikka. Miten ihmeessä pääsen eroon leimoista, ennakkoasenteistani, kun ne asuvat mielessäni sitkeästi kuin tauti? Ja kykenisin katsomaan tuttuja asioita, ilmiöitä, ihmisiä ja koko elämää uusin silmin?

Pienen häivähdyksen tästä saa kun matkustaa vieraaseen maahan, jossa asiat ovat erilaisia kuin kotona, ja jossa jo kaupassa käyntikin on eksoottinen kokemus. Tästä syystä kai niin monet luovaa työtä tekevät henkilöt pitävät matkustamisesta. Mutta jos tähän pääsisi ihan kotioloissa, vaikka edes hetkittäin, niin se vasta olisikin jotain.

Kyse on oikeastaan "uudesta" elämän asenteesta, kiireestä luopumisesta, sivuun astumisesta. Tämä ei onnistu, jos juoksee elintasokilpailussa, tuunaa elämäänsä, kehittää itseään ja niin kovasti yrittää kasvaa ihmisenä milloin minkäkin ohjelman mukaan.

Toki luovuuskikkoja löytyy myös itsensäjohtajille, tyyliin: "Yhdistä keskenään outoja, erilaisia asioita ja katso mitä oivalluksia niistä syntyy.", mutta asioiden ihmettely on jotain selvästi syvempää ja se on tarjolla vain sille, joka rohkenee astua ulos oravanpyörästään ja ymmärtää sen ettei oikeasti tiedä mistään mitään ja että valmiita vastauksia ei ole. Ollaan tyhmiä kaikki.

Tässä tulee myös vastaan sama ongelma kuin vapaassa taiteen tekemisessä. Kuinka paljon ihmisellä on varaa ihmetellä, kun laskut pitää maksaa jokatapauksessa?

Vanhaa taidetta netissä

Tutkin tänään sivustoa The Web Gallery of Art, jossa on aika mukavasti kuvaa vanhojen mestareiden teoksista. Sivuilta löytyy kaikenlaista teoskuvaa ja myös luonnospiirroksia joita ei välttämättä pääse edes paikanpäällä museoissa katsomaan ja vaikkapa tämä Abraham Bossen vedos vuodelta 1642, jossa painetaan taidegrafiikkaa.

Ateljeen valo

Yksi asia jonka tajuaminen auttaa suuresti luovuuden (ja monen muunkin asian) kanssa on se että ymmärtää ettei oikeasti ole kiire mihinkään.

Kiire nimittäin on yksi pahimpia luovuuden vihollisia, sillä se tuo mukanaan stressin. Ja sressi taas jonkinlainen pelon johdannainen ja pelko taas on se voima mikä lamauttaa kaiken niin ettei päässä pyöri enää mitään muuta kuin silmämunat.

Ja taiteilijalla (ainakin minulla) stressiä aiheuttaa huoli selviytymisestä, eli suomeksi sanottuna elatuksen murheet.

Näinä aikoina, kun jokapäivä tulee huonoja talousuutisia ja tuon tuostakin kerrotaan kuinka talous pysähtyy kuin seinään, niin mieleen hiipii väkisinkin aavistus, että taiteilijat tulevat joutumaan lähitulevaisuudessa aika tiukoille.

Asia on nimittäin niin - ja tämä tiedän kokemuksesta - että kun taloudessa aletaan etsiä säästökohteita ja vyönkiristyksiä, niin taide on se mistä tingitään aivan ensimäisten asioiden joukossa.

Veikkaukseni on että seuraavina vuosina (jos talous todella sukeltaa, niin kuin nyt kerrotaan) tullaan näkemään taiteilijoiden kituuttelua ja joidenkin gallerioiden katoamisia taidekentältä.

Mielestäni tällaisena aikana olisi hienoa jos taideasioita ei nyt laitettaisi jäihin, sillä taiteiljoita ei voi pakastaa ja sulatella taas käyttöön kun aika on sopivampi, vaan taiteilijoiden tulee työskennellä ja tulla toimeen myös huonoina aikoina. Mutta pelkäänpä että tämä on toiveajattelua.

Luovuuden kannalta peruskysymys on lähiaikoina se miten säilyttää rento-kiireetön-huoleton fiilis siitäkin huolimatta että talousasiat laittavat ikäänkuin veistä kurkulle.

Ohessa kuva ateljeesta, joka on poikkeukselisesti siistissä kunnossa. Kuva on otettu tänään klo 12 aikaan päivän valoisimpaan aikaan. Onneksi maassa on edes vähän lunta valoa antamassa, muutoin olisi vieläkin hämärämpää. Aurinko kuulema nousi tänään yhdeksän jälkeen ja laskee kolmelta.

Eadweard Muybridgen liikesarjat taiteilijan apuna

Tässä pari kirjaa, joista on hyötyä jokaiselle joka haluaa hahmotella ihmisvartoa paperille epätavallisiin asentoihin ja kuvakulmiin. Englantilaisen valokuvaajan Eadweard Muybridgen (1830-1904) kuvasarjat vartalon liikkeestä ovat tarjonneet minulle silloin tällöin oivallista apua grafiikan aiheita miettiessäni. Niiden tutkiminen, yhdessä croquis piirrosten kanssa, auttaa hyvin ymmärtämään miten lihaksisto rakennetaan silloin kun hahmo täytyy laittaa johonkin tiettyyn asentoon.

Yleensä toimin hahmottelussa seuraavasti. Ensin piirrän asian puhtaasti päästäni. Sitten plärään croquispiirroksia ja mietin yhdessä Muybridgen kanssa voisiko hahmoja vielä tarkentaa ja rakentaa jotenkin paremmin.

Mielestäni parhaat Eadweard Muybridgen kirjat ovat jo vuonna 1955 ja 1957 ensipainoksin julkaistut ja yhä myynnissä olevat: The Human Figure in Motion ja Animals in Motion (Dover Publications). Tekemällä Muybridge-kuvahaun saa asiasta myös aika hyvän käsityksen, mutta kattavammin kuvaa löytyy kirjoista.

Suosittelen jokaisen figuurista kiinnostuneen taiteilijan "työkalupakkiin". Omat kirjani tilasin 20-vuotta sitten suoraan kustantajalta, kun niitä ei ollut suomessa myynnissä. Ehkä tilanne on toinen tänään.

Marrasvärejä

Marraskuuta pidetään vuoden synkimpänä aikana. Sana marras tarkoittaa Nykysuomen Sanakirjan (vuodelta 1966) mukaan kuollutta, kuolleen kaltaista, hedelmätöntä karua maata. Joten ei ihme, jos marraskuu ahdistaa. Ja varsinkin kun muistelee millaista oli viime talvena, jolloin marras-aikaa kesti aina kevääseen saakka. Tammikuussa mm. haravoin pihalla.

Mutta kyllä marraskuussakin värejä näkyy. Siitä todisteena tämä pari-kolme viikkoa sitten (ennen lumipyryä) kuvattu Kauniasten Työväenakatemian aidan päällinen kasvustoineen.

Pienimuotoista, mutta ihan komeaa väreilyä.

Taideteoksen pitää olla enemmän kuin sen sanoma

Lainaan tähän kuvan Elisen blogista, joka taas on ottanut se jostain muualta. Kuka lienee ollut kuvaajana taidekoulussa vuonna 1948.

Taiteessa otetaan kantaa ja tuodaan keskusteluun yhteiskunnallisia epäkohtia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Muutama viikko sitten Lens Politica -festivaalien tiimoilta Kiasman edustalle kipattiin lumikasa, jonka tarkoituksena oli olla ilmasto- ja ympäristöpoliittinen taideteos. Lumikasa-teoksen lyhyt elämä katkesi, kuin kananlento, talven ensimmäiseen lumipyryyn.

Toki sanomaa pitää olla, sillä ilman sitä taide jää helposti kulttuurikoristeeksi, jonkinlaiseksi henkiseksi seinätapetiksi.

Yksi asia kuitenkin unohtuu ja tämä on nimenomaan kuvataiteen ongelma. Se että hyvään taiteeseen kuuluu se tosiseikka, että teoksen tulisi olla myös hyvin tehty. Että se on toteutettu taiten, niin että vaikkei teoksen sanomaa edes tajuaisi, niin silti teos koetaan mielenkiintoisena myös aikojen kuluttua. Hyvä taide kestää aikaa ja puhuttelee katsojaansa vielä vuosikymmenten tai vuosisatojen kuluttua. Tai vaikka niin, että lyhytkestoinen, hyvin tehdyn taidenautinto muistuu mieleen vielä vuosikymmenien kuluttua.

Kuvataiteessa näyttää kuitenkin "menevän läpi" melkoisen paljon luvattoman huonosti toteutettua roskaa, josta kukaan ei, nykyisinä suvaitsevuuden ja korrektiuden aikoina, uskalla sanoa että tämä on huonoa tai täyttä roskaa tai että tässä ei nyt keisarilla ole vaatteita.

Mielestäni näin oli asian laita viime keväisessä neitsyt-huora-kirkko jupakassa, jossa teos tehtiin halpahallin kertakäyttöisestä autotallista, rautalangasta ja haalistuvista tietokonetulosteista. Teinipornon esiin nostaminen jäi myös jotenkin puolitiehen, pinta raapaisuksi, "huihisteluksi ja kauhisteluksi". Mutta kun taiteen ilmaisun vapaus joutui valokeilaan niin teoksen heikkoa laatua ei pahemmin mietitty.

Kirjallisuudessa asia on paljon selvempi. Vaikka jokin ideasi olisi hyvä tai näkökulmasi olisi ns. tärkeä, niin sillä ei ole pahemmin merkitystä, jos kirjoitat kehnosti. Ei auta vaikka päässäsi on miten hienoja ajatuksia tahansa, jos et osaa laittaa niitä hyvin paperille. Tuloksena on vain kirjallisesti kehnoa jätettä, mikä ei kiinnosta ketään.

Tai teatterin puolella: huonosti toteutettuna hienoinkaan näytelmäteksti, ei jaksa kiinnostaa ja sitkeinkin yleisö äänestää kantapäillään.

Kuvataide on jostain syystä se taiteen alue, jossa lähes mikä tahansa rimanalitus sallitaan ja yritetään ymmärtää taiteen laajaan kirjoon kuuluvaksi. Ainoat puheenvuorot jotka olen asiasta kuullut ovat galleristi Ilona Anhavan joka muutamassa yhteydessä on yrittänyt tuoda esiin sitä että kaikki mitä taiteena esitellään ei suinkaan ole hyvää taidetta, vaan että liikkeellä on myös silkkaa roskaa.

Huonosti toteutettu taideteos on katsojan aliarvostamista, katsojan ajan haaskaamista. Taideteoksen tulee olla olla enemmän kuin sen sanoma, muuten teos lässähtää sanoman vanhennuttua (tai taidekentän muodin muututtua) kuin eilinen uutinen.

Ehkäpä kuvataidekin tarvitsisi oman Seppo Heikinheimonsa heittelemään krittisiä mätämunia.