Luovuuden esteitä ihmissuhteissa

Yksi luovuuden este on vääränlaisten ihmisten liiallinen vaikutus taiteilijaan tai luovaan henkilöön. Kun voimakkaat persoonat aiheuttavat mielipahaa ja ylimääräistä kaaosta taiteilijan elämään, niin luovuus joutuu helposti jonnekin taka-alalle. Energiat menevät kaikenmaailman sotkujen setvimiseen ja sielun haavojen nuolemiseen.

Luovuus tarvitsee aina energiaa. Jos luovuuden akut tyhjennetään vääriin asioihin, niin se on luovasta työskentelystä pois. Luovuuden "akkujen" lataaminen on taiteilijalle ensiarvoisen tärkeää. Tämä on taiteilun ja muun luovan työn perusedellytys. Jos luovaa virtaa ei ole niin taidetta ei synny, eikä lanttu leikkaa.

On luonnollista että "akku" välillä tyhjenee luovan työn tuoksinassa ja näin pitääkin olla. Muutenhan taiteilija ei ole antanut prosessiin itsestään juuri mitään. Jokainen luovaa työtä tekevä joutuu "säännöllisesti" keräämään uutta energiaa levolla ja vaikkapa nauttimalla (ottamalla vaikutteita ja oppimalla) muiden taiteesta tai jollain muulla tavalla. Kuka mitenkin.

Latausvaihe menee helposti harakoille, jos jokun lähipiiriin kuuluvan tms. henkilön aihettamat vaikeudet tunkevat liikaa tajuntaan. Tilanne voi luovuuden kannalta muodostua ongelmaksi.

Tässä kysytäänkin taiteilijalta kanttia heittää kaaospersoonat "ulos ateljeesta" tai rajoittaa yhteydenpito normaaleihin, terveellisiin raameihin. Eikä hyvän työvireen aikana tarvitse aina olla kaikkien tavoitettavissa. Helpommin sanottu kuin tehty...

Tosi-tv taiteilua

Oli ajan kysymys koska tosi-tv tunkee myös taiteen puolelle. BBC ryhtyy tekemään taidemaailman vastinetta Huippumalli-haussa tai Diili ohjelmille. Avokätisen mesenaatin roolissa on Englantilainen taiteenkieräilijä Charles Saatchi, joka on vaikuttanut myös "kalleimman nykytaiteilijan" Damien Hirstin uran taustalla.

Uutinen löytyy aamun Hesarista ja linkistä Saatchi's Best of British. Kyse englantilaisten maineeseen ja mammonaan halajavien taiteilijoiden kisasta, jossa tuskin etsitään "parasta", koska taiteessa "parhaan" määrittely on mahdoton tehtävä. Vaan Saatchin tarkoituksiin sopivaa tyyppiä, jonka avulla on hyvä suorittaa tuottoisaa rahastusta ja pönkittää mesenaatin omaa asemaa taidekentällä.

Taiteen paremmuudet ovatkin usein maku ja muotiasioita, joita ei voi laittaa johonkin absoluuttiseen järjestykseen. Taide on liian monimuotoista tähän. Vähän niinkuin laittaisi siilit, kilpikonnat, ahvenet, lepakot ja gebardit juoksemaan kilpaa.

Tässä varmaan tullaan näkemään erinäisten kaupallisuuteen ja julkisuuteen suostuvaisten gebardien mittelö, jossa paloitellaan saalista tv-katsojien ihastelevien silmien alla.

Kävikö hyvin vai huonosti?

Taidegrafiikkaa, tarkemmin metalligrafiikkaa, tehdessä ei etukäteen aina tiedä millainen teos syövytysaltaasta nousee. Happo tuntuu nakertavan kuparia joka kerta hieman eri tavalla ja se miten piirretyt viivat syöpyvät laatalle, on enemmän tai vähemmän yllätyksellistä.

Happo on se metalligrafiikan itsenäinen oikukas muuttuja, jota on alituiseen kytättävä. Se ei saa tulla liian likaiseksi tai sakkaiseksi. Lämpötilan on oltava oikea, siinä 22 asteen kieppeillä, sillä alle 20 asteisen rautakloridin syövytysteho alkaa radikaalisti heiketä ja liian lämmin happo muodostuu taas vaikeasti hallitavaksi, tosi oikukkaaksi.

Lisäksi hapon vahvuus, joka mitataan ns. Baumen mittarilla, on pidettävä oikeanlaisena. Ja joskus tuntuu että eri kupareidenkin välillä on eroja, siinä miten tasaisesti piirrosjälki lähtee syöpymään. Hapon kanssa työskentelyssä on siis aina mukana pieni epävarmuustekijä.

Tämän epävarmuuden kanssa eläessä, muistan usein vanhaa kiinalaista tarinaa, jossa pieni perhe eleli muinoin hoitaen pientä tilaansa. Kävi niin että perheen hevonen karkasi.

Ja kohta naapuri rientää valittelemaan tapahtunutta: "Voi, voi, kävipä teille teille huonosti, kun hevonen karkasi. Nyt joudutte ihmisvoimin kyntämään peltonne." Tähän isäntä vastaa: "Ei vielä tiedä kävikö tässä hyvin vai huonosti."

Menee viikko ja toinenkin ja yllättäen hevonen palaa mukanaan toinen hevonen. Ja heti on naapuri innoissaan: "Kävipä teille hyvin, karannut hevosenne on muuttunut kahdeksi. Teidän elämänne helpottuu suuresti." Mutta isäntä sanoo: "Ei vielä tiedä kävikö tässä hyvin vai huonosti."

Perhe päättää tehdä toisesta hevosesta ratsun ja alkavat kouluttaa sitä ratsastamista varten. Mutta hevonenpa heittää perheen pojan selästään, niin että tältä katkeaa jalka. Ja taas on naapuri paikalla: "Voi voi, isäntä parka, huonosti kävi. Joudut nyt raatamaan kahden edestä ja vielä potilaskin kotona." Jälleen isäntä vastaa: "Ei vielä tiedä kävikö tässä hyvin vai huonosti."

Käy niin että maahan tulee sota ja keisari vaatii jokaiselta perheeltä poikaa tai hevosta armeijaan lähetettäväksi. Ja koska pojalla on jalka poikki, niin armeijan värvärit tyytyvät hevoseen. Naapurilla on tietysti näkemyksensä tästäkin: "Voi voi kylläpä teille kävi hyvin kun poikanne henki varjeltui." Johon isäntä tokaisee: "Ei vielä tiedä kävikö hyvin vai huonosti."

Kertomusta voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta se ei ole tarpeen sillä tarinan idea on juuri tässä. Asenteessa, siinä että mitä tahansa tapahtuukin, niin etukäteen ei voi tietää käykö hyvin vai huonosti.

Ja tätä tarinaa olen koettanut pitää "ohjenuoranani" taidegrafiikkaa tehdessäni. Vaikka syövystysaltaasta nousee mitä tahansa, niin matka on kesken ja teoksen saattelu perille kulkee monien myötä- ja vastamäkien kautta. Ei pyyhettä siis kehään kesken matkaa, ei ainakaan metalligrafiikassa.

Cut the Gallery out of the Picture

Tässä linkki mielenkiintoiselle blogille, jossa taiteilijat pohtivat selviytymistään ja laman vaikutusta taidemaailmaan. Blogin nimi on kuvaavasti Cut the Gallery out of the Picture. Kovin mairittelevaa kuvaa ei galleriosta sivustolla piirry. Prosenteista ja käytännöistä puhutaan avoimesti, kokemuksia jaetaan ja vaihtoehtoisia toimintatapoja etsitään.

Tämän vasta aloittaneen blogin taustalla häärii World Printmakers sivuston aktiiveja, joten blogille saattaa hyvinkin tulla nonenlaista näkökulmaa tähän aiheeseen ympäri maailmaa. Kirjoittelua kannattaa siis seurailla.

Mielipide

Aamun Hesari julkaisi ilokseni mielipidekirjoitukseni, koskien taiteilijoiden toimeentulo-ongelmia ja taiteen keskustoimikunnan uudistamishanketta. Teksti syntyi oikeastaan tämän blogi tekstin innoittamana. Tässä kirjoitus:

Taiteen rahoitusta uudistettava rohkeasti

Taiteen keskustoimikuntaa ollaan uudistamassa Suomen Akatemian kaltaiseksi itsenäiseksi instituutioksi kuten Hs 12.1. asiasta kertoi. Toivottavasti tässä ei nyt pedata taiteen tohtoreille parempaa tulevaisuutta tutkija-taiteilijoina ja tämä yksittäisten taiteilijoiden rahoituksen kustannuksella.

Taiteilijoiden vaikeus tulla toimeen omalla työllään on taidekentän suurin yksittäinen ongelma. Hs 5.1. artikkelissa uutisoitiin kuinka näyttelyt ovat kuvataiteilijalle tosiasiassa menoeriä eivätkä niinkään ansion tuojia. Käytäntö on että taiteilija tekee työtä esimerkiksi museoiden hyväksi ilman mitään korvausta.

Nyt kun taiteen keskeistä rahoittajaorganisaatiota ollaan uudistamassa, niin toivottavasti uudistajilla löytyy rohkeutta ajatella asiat laajemmin ja nimenomaan taiteilijoiden toimeentulon näkökulmasta.

Esimerkiksi onko mahdollista muuttaa järjestelmää niin, että museoilla olisi mahdollisuus vaikka palkata taiteilijoita määräajoiksi museoon töihin näyttelyä tekemään?

Tai voisiko olla olemassa julkinen tietokanta, jossa yksittäiset taiteilijat esittelevät työskentelyään, ja jossa kukatahansa voisi ryhtyä mesenaatiksi tukemaan haluamiaan taiteilijoita ja taidehankkeita? Ja voisivatko taidetta tukeneet mesenaatit kenties saada rahoilleen jonkinlaista vastinetta, kuten verovähennyksiä, kulttuuriseteleitä, pääsylippuja, taideteoksia tai muunlaisia taidesuoritteita?

Toivottavasti uudistamiseen löytyy rohkeuden lisäksi tahtoa koko taidekentän laajuudelta.

Putinin maalaus myytiin 860000 eurolla

Tässäpä todiste siitä mikä taidemaailmassa on tärkeintä ja se on nimi. Väliä ei ole taiteen laadulla kunhan nimi on tunnettu ja signeerus näkyy. Aamun Hesarissa oli uutinen Pietarissa järjestetystä hyväntekeväisyys huutokaupasta, jossa Vladimir Putinin tekemä maalaus huudettiin 860 000 euron hintaan.

Toki kyseessä oli hyväntekeväisyys huutokauppa, jossa nimenomaan julkkisten tekemiä tauluja huudettiin hyvään tarkoitukseen eli pietarilaisten lastensairaaloiden tukemiseen.

Putinin maalauksen osti moskovalainen galleristi Natalia Kurnikova, jolla on rahaa rutkasti ja Putinin maalaus ilmeisesti antaa hänelle jotain nostetta. Mene ja tiedä.

Kyseinen summa muuten vastaa 55 yksi-vuotista valtion vuosiapurahaa ja noin 28 keskimääräistä palkansaajan vuosiansiota.

Tässä Uuden Suomen uutinen muutaman päivän takaa ennen huutokauppaa.

Apuraha-agentti saa paikan

Apurahojen anominen alkaa taas kohtapuolin tämän vuoden osalta. Kunnollisen anomuksen laatiminen on oma taitolajinsa, jonka harvat hallitsevat, eikä tätä taitoa pahemmin opeteta taidekouluissakaan, pientä yleisluontoista ohjeistusta lukuunottamatta.

Taiteilijoiden alati kasvavan lukumäärän myötä myös anomusten määrät ovat vastaavasti kasvussa. Anojia riittää ja taiteellista rahan tarvetta on joka lähtöön, mutta anomusten yleinen laatu on kuulemma aika kirjava. Hyvälle apuraha-anomusten kirjoittajalle olisi nyt "sosiaalinen" tilaus.

Ameriikassa, jossa kaikki on kaupan, jo löytyy tälläisia Grant Writer yrittäjiä, jotka ovat erikoistuneet laatimaan erilaisia apuraha-anomuksia. Palkkio heille maksetaan prosentteina saaduista apurahoista. Tämä outous selvisi kun luin taiteilijan yrittämistä tarkastelevaa amerikkalaista opusta Art Marketing 101.

Ehkäpä suomessakin tullaan vielä näkemään se päivä, kun galleristi vie teosmyynnistä puolet ja apuraha-agentti apurahoista. Ja taiteilijan toimeentulo, ei kun paranee...

Tuo mainitsemani kirja on muuten ihan asiallinen ja paljon hyvää asiaa sisältävä katsaus taiteilijan elinkeinonharjoittamiseen, jota voin hyvin suositella. Muualla maailmassa ei pahemmin pohdita sitä saako taiteilija myydä taulun tai mietitä mikä taide nyt on sitä kaikkein "puhtainta". Asioita, kuten markkinointia yksinkertaisesti vaan tehdään (itsestään selvyytenä), sillä muuten ei taiteilija pärjää.

Suomessa taiteilijoiden keskuudessa puhutaan markkinoinnin sijaan mieluummin asioiden hoitamisesta, koska markkinointi on pahan kuuloinen kirosana.

Häpeätaiteilija

Tämä liittyy oikeastaan edelliseen tekstiin, jossa pohdin vapautta ja vastuuta.

Luovuus voi myös ylivastuullisuuden vuoksi mennä "jumiin". Luovuuden esteeksi muodostuu tällöin häpeä.

Toisin sanoen se että kirja jää kirjoittamatta, koska kirjailijan alku häpeää aihettaan tai muiden reaktioita aiheeseensa, eikä kehtaa kirjoittaa "rehellisesti" asioita halki ja luova suoritus kangistuu itsesensuurin otteessa. Päässä pyörii kysymyksiä "mitähän se ja se tästäkin sanoo?" ja "voinko kertoa tästä kun v-mäiset asianosaiset ovat vielä hengissä?" tai muuta vastaavaa. Taiteilija siis ikäänkuin kantaa vastuuta muiden mahdollisista reaktioista.

Tai kuvataiteilija ei häpeänsä takia uskalla tarttua juuri niihin (usein arkoihin) teemoihin joita sisimmässään haluaisi käsitellä. Ja hän tyytyy työskentelemään keskinkertaisten "turvallisten" tai "vastuullisten" (tai elantoa antavien) aiheiden parissa, eikä häpeänsä takia pääse kohoamaan omalle parhaalle tasolleen, eikä ehkä koskaan nouse siivilleen rehelliseen luovaan liitoon.

Sananlasku sanoo: "Joka ihmisiä pelkää, on pelkonsa vanki".

Tästä syystä suosittelen (vastuu lukijalla) kaikille taiteilijoille jonkin asteista julkista "housuun kusemista" tai muuta "viuhahdusta" ym. "synnissä rypemistä", niin että "mokaa kunnolla" ja saa oikein virallisesti kylähullun (huonon) maineen.

Sen jälkeen kun ei ole enää mitään hävettävää, on taiteilijalla paremmat mahdollisuudet tehdä taidettaan rehelliseltä pohjalta ja hän voi oikeasti kyetä parhaimpaansa, jos hyvin käy. Jumi on kadonnut.

Mutta kaipa se niin on, että elämässä ja luovuudessa kaikki voi mennä "överiksi", niin vastuudet kuin vapaudetkin.

Vapaata vai vastuullista taidetta?

Taiteen vapaus on tärkeä asia taiteen kentällä ja sitä puolustetaan sananvapauteen, perusoikeuksiin vedoten. Taiteen vapaus on kuin kiveen hakattu "totuus", jota ei saa epäillä. Vapauteen näyttää kulminoituvan taiteen tekemisen ydin ja tarkoitus.

Vapaudesta on julkaistu myös kirja "Taiteen vapaus perusoikeutena" (Pauli Rautiainen, Taiteen keskustoimikunta, tutkimusyksikön julkaisu n:o 33), jossa tarkastellaan taiteen vapautta lainsäädännön näkökulmasta. Taiteen vapaus on kirjattu ylös suomen lakiin, perusoikeudet 16.3§, jossa taataan taiteen vapaus hyvin lavealla, epämääräisellä ja runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia sisältävällä tavalla: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.”

Asia on ongelmallinen jo pelkästään siksi, että taiteen käsite on jatkuvasti muutoksessa ja epämääräinen. Ja miten voidaan määritellä taiteelle vapaus, kun ei pystytä kunnolla vastaamaan kysymykseen: mitä taide on?

Taiteen ydinalue on tässä selkeä. Maalaukset ja perinteinen tekeminen on helppo nähdä taiteena, mutta ongelmia syntyy reuna-alueilla, taiteen marginaaleissa, kuten vaikkapa graffiteissa ja käsitetaiteen alueella.

Valtio "turvaa" taiteelle vapauden. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että taiteilijana saan tehdä lähes mitä huvittaa. Täytyy vain varoa tekemästä asioita, jotka voidaan tulkita "rikoksiksi" tai loukkaavat yleistä moraalitajua, mikä taas on kokoajan muuttuva käsite. Yleisimmät taiteen vapauden hinkkausalueet ovat erilaiset epäsiveellisyyteen, uskonrauhaan ja kunnianluokkaukseen liittyvät asiat.

Nyt kirjaa lukiessa, ja jo pitkään vapauskeskustelua seuranneena, en voi muuta kuin hämmästyä sitä kuinka vähän, (käytännössä ei olenkaan), vapauden yhteydessä puhutaan vastuusta. Eikös jo vanha sanontakin kerro että "mitä suurempi vapaus, niin sen suurempi on myös vastuu".

Jäin miettimään mitä on vapaus, jos vastuuta ei oteta samalla huomioon? Kirjailija Riikka Pulkkinen sanoi muutama viikko sitten sunnuntain Hesarissa (14.12.2008) "Vapauden rajat"-artikkelissa että "Vapauksien ja oikeuksien kartoittaminen ei riitä. On puhuttava vastuusta." Samassa artikkelissa Pentti Linkola vertaa vapaata ihmistä tuhoa kylvävään hirviöön ja kertoo vapaus sanan olevan pahimpia mahdollisia kirosanoja mitä maan päältä löytyy.

Ja siteerataan tässä samaan pötköön vielä Abraham Lincolnia: "Maailma ei koskaan ole pystynyt määrittelemään käsitettä vapaus."

Voisihan vastuun nähdä taiteessa myös positiivisena asiana, eikä vain moralistien yrityksenä rajoittaa taiteen tai sanan- ja ilmaisunvapautta. Monilla aloilla jo on omat eettiset ohjeensa ja suosituksensa. Miksi emme myös taiteessa voisi keskustella taiteilijoiden vastuista ja oman eettisen "ohjeiston" laatimisesta?

Elääks tällä?

Silloin kun tapaan taidekentän ulkopuolisia ihmisiä, minulta kysytään yleensä kahta kysymystä: "Onkos sulla näyttelyitä tulossa?" ja "No, mitenkäs taiteilijan bisnekset sujuu?"

Ensimmäistä kysyvät yleensä ne joita kulttuuriasiat muutenkin kiinnostavat. Jälkimmäistä taas kysyvät ne joita kulttuuririennot eivät pahemmin innosta. Joskus tämä sama kysymys muodossa esitetään rohkeammin muodossa: "Elääks tällä?"

Molemmat kysymykset ovat oikeastaan small-talk tyyppisiä keskustelun avauksia, jotka ikäänkuin kuuluu esittää taiteilijalle. Kysymyksiä, joista on hyvä lähteä liikkeelle.

Harva on oikeasti kiinnostunut taiteilijan kyvystä maksaa laskunsa tai missä taiteilija näyttelynsä pitää. Joskus toki näyttelykysymys on tarkoitettu vihjeeksi, että kutsua voisit laittaa tulemaan.

Myös kolleegoille esitetään näitä samoja kysymyksiä. Ehkä on niin että taiteilijan ammatti hahmotetaan edelleen stereotypioiden, taiteilija-kliseiden ja erilaisten taiteilija-mielikuvien kautta. Ja siksi on myös muodostunut tavaksi kysyä taiteilijoilta näitä kliseemäisiä kysymyksiä.

Kuulin "elääks tällä" kysymyksen ensimmäisen kerran jo reilut parikymmentä vuotta sitten ja senkin jälkeen olen kuullut sen useita kymmeniä kertoja. Silti en oikein vieläkään osaa siihen vastata. Viimeisimmälle utelijalle sanoin: "Ilmeisesti elää, koska olen yhä hengissä."

Ehdotus taiteen mesenaattijärjestelmästä

Ajauduin sivustolle kiva.org, jossa kerätään rahoitusta pienyrittäjille, jotka yrittävät parantaa toimintaedellytyksiään hyvin puutteellisissa olosuhteissa. Sivuston kautta nämä varojen puutteesta kärsivät köyhien maiden yrittäjät esittelevät toimintaansa ja kertovat mihin he lainaamansa rahan käyttäisivät.

Summat ovat länsimaalaisittain pienehköjä, yleensä muutamasta satasesta tuhanteen tai pariin, mutta kehitysmaissa nämä summat saattavat vastata jopa useamman vuoden palkkaa.

Tästä nousi mieleeni toinen ajatus, joka saattaisi olla jopa toteuttamiskelpoinen suomessa. Taiteen tekeminen on se yhteiskunnan osa-alue, joka kärsii jatkuvasta varojen ja tuen puutteesta. Ja erialojen taiteilijat haaskaavat runsaasti voimavaroja muiden töiden tekemiseen ja kaikkeen sellaiseen jolla yritetään turvata toimeentuloa.

Ajatelkaapa jos yhä useammat taiteilijat voisivat keskittyä varsinaiseen työhönsä, taiteen tekemiseen, jokapäiväisen selviytymiskamppailun sijaan. Tällä olisi varmasti nostetta suomen muuhun talouteen ja myös yleiseen hyvinvointiin, kun vaikkapa ympäristötaiteilijat saivat työskentelymahdollisuuksia.

Mitä jos olisi kiva.orgin kaltainen "Taidemesenaatti-verkosto", jossa varoja tarvitsevat taiteilijat voisivat esitellä toimintaansa ja jossa kuka tahansa voisi tukea haluamallaan summalla niitä hankkeita ja taiteilijoita mitä pitää tärkeinä?

Ja ehkä ajatusta voisi myös kehittää niin että taiteijat maksaisivat saamansa tuen takaisin omalla taiteellaan. Eri taiteenalat ovat takaisin maksussa hieman eriarvoisessa asemassa, mutta tapoja varmasti löytyy.

Isompi mesenaatti voisi saada taiteilijalta vastineeksi teoksen, mutta järjestelmässä voisi olla mukana myös museolaitos, teatterit ja kirjankustantajat ja ylipäätään koko taidekenttä. Taiteilija voisi silloin lahjoittaa (vastineena tuestaan) vaikkapa teoksen museoon ja museo puolestaan huomioisi lukuisat pienmesenaatit vaikkapa vuosilipuilla. Tai teatterit lahjoittaisivat pääsylippuja näytelmäkirjailijoita tukeneille. Tai miksei takaisinmaksu voisi tulla myös kulttuurisetelien muodossa, mutta tämä vaatisi taas valtion mukaan tulon asiaan.

Voi olla että ehdotus menee aika isoksi ja vaatii kunnolla toteutettuna paljon yhteistyötä kulttuurin eri toimijoiden (hyvin eripuraisten toimijoiden) kesken. Siksi tämä saattaa jäädä torsoksi. Enkä ole tätä tämän pidemmälle kehitellyt tai pohtinut. Mutta jokatapauksessa tässä voisi olla ajatusta...

(Oheinen nunna kuva haettu Tom Sutpenin blogista, suosittelen)

Kerrostalon rantasauna

Lupasin kesällä laitaa kuvan Lippajärven rannassa olevasta vanhasta saunasta, joka kuuluu läheiselle kerrostaloyhtiölle. Joten tässä pari kuvaa kyseisestä ihmeestä.

On ilmeisen ainutlaatuista että kerrostalolla on oma rantasauna ruuhkaisella pääkaupunkiseudulla ja näin lähellä Helsinkiä. Sauna on luultavasti kuulunut jollekin huvilalle, joka on ollut paikalla ennen kerrostalojen rakentamista. Vielä 50-vuotta sitten alueella oli runsaasti erilaisia huviloita.

Hieman etäämmällä, paikalla jossa nyt on Dementiakeskus, oli komea linnamainen puutalo torneineen, jolla myös oli oma rantasauna. Tuon saunan perustukset ovat edelleen paikoillaan rapistumassa. Järven rantaan on kaavailtu jo vuosikymmeniä kävelytietä, mutta hanke ei etene mitenkään ja rannan annetaan roskaantua kaikessa rauhassa.

Toivottavasti joskus kävelytie tulee edes osalle matkaa rantaa, sillä maisema ja tunnelma on ainutlaatuinen, eikä siitä ole nyt iloa juuri kenellekkään.