Koiranpaska-yhteiskuntakriittistä taidetta

Päätin ryhtyä Yhteiskuntakriittiseksi, sillä sehän on nyt taiteessa muotia. Ajatus pelkästä kotimaisesta kriittisyydestä tuntui kuitenkin hieman mitättömältä, kuten piirikunnalliset painikilpailut, niinpä laajensin kuviot universaaleihin mittoihin ja ryhdyin kokomaailmakriittiseksi.

Oheisen teoksen lähtökohtana on toki saastumiseen liittyvä omakohtainen "taiteilijan lähihavainto", se että koiranpaskakin pitää nykyisin pakata muovipussiin ns. "ympäristöseikkojen" vuoksi. En ole tähän suostunut, vaan vien Topia salapaskalle milloin mihinkin pusikkoon ja siirtelen kokkareita tikunnokassa erinäisten pensaiden lannoitteeksi.

Ja syy on tämä. Jos yksi koira tekee tarpeensa kaksi kertaa päivässä ja yksi muovipussi painaa 5-8g niin silloin pökäleiden pakkaaminen tuottaa muovijätettä 3,5-5,8kg vuodessa. Joten pelkästään suomalaisten koirien ympäristöprojekti saastuttaa luontoa aiheuttamalla tonnitolkulla muovijätettä. Eu-tasolla ja laajemminkin ja myös hieman kärjistäen, tämä tarkoittaa sitä, että jossain päin maailmaa pyörii muovipussitehdas (tai tehtaita) pelkästään hyvinvointimaiden koirien jätösten pakkaamista varten. Tämä jos mikä on täysin turhaa tuotantoa ja energian haaskausta.

Myös ravintoa pakataan liikaa ja tuntuu siltä että muoviin kääritään nykyisin lähes kaikki mahdollinen kurkuista kanankoipiin. Muovipakkaamista tulisi mielestäni rajoittaa rankalla lainsäätäjän kädellä ja palauttaa irtomyynti ja lihatiskit kunniaan. Ehkäpä myös muovipakkausten panttijärjestemässä voisi olla itua.

Ja eikö olisi ekologisempaa säätää sellainen koiranpaskalaki, joka velvoittaisi koiranomistajaa kanniskelemaan mukanaan vaikka pientä 100g:n muovilapiota tai puista vastaavaa, jonka avulla nokareet siirretään yksinkertaisesti sopivampaan paikkaan? Lainsäätäjän pitäisi tuuppaista tämänkaltaiset asiat liikkeelle, mutta mitään ei näytä juuri tapahtuvan.

Näiden syiden innoittamana tein tämän "Stop"-etsauksen, joka sopii universaaliin maailmanparantamiskäyttöön. Teoksessa on käsi, pysäytysmerkki, joka muodostuu ihmiskunnan aiheuttamista päästöistä. Sanoma on selkeä: Lopettakaamme oman globaalin pesämme likaaminen!

Ensin ajattelin antaa kuvan copyright-oikeudet, jollekin aktivistiryhmälle, joka lätkisi kuvaa tarroina kansanedustajien takapuoliin, jotta asioihin saataisiin vauhtia. Mutta kun pohdin asiaa pidemmälle niin luovuin aikeestani, sillä tajusin että tarratkin tehdään yleensä muovista ja että niitä voisi sitten löytyä vähän sieltä sun täältä ja niiden irroittelussa saastuisi maailma vain lisää käytetyn pesuaineen, liuottimien ja tärvätyn energian muodossa.

Niinpä tämäkin "maailmanparannusyritys" jää lähinnä elitistisen teoreettiseksi "taiteilijan kannanotoksi", jolla ei tule olemaan mitään vaikutusta siihen faktaan että maailma hukkuu paskaan.

Mutta teoksella on taas enemmän merkitystä uralleni, sillä todennäköisesti työ osallistuu johonkin taidegrafiikan katselmukseen lähitulevaisuudessa ja auttaa osaltaan minua selviytymään taiteilijana taidemaailman yhä kovenevassa kilpailussa.

Tässä onkin taiteen ns. yhteiskuntakriittisyyden ongelma.

Voiko taideteos olla aidosti yhteiskuntakriittinen, kun taiteilijan on samalla ajateltava myös omaa uraansa? Voiko kukaan ajaa täysin aidosti mitään asiaa, samalla kun hän rakentaa tekojensa kautta omaa uraansa, omaa tulevaisuuttaan? Sanoisinkin että taiteilijan yhteiskuntakriittisyydessä on pahasti kaksinaamaisuus mukana. Ja sama pätee myös politiikkaan. Tässä mielessä politiikot ja taiteilijat ovat samankaltaisia.

Köyhän miehen kahvinkeitin

Kuvassa on vanha uskollinen ja käytössä lohkeillut kahvinkeittimeni vuosimallia 1982, joka katosi äskettäin hieman epäselvissä olosuhteissa. Vahva epäilyni on että vaimoni on heittänyt sen salaa pois...

Vielä muutama vuosi sitten join kahvia päivän mittaan monta mukillista. Aloitin kahvittelut heti aamusta ja keittelin tauoilla, lounaalla, valipalaa ottaessa ja aina kun janotti. Muki oli aina työpöydän kulmalla ja niinpä kahvia tuli siemailtua päivässä litra puolitoista.


Tämä tekee reilut 400 litraa vuodessa. Ja jos asiaa ajattelee 25 vuotisen kahvin suurkulutus historiani kautta, niin kvarttaalivuosisadassa se tekee 10000 litraa. Ja selväähän on ettei kenenkään vatsa kestä tällaista nautiskelua.

Joten lopetin päivittäiset kahvittelut ja siirryin satunnaisiin silloin tällöin otettuihin kupposiin. Mutta nestettä pitää ihmisen saada ja jokin pahe olla. Niinpä otin tavaksi juoda päivittäisen ns. iltakaljan.

Nyt olen kuitenkin havahtunut salaperäiseen 10 kilon painon nousuun. Ihmettelin miksi paino nousee vaikka ruoka on sitä samaa terveellistä ja liikunta yhtä tehotonta kuin ennenkin.

Mysteeri avautuu pienen "oluen kalorit"- laskutoimituksen kautta: Juon iltaisin aina yhden ison puolen litran tölkin, jossa kaloreita on 170. Vuodessa se on 182,5 litraa, mikä vastaa 8,6 litraa absoluuttista alkoholia ja 62050 kaloria, joka taas vastaa vajaata 8 kiloa läskiä, näin Ojalan laskuopilla.

Aika läjä läskiä ja noin vain puoli huomaamattomasti. Ja samalla myös aika huomaamaton hivuttautuminen suomalaisten alkoholin keskikulutuksen lähelle, joka vuonna 2007 oli 10,5 litraa absoluuttista 100%:sta alkoholia.

Nyt muutan taas nesteytystä ja koetan ottaa käyttöön isoisän "kohtuudella kaikkea"-ohjeen. Eli käytännössä lisää lenkkiä koiran kanssa ja olutta vain joka toinen ilta ja sekin pienissä 0.33 litran tölkeissä ja joka toisena iltana iso pitkä jäävesi huurteinen.
Ei tässä kai nyt muukaan auta, kun en voi kalorittomaan kahviin enää palata ja teen juonti on minulle liian mautonta ja tylsää. Jos muutos parempaan ei ala kohtuu ajassa näkymään, siis vaa'alla, niin sitten pitää varmaan opetella tupakoimaan.

Terveyden kannalta katsottuna kaikki isokokoiset pakkaukset pitäisi lailla kieltää kuten isot makeispussit, jättilimut ja oluen pintti eli 5,7 dl:n tölkki.

Raekuuro Espoossa 26.6.2008

Tässä sai jälleen kerran todistaa sitä vanhaa sanontaa että "Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen". Ukkosrintama liikkuu parhaillaan Espoossa ja nappasin tämän kesäisen kuvan asian vakuudeksi heti tuoreeltaan n. klo 15.45 kun sateessa oli pieni tauko.

Jumala löi vasaralla peukaloon

Löin vasaralla peukalooni ensimmäisen kerran reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Olin koulun veistotunnilla naputtelin nauloja linnunpönttöön. Vieressä oli yksi kaverini, joka huitoi vasarallaan miten sattui ja taittoi huonoilla osumilla jokaisen naulan vinoon. Katselin syrjäsilmällä hymyillen tuota tunarointia ja naulasin itse esimerkillisesti.

Ajattelin mielessäni että olen minä aika hyvä, oikeastaan tosi hyvä ja enkä laikaan tuollainen mämmikoura. Samassa isku lipsahti peukaloon ja kipu välähti silmissä. Rippikoulun käyneenä nöyrryin heti, että Jumala tässä varmaan kasvattaa lastaan ja poistaa itsetyytyväisyyttä sielustani.

Toisen kerran löin peukaloon parikymmentä vuotta sitten, kun rakensin aitaa. Vaivuin itsetyytyväisiin ajatuksiini ja sain jälleen rangaistuksen omasta vasarastani. Sama toistui uudelleen ateljeeta rakennettaessa kymmenen vuotta sitten. Rakensin puusepän kaverina peräseinää ja vasarat heiluivat. Ajattelin että olen minä aika hyvä ja että varmaan olisin pystynyt suoriutumaan koko rakennusurakasta ilman ulkopuolista rakentajaakin. Ja mäiskis, p**kele.

Nämä tapaukset toimivat minulle uskoa vahvistava tekijänä. Jumala ikäänkuin todisti minulle olemassa oloansa kolmella rangaistuslyönnillä peukaloon.

Mutta ajattelu ja logiikka on kummallista. Tänään löin jälleen peukaloon työtasoa laittaessa. Mutta nyt en ajatellut mitään omahyväistä, kuuntelin vain radiota ja viheltelin. Kipu oli samanlainen kun ennenkin.

Rupesin vanhasta kokemuksesta etsimään syytä tapahtumalle. Mutta mitään syytä ei löytynyt. Jäin hämmentyneenä miettimään että olenko näin paatunut etten edes tajua mistä saan sapiskaa? Tai onko Jumala kiireiltään unohtanut minut niin että sain tälläkertaa lyödä sormeeni aivan omatoimisesti? Vai koetteleeko hän minua lyömällä vasaralla ilman syytä?

Lenin Varsovassa

Mistä johtuu että taiteilijoista ja taiteesta kuulee aika vähän vitsejä?

Tässä kuitenkin yksi joka nousi mieleeni. Luin sen muistaakseni Taide-lehdestä muutamia vuosia sitten.

Elettiin 70-lukua Varsovassa ja neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Breznev oli tulossa vierailulle kaupunkiin. Puolan kommunistinen puolue päätti juhlistaa Breznevin vierailua tilaamalla tapahtuman kunniaksi "Lenin Varsovassa"-aiheisen maalauksen.

Mutta tehtävän suorittamiseen sopivaa maalaria ei meinannut löytyä, sillä Lenin ei todellisuudessa koskaan käynyt Varsovassa ja sosialistiseen realismiin uskovat taiteilijat eivät maalaa mitään mielikuvituksesta. Viimein kuitenkin löytyi nuori lahjakas maalari joka lupasi toteuttaa työn.

Breznevin vierailu alkoi. Juuri valmistunut ja asianmukaisesti peitetty maalaus kannettiin viime hetkellä suureen juhlasaliin, jonne Neuvostoliiton ja Puolan puolue-eliitti oli kokoontumassa. Tilaisuus alkaa ja puheita pidetään. Viimein tulee maalauksen paljastamisen aika.

Peittävä kangas vedetään sivuun ja syntyy hämmentynyt kohahdus. Kuvassa on alaston nainen, joka makaa rakastelusta voipuneena sängyllä savuketta poltellen ja etualalla on nuori puoluevirkailija joka napittaa housujaan.

Puolan puolueen johtaja pomppaa pystyyn ja tivaa maalarilta:
"Mitä tämä tarkoittaa? Kuka tuo mies on?"
"Hän on puoluevirkailija Mihail Drez..."
"Mitä? Kuka on tuo nainen?"
"No, hän on Nadezda, Leninin vaimo."
"Mitä helvettiä!!! Missä on Lenin?"
"Lenin on tietysti Varsovassa."

Kädetön kuvanveistäjä

Joskus vuosia sitten luin jostain aforismin, joka mielestäni kiteyttää hyvin taiteen tekemisen pakkomielteen ja sen mukana tulkevat ristiriidat suhteessa normaaliin elämään. Taiteilija kykenee harvoin vastaamaan odotuksiin rahan ansaitsijana ja hän jää helposti alimittaiseksi rahaan liittyvissä asioissa.

Tämä kipuilu koskee erityisesti mies taiteilijoita, sillä koko länsimainen yhteiskunta rakentuu ajatukselle että "mies elättää perheensä". Siksi myös taiteilijan läheisillä on usein tämän perinteen mukaisia odotuksia taiteilijan uran suhteen. On vaikea tajuta miksi mies yhä vaan tekee taidettaan vaikka ollaan kaukana palkansaajien keskiansioista ja elämä muutenkin on yhtä tuskaa.

Tässä lupaamani aforismi. Jos joku tietää kenen se on niin olisi mukava saada asiasta tieto.

"Hän oli maailman ainoa kädetön kuvanveistäjä. Hän piti talttaa hampaissaan ja vaimo löi häntä puunuijalla päähän."

Taiteellista huoraamista

Viime päivinä olen miettinyt taidekentällä yhä voimissaan olevaa käsitettä "taiteellinen huoraaminen".

Ilmaisu tarkoittaa sellaista taiteellista työskentelyä, jossa taiteilija tekee teoksia rahan ansaitsemismielessä. Tälläista toimintaa on esimerkiksi, teosten tekeminen hyvin myyvästä aiheesta, tilausteokset, muotokuvien teko, vaalitaulut tai muu vastaava. Taiteellisessa huoraamisessa taiteilija ikäänkuin jakaa luovuuttaan asiakkaalle rahasta. Ajatellaan että huoraava taiteilija on kyseenalaisella, syntisellä tiellä tyydyttäessään markkinavoimien taiteellisia tarpeita.

Vastakohtana taiteelliselle huoraamiselle on ns. vapaa taiteellinen työskentely ei-kaupallisine lähtökohtineen. Siis työskentely, jossa taiteilija keskittyy omien tärkeinä pitämiensä teemojen ja ideoiden työstämiseen, ilman taloudellisia taka-ajatuksia. Vapaa taiteilija käyttää luovuuden lahjaansa aidon "tositaiteen" tuottaamiseen ja hän varjelee lähtökohtaisesti neitsyyttään kaupallisia kähmintöjä vastaan.

Tässä asetelmassa on vahvasti myös uskonnollinen sävy. Neitseellinen, kaupallisesti synnitön taiteilija tuottaa aitoa taidetta museoiden ja muiden taiteen palvontapaikkojen tarpeisiin. Taiteilija on kuin kerjäläismunkki tai nunna joka valmistaa pyhiä taide-esineitä erilaisille taiteen pyhiinvaelluspaikoille, puhdasta taidetta jonka tarkoitus on koskettaa, herättää ajatuksia, nostaa esiin epäkohtia, kritisoida, tarjota lohtua ja näyttää suuntaa. Tätä kun ajattelee niin ehkä taideyliopistojen yhdistämisessä pitäisi etsiä liittolaisia myös uskontotieteen suunnasta.

Asetelmakin on kuin suoraan evankeliumi tekstistä: "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä "taidejumalaa" että mammonaa."

Taideuskonnollista idyliä vain häiritsee se tosiseikka että aika harvalla taiteilijalla on varaa olla taideneitsyt. Käytännössä kentällä häärää monenkirjava joukko kaikenlaista osa-aikahuoraa ja puolineitsyttä ja erilaisia rooleja vedetään aina tilanteen mukaan. Mukavaa on esiintyä neitsyenä apurahojen avulla tai jos elämäntyyliin on muuten varaa tai jos omaa poikkeuksellista sisua kituuttelussa.

Mutta lopulta kaikki on pelkkää silmän lumetta, sillä raha liittyy jossain vaiheessa kaikkeen taiteeseen oli se sitten kuinka ei-kaupallista tahansa, joko suoraan lätkäistynä hintalappuna tai sitten apurahojen salakaavussa.

Näyttäkää minulle minulle taiteilija joka väittää olevansa vapaa, myös rahan rasituksista vapaa, niin minä näytän teille valehtelijan. Kukaan ei ole rahasta tahraton ja jokaisessa taiteilijassa asuu pieni sivutoiminen huora.

Kun uskonto sekoituu taiteeseen niin aivan normaali työnteko saadaan näyttämään likaiselta. Muilla aloilla vastaavaa huoraamista kutsutaan elinkeinotoiminnan pyörittämiseksi tai ammatinharjoittamiseksi.

Oikaisuja

Sain eilen aamutuimaan pari puhelinsoittoa ja viestiä, joissa tuttuni tiedustelivat että olenko ruvennut työskentelemään salanimellä.

Hesarin jutussa "vaalitaulujen kauppa on satojen tuhansien eurojen arvoinen bisnes" esiteltiin näkyvästi teoksiani, mutta niiden väitettiin olevan aivan muun taiteilijan tekemiä.

Juuri se ainoa teossarja jonka olen tehnyt poliittiselle puolueelle nostettiin nyt vaalitaiteen esimerkiksi ja osaksi vaalirahoitussotkua. Näin vaikka teokset on tehty vuoden lopulla ja reilusti vaalien jälkeen ja puolueen 90-vuotis juhlavuotta ajatellen.

Tänään hesari sitten oikaisi virheensä huomaamattomasti pienellä parin rivin ilmoituksella kotimaan uutisten seassa. En ole nyt aivan varma pitäisikö asiasta olla pahoillaan vai iloinen kun nimeni ei ilmeisesti sen enempää sotkeudu tähän.

Taiteilijan kannalta tässä on kyse toimeentulosta. Toiset rahoittavat vapaan taiteilijaelämänsä tekemällä muita töitä ja jotkut onnekkaat apurahoilla. Oma ratkaisuni toimeentulo-ongelmaan (apurahoja odotellessa) on ollut tilaustaiteen tekeminen.

Tämän kaltaisilla tilaustöillä maksan laskuni ja rahoitan myös vapaan taiteeni. Eli ne työskentelyjaksot, jolloin olen luovuksissa ja työskentelen itselleni tärkeiden ideoiden ja teemojen parissa.

Kaikki eivät halua harjoittaa taidetta uskontona

Hesarin klttuurisivuilla oli 17.5 artikkeli "Aidolla taiteilijalla on aina syvä eetos", jossa Joensuun yliopiston kirjallisuuden professori Erkki Sevänen puolustaa nykytaidetta markkinavoimia vastaan ja sitä kuinka "Taide on korvannut uskonnon".

En nyt ota tässä mitään kantaa ajankohtaiseen lapsiporno oikeudenkäyntiin. Oikeastaan jäin miettimään artikkelin otsikossa olevaa "eetos"-sanaa ja artikkelin musta-valkoista ajattelua. Sanakirjan mukaan eetos tarkoittaa tekoja ja arvoja ja niiden hyväksyttävyyttä pohdiskelevaa siveellistä mielenlaatua. Ja tämä näkyy yhteiskuntakriittisyytenä, joka kuulemma on aina mukana ns. "aidon taiteilijan" teoksissa.

Mutta jos on olemassa aitoja taiteilijoita, niin silloin on myös olemassa "epä-aitoja" tai vähemmän aitoja taitelijoita. Niitä joiden taiteenteon motiivit eivät nouse yhteiskuntakriittisyydestä, vaan tekemisen moottori löytyy esimerkiksi luovuudesta tai vaikkapa omasta elämästä.

En vastusta taiteilijan oikeutta yhteiskuntakriittiseen tai poliittiseen julistukseen, mutta vastustan sitä että toisin toimivat taiteilijat jäävät tukijärjestelmissä helposti heitteille ja ilman taloudellista apua tai muuta ammatinharjoittamiseen liittyvää tukea. Tukijärjestelmät toimivat nyt niin että niissä suositaan aitoja, oikeaoppisia ja muodissa olevia.

Se että taiteilija yrittää itse tulla taloudellisesti toimeen tekemällä omaa työtään pitäsi mielestäni olla taiteilijalle kunniakasta, eikä jotain kummallista likaisille kaupallisille markkinavoimille antautumista, joka häiritsee taidejumalan pyhiä palvontamenoja. Myös "vääräuskoiset" tarvitsevat tukea ja tietoa elinkeinoasioista, sillä taiteilijan omatoimisessa yrittämisessä on leipä todella tiuhkassa ja kaikki apu olisi tuiki tarpeen.

Taiteilijoiden keskuudessa tarvittaisiin kunnollinen keskustelu taiteilijan työstä nimenomaan elinkeinona ja keskustelu esim. siitä onko nykyinen apurahajärjestelmä taiteilijakunnalle paras mahdollinen vai voisiko jokin muu, esim. kaikille tasapuolinen taiteilijatoiminnantuki, olla vielä parempi ja jopa toteutettavissa oleva järjestelmä?

Miksi tähän keskusteluun ei uskalleta ryhtyä? Pelottaako se että avaamalla suunsa sulkee samalla omat mahdollisuutensa mahdolliseen apurahoitukseen. Näin voi tietysti käydä. Jo useampi vanhempi kolleega on epäillyt minulle että "olen pilannut arvostelevilla puheillani omat apurahamahdollisuuteni".

Mutta mitään muutoksia tai parannuksia ei varmasti synny jos ei keskustelua ensin käydä. Kuten keskustelua taiteen myyntiin liittyvistä pelisäännöistä, eli pohdintoja "taiteen työehtosopimuksesta" jossa näyttelytoiminnan käytännöt ohjeistetaan. Tai pohdintoja taidelainaamotoiminnan laajentamiseksi koko maan kattavaksi järjestelmäksi ja keskustelua muusta vastaavasta likaisen markkinapirun saastuttamasta.

Kaikki taiteilijat eivät halua harjoittaa taidetta uskontona, olla yhteiskuntakriittisiä tai julistaa politiikkaa vaan yksinkertaisesti tehdä työtä ja taidetta vapaasti ja tulla taloudellisesti edes siedettävästi toimeen. Taidejumalan palvonnassa ei saa uhrata koko ammattikuntaa. Tukea tarvitaan laaja-alaisesti, ammatillisesti ja tasapuolisesti.

Miksi taiteilijat etsivät sallitun rajaa?

Taiteen moraaliasiat ovat taas pinnalla ja siksi laitan tähän vanhan mielipidekirjoituseni, josta on tullut yllättävän ajankohtainen. Teksti julkaistiin Hesarissa 31.10.2005.

Miksi taiteilijat etsivät sallitun rajaa?

Parhaillaan käydään keskustelua taiteen moraalista. Miksi taiteen nimissä voi tehdä moraalisesti kyseenalaisia tekoja, sellaisia joita muu yhteiskunta ei hyväksy. Muualla porno on yhä K-18 pornoa, mutta museossa samat aktit muuttuvat kaikille sallituksi taiteeksi. Mistä on kyse ja miksi osa taiteilijakuntaa etsii sallitun rajaa?

Valtaosa taiteesta tehdään estetiikka-vetoisesti, jolloin kauneus arvot, muotokieli, harmonia, väri jne. ohjaavat työskentelyä. Mutta osa nykytaiteesta tehdään eräänlaisena ”julistustyönä”, jolloin tärkeimmäksi nousee se että taiteilijalla on asiaa ja hän haluaa tulla kuulluksi. Usein taide on myös jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta. (Perinteisemmässä jaottelussa puhutaan kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta.)

Ei-kaupallinen, julistava taide on täysin riippuvaista ulkopuolisesta rahoituksesta. Kilpailu apurahoista käy vuosi vuodelta tiukemmaksi. Yhä useammat oppilaitokset suoltavat uusia kykyjä taiteen jo ennestään ahtaalle pelikentälle. Kun v. 1970 taidekoulujen määrä laskettiin yhden käden sormin, niin nykyisin eivät enää varpaatkaan riitä. Suomen Taiteilijaseuran jäsenmäärä on myös kasvanut samassa ajassa 450 henkilöstä yli 2000:teen. On tultava huomatuksi. Jos et erotu joukosta, jäät nuolemaan näppejäsi ja katoat taiteinesi alati kasvavaan taiteilijamassaan.

Taiteen tekemisen lähtökohdat ovat luovuudessa. Taiteilijalla on luovaa potentiaalia. Kun luovuus saa mahdollisuuden, ryhtyy taiteilija ”toteuttamaan itseään”, tulkiten ympäristöään ja elämän ilmiöitä. Syntyy teoksia, ”taiteilijan näkemyksiä”, ”taiteilijan totuuksia” erilaisista asioista. Taiteilija on siis todellisuuden tulkitsija, oman totuutensa julistaja. On syntynyt oraakkeli. Joillekin taiteesta tulee tie, totuus ja elämä, uskonto, jonka puolesta taistellaan ja jonka profeettana kilvoitellaan. Saatu malja halutaan tyhjentää loppuun asti ja selvittää mihin tämä tie oikein vie.

Totuuden etsintä on luontevaa aloittaa omasta itsestä, sillä aito taidehan on tekijänsä näköistä, omakohtaista ja omista lähtökohdista nousevaa. Mutta aika usein syvällisen itsekaivelun tuloksena näyttää taiteilijan kädestä löytyvän hänen omat munansa. Ja kun munien totuus sitten julistetaan ei kultturEllien auta muu kuin ihastella. Sääli niitä, joiden itsetutkistelu tuottaa vain untuvaista napanöyhtää.

Jos taiteilija ei tunnusta kristillisiä perusarvoja tai muutenkaan kunnioita yhteiskuntanormeja, voi hän lähes esteettä syventää totuuden etsintäänsä haeskelemalla ”sallitun rajaa”. Mutta toki taiteilijallekin raja löytyy. Se löytyy siinä, että mitään sellaista ei taiteen nimissäkään tehdä, joka voisi tuhota koko taiteiljauran. Mutta kaikki muu on sallittua, jos se vain auttaa pärjäämään kovenevassa kilpailussa ja edistää matkaa kohti kuolematonta mainetta. Eihän taidetta täällä huvikseen tehdä, vaan siksi että löydetyt totuudet säilyvät ja ravitsevat vielä jälkipolviakin. Taiteessa pitää olla munaa.

Ihmisentappo-video jää taiteenystäviltä näkemättä, sillä se muuttaisi taiteilijan murhaajaksi ja kuka enää haluaisi tehdä taiteellista yhteistyötä murhaajan kanssa? Teko saattaisi myös vesittää aiemmankin tuotannon. Museoissa ei tulla myöskään näkemään koraanilla tapahtuvaa takapuolten pyyhintää, sillä oma henki on taiteilijalle niin tavattoman rakas. Lähes kaikki muu onkin sitten uhrattavissa taiteen alttarilla, jos kilvoittelu sitä vaatii. Vai onko?

Taiteen vapaudesta

Viime aikoina olen pohtinut taiteen vapautta. Koko alku vuosi on mennyt erilaisia tilausteoksia tehdessä ja tilaustöistä ajatellaan että ne eivät edusta sitä kaikkein vapainta taiteen tekemistä. Tilausteosten vapautta rajoittavat mm. se että työ tehdään rahapalkkiota vastaan tilaajalle, prosessissa on mukana asiakaslähtöisyys ja teoksella on toimitusaika.

Mutta eroaako tilaustyö paljoakaan ns. vapaasta taiteesta? Kun asiaa miettii niin huomaa että vapaallakin taiteella yllävän paljon rajoitteita. Aikataulut painavat usein päälle, kun teoksia pitää saada aikaiseksi tiettyä näyttelyä varten. Joskus näyttelyyn liittyy "läpimurtoajatus", se että taiteilija huomattaan ja hän saa tunnustusta. Tällöin taiteilijan voisi ajatella tekevän teoksia maineen tavoittelun takia, kriitikoita ja taiteen asiantuntijoita varten.

Kumpi sitten on "vapaampaa", tehdä teoksia "rahasta" toimeentulon takia vai "maineesta" uran rakentelun ja kunnianhimon ohjaamana? Tästä näkökulmasta katsottuna vapaus tuntuu hieman itsekkäältä.

Joskus galleristi saattaa esittää näyttelyn teoksille sävy tai koko toivomuksia, koska "niitä on helpompi myydä". Tällöin ollaan aika lähellä perinteistä tilaustaidetta, erotuksena on vain se että "tilaaja" on nyt näkymätön kodin sisustaja, taiteilijan kuvittelema taiteen mahdollinen ostaja.

Tai tilanne voi olla se että taiteilija haluaa ottaa teoksillaan kantaa johonkin ja taiteesta tulee keino vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta voiko taide olla ns. vapaata, jos työskentelyä ohjaa poliittinen, uskonnollinen tai muu maailmankatsomuksellinen ajattelu tai jokin pakkomielle toimia jonkin asian puolesta? Eikö tällöin näistä asioista muodostu taiteen tilaajaan verrannollinen vapauden "rajoite"?

Mielestäni kaikkein vapainta taide olisi silloin kun teosten valmistusprosessi etenisi mahdollisimman pitkälle luovuuden ja oivalluksen ehdoilla ja ilman luovan prosessin ulkopuolelta tulevia vaateita. Mutta tässäkin vapaus jää lähinnä teoreettiseksi, sillä käytännössä taiteilijan työskentelyssä ovat aina mukana monet rajoitteet ja laajemman ajattelun esteet, kuten: maailmankatsomus, uskonto, poliitiikka, kunnianhimo, pelot ja angstit tai muut tunne lukot, maineen tavoittelu, rahatilanne, myyntiodotukset jne.

Jos taiteilija pystyisi työskentelemään "kaikesta vapaana", niin tuloksena voisi olla loputon luova prosessi, jossa taiteilija maalaa ja kaapii puhtaaksi samaa kangasta aina uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen, ilman minkäänlaisia paineita teosten valmistumisesta tai ilman mitään sen kummempia tavoitteita onnistumisesta, taiteellisesta maineesta, urasta, laskujen maksamisista tai rahapalkkioista. Eli tärkeintä olisi vain luova tekeminen. Luovuudella rukoilu tai luovan työskentelyn zen. Ja siinä olisi kaikki.

Nyt vapaa taide tarkoittaa sitä, että taiteilija on taloudellisesti riippumaton eli "vapaa", jolloin hän kykenee toteuttamaan teoksiaan niinkuin itse vapaasti valiten haluaa. Eli vapaus on mahdollista vain, jos siihen on varaa. Vapaan taiteilijuuden keskeinen kysymys kuuluukin: Kuka maksaa vapauteni lunnaat? Miten vapauteni rahoitetaan?

Entä jos "varaa" onkin runsaasti ja taiteilija on rikas? Onko rikas taiteilija vapaampi kuin köyhä ja näkyykö tämä taiteen tasossa? Tätä en usko, sillä taiteilijan ammattiin liittyy myös kutsumus ja taiteen tekemiseen täytyy olla halu, jopa pieni pakko. Ja tämä pakko yhdessä lahjakkuuden ja olosuhteiden kanssa synnyttävät taidevirtausten melskeessä hyvää taidetta, jos synnyttävät. Olosuhteisiin vaikuttavat rahan lisäksi myös ihmissuhteet, elämäntilanteet, terveysasiat ja monet muut seikat. Raha yksin ei mahdollista hyvää taidetta, vaikka se taiteilijan työtä ja elämää huomattavasti helpottaakin.

Itse olen valinnut toimintatavan jossa yritän "ansaita" jaksottaista vapauttani tekemällä säännöllisesti tilaustaidetta rahasta. Ja nämä tilaukset teen hyvillä mielin, sillä lopulta taiteessa kaikki on jokatapauksessa sitä yhtä ja samaa, enemmän tai vähemmän kahlittua.

Apurahoitus vääristää elinkeinonharjoittamista

Liisa Hyssälä lupailee (HS 24.4.) parannusta apurahan saajien sosiaaliturvaan. Hyvä ja kannatettava asia sinänsä, mutta ikävä kyllä sillä ei ole mitään merkitystä ainakaan omaan tilanteeseeni.

Kuulun niihin jotka tekevät taidetta olosuhteista riippumatta ja myös silloin kun tilausteoksia ei ole näköpiirissä tai taulukauppaa ei synny. Tällöin vain on pärjättävä läheisten tuella ja yritettävä hankkia jostain myyntiä. Ja kuten muidenkin alojen ammatinharjoittajat ja yksinyrittäjät, niin näin toimivat taiteilijat ovat vailla mitään perusturvaa, elleivät sitä itse kykene itselleen ennakolta ostamaan.

Näissä keskusteluissa unohdetaan järjestelmällisesti se tosiseikka että kuvataiteessa on kyse myös elinkeinosta, se että suuri osa taiteilijakunnasta yrittää tulla ammatillaan edes jotenkin taloudellisesti toimeen. Ja asiahan vaietaan siksi että apurahoitus näyttää elinkeinon näkökulmasta kilpailun vääristämiseltä, hieman yksipuolisesti jaetuilta elinkeinotuilta ja nykysysteemin täysremontti on liian vaivanloista.

Näyttelyn järjestäjänä apurahoitettu taiteilija on nimittäin aivan eri asemassa, kuin kaikki kulunsa itse maksava kolleega. Ja teosten myynnistä ja maineesta on molemmilla lopulta kyse. Suomen perustuslakiin ylöskirjattu yhdenvertaisuus lain edessä ja elikeinon vapaus eivät oikein toteudu harjoitettavassa taiteilijapolitiikassa.

Vain sellainen tukijärjestelmä olisi oikeudenmukainen, jossa jokaiselle päätoimiselle ammattitaiteilijalle jaettaisiin samansuuruista taiteilijatoiminnan tukea. Tämä varmasti palvelisi taiteilijoita laajemmin ja korjaisi kilpailun ym. alan vääristymät. Ja olisi varmasti taiteen ja luovuuden kannalta hedelmällisempi maaperä kuin nykyinen.