Luovuksissa

Luin Merin kirjoituksen rakkaudesta ja erilaisista rakkauden määritelmistä vanhojen tietosanakirjojen, pohjalta. Jäin miettimään vanhaa fraasia rakkaus on vihantunteelle vastakkainen tunne , joka näyttää yhä olevan voimissaan. Nimittäin, jos rakkautta katsotaan luovuuden näkövinkkelistä ja ajatellaan että luovuuden tila on eräänlaista rakastumista työhön uppoutumiseen (tai rakastumista omiin ideoihinsa), niin silloin vastavoimana ei suinkaan ole viha vaan pelko. Viha saattaa päin vastoin jopa motivoida tekemistä ja saa "sisuuntumaan", jolloin luovuuteen voi tulla uutta puhtia. Mutta pelko on se joka lamauttaa kaikenlaiset rakkaudet ja saa käden vapisemaan niin ettei ajatus eikä järki kulje ja tekemisestä tulee helposti väkisin yrittämistä ja panikointia. Näin ainakin tässä rakkaudenlajissa, jota myös vapaaksi taiteilijuudeksi kutsutaan, joka on tosiasiassa erään sortin itserakkautta. Suurin pelkohan taiteilijalle on se ettei saisi enää toteuttaa omia rakkaita ideoitaan ja ...

Ehpä tätäkin teosta katsotaan useammassa kerroksessa. Ensin katsotaan pintaa ja päätetään tykkäänkö työstä vai en. Ja jos tykätään niin sitten saatetaan miettiä, mitä taiteilija niin sanotusti tarkoittaa. Niitä joista ei tykätä, (mikä tarkoittaa noin yleistäen samaa kuin huono taide), niitä ei sen syvällisemmin pohdita. Ja sitten kun yritetään ymmärtää, niin voidaan päätyä vaikkapa siihen että "taiteilija yhdistelee teoksessaan kalligrafiaa ja pilapiirrosmaista kiteytettyä ideamaailmaa etsiessään uudenlaista enemmän kertovaa merkkikieltä." Tai sitten "juurimukulaksi muuttunut fallos ja kivespusseihin piilotetut urbaanit merkit kuvaavat mieheisen ylivallan yhteiskunnallista kaikenkattavuutta ja tulevien sukupolvien kohtaloa, jossa elämää on pakko rakentaa isien jättämän perinnön varaan." Vai onko kyseessä "miehen seksuaalinen halu, joka roiskii tulevaisuutta hallitsemattomasti sinne ja tänne, synnyttäen rikkaruohomaista ohdakkeista tulevaisuutta?" Ja voiha...

Mitä taiteisiin tulee niin alun perin - eli antiikin aikoina - ajateltiin että runous ja musiikki ovat jumalallisia. Kuvanveistoa ja maalausta taas pidettiin hikisinä alempiarvoisina käsityöhommina. Museo (kreikaksi mouseion ), paikka jossa siis palvomme nykyisin kuvataiteita, tarkoitti alkujaan muusille omistettua paikkaa. Antiikin muusia eivät pahemmin nykyiset visuaaliset taiteet kiinnostaneet ja tämä näkyy hyvin muusien tehtävissä, jotka Hesiodos kuvaili 700-luvulla ekr. Muusia oli yhdeksän: Euterpe vastuualueenaan huilunsoitto, tanssin muusa Terpsikhore , tähtitieteen Urania . Kleio edisti historiaa, komedian muusana hääri Thalein , tragedian parissa toimi Melpomene , lemmenrunouteen oli erikoistunut Erato , kuororunoudesta vastasi Polyhymnia ja epiikasta muusa Kalliope . Ei siis liittymäkohtia nykyiseen taidemuseolaitokseen, ellei sitten tragediaa lasketa. Taiteilijan elämä kun saattaa joskus kuulua juuri tähän kategoriaan ja teoksetkin ovat siitä pudonneita tragedian hedelmi...

Välillä törmään erilaisiin selitelmiin taideteoksen syntyvaiheista. Yksi "teorioista" on se, että taiteilijalla on ensin selkeä idea teoksesta päässään, vähän niinkuin rakentajan piirros syntyvästä talosta. Sitten taiteilija vain yksinkertaisesti toteuttaa ideansa juuri sellaisena kuin oli sen suunnitellut. Tämä kuulostaa hienolta, mutta käytännössä asia ei ole näin simppeliä. Nimittäin, jos mielessä on etukäteen kovin tarkka kuva syntyvästä teoksesta, niin tämä kutistaa luovan työskentelyn jonkinlaiseksi kopionniksi. Taiteilijasta tulee oman mielikuvansa kopioija, valmiin mallin mukaan kutova käsityöläinen. Kaikenlainen kopionti, myös omien mielikuvien, on mielestäni luovuutta kangistavaa. Jos tavoite on liian kirkas niin silloin matkasta päämäärään tulee helposti suoraviivainen ja yllätyksetön. Ja löytämisen ilokin puuttuu, kun mielessä on jokin tietty tiukasti rajattu lopputulema. Parempi olisi sanoa että taiteilijalla on mielessään vain aavistus teoksesta tai jokin...

Tämä on vastaus kommenttiin jonka nimimerkki Hukassa laittoi edelliseen kirjoitukseen . Selkeä neuvo jonka uskallan antaa teille nuorille, jotka olette vielä taiteilijan tienne alkutaipaleella, on se että taiteeseen on hyvä suhtautua niinkuin elämän tehtävään, kutsumusammattiin ja ymmärtää se että tässä on koko elämä aikaa tehdä vaikka mitä. Kiire ei siis ole, ja "omat jutut" on mahdollista löytää elämän aikana moneen kertaan. Ja oma paikkakin taiteen kentällä (ja elämässä muutenkin) löytyy kyllä aikanaan, jos se on koskaan hukassa edes ollutkaan. Raha on se mikä aiheuttaa taiteilijoille paljon huolta läpi elämän, joten vapaan taiteilijuuden rinnalle on syytä kehittää ajoissa jokin ratkaisu toimeentulon suhteen, oli se sitten kokonaan muita töitä tai ns. leipätöitä omalla taiteella tai vaikka taiteilijayrittämistä, jos se sopii luonteeseen. Mutta vapaa taide ja leipätyöt on pidettävä erillään toisistaan, ainakin oman pään sisällä, sillä jos tekeminen menee pelkäksi rahan per...

Minulta kysytään säännöllisesti luovuudesta, tiedustellaan jotain ihmeellistä yleiskaavaa, jota seuraamalla voisi päästä luovuuden alkulähteille. Ja sitten petytään kun kerron etten tiedä muusta luovuudesta paljon mitään, paitsi siitä mikä liittyy taidegrafiikan tekoon ja kollaaseihin, ja näissäkin ymmärrykseni on vajavaista. Luovuus elämän eri alueilla on nimittäin aina omansalaista. Kuvataiteilijan luovuus on erilaista kun muusikon tai tutkijan, ja myös toisen taiteilijan luovuus poikkeaa hieman kolleegoiden luovuudesta. Ja joka alalla löytyy mielikuvitusta, ei luovuus ole vain ns. luovien alojen ihmisten etuoikeus. Tylsinä pidetyt insinööritkin ovat yllättävän luovia, ainakin jos keksintöjä ja patentteja pidetään mittarina. Myös taiteen eri tekniikoissa luovuus painottuu ("toimii") eri tavoin. Luovuus grafiikan teossa on erilaista kuin kollaasityöskentelyssä. Metalligrafiikassa luovin vaihe on se jossa idea syntyy. Tapahtumien kulku rullaa suunnilleen näin: Ensin herää ki...

Tässä vielä viime viikolla valmistunut "Think" kollaasi. Nyt täytyy rauhoittua ja antaa ajatuksille reilusti tilaa. Pitää pohtia kaikkea, sitä mikä on lähellä ja sitä mikä on kaukana. Muurahaisia ateljeen lattialla ja mustaa energiaa. Sitä kuka olen ja sitä kuka sinä ja keitä me ollaan yhdessä ja sitä onko yhteiskuntaa olemassa ja josko kaikki onkin vain harhaa. On yritettävä ymmärtää sitä mitä ei ymmärrä, naapurin koiraa ja sitä outoa miestä joka sadannen kerran kysyy tupakkaa vaikka olen jo yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa sitten kertonut etten polta. Pitää ajatella perhosia ja sammakoita, joita putoilee ihmisten suista sekä hevosia, jotka hirnuvat tälle kaikelle. On syvennettävä tajuntaa asfaltin suhteen ja betonin ja teräksen ja tekniikan myös, sillä näistä maailma rakentuu umpeen. Haluan ajatella myös pusukaloja ja rakkautta ja pieniä vauvoja ja sitä kaameeaa huutoa joka vaimenee ääniarkistossa. Ja tietysti sitä miksi posti tulee joka päivä eri aikoihin ja sitä miksi me ...

Tämä taitaa mennä hieman nostalgian puolelle, mutta menkööt. Pientä tuulahdusta informalismista ja ehkä 60-luvun popista. Tosin mikäpä minä olen näitä leimaamaan taidehistorian luokkaleimoin. En tiedä noista asioista mitään, minähän olen vaan täällä ateljeessa töissä. Tämän kanssa meni aikaa, työn valmistuminen vaati kuukauden. Otimme yhdessä (teos ja minä) valohoitoa moneen otteeseen ja vähän väliä kahvia. Turhautunutta murjottelua ja lopullinen erokin mielessä monta kertaa. Onneksi valohoito parantaa luovuutta. Eli jos ei tiedä mitä tekee, niin silloin ei pidä tehdä mitään, vaan teos kannattaa jättää hetkeksi sivuun valohoitoon, ja jatkaa vasta sitten kun ollaan vaihdettu riittävästi katseita ja yhteisymmärrys matkan suunnasta alkaa hahmottumaan.

Tässä jälleen yksi viimeaikaisista kollaaseista. Selvästi rimpuilen nyt johonkin suuntaan, vaan enpä vielä tiedä minne. Aika "matemaattis-rakenteelliselta" tämä näyttää näin pieneksi kuvaksi kutistettuna... mutta matka jatkuu.

Nämä graffitit menevät jo hieman ITE-taiteen puolelle, sillä ne on maalattu omalla tontilla sijaitsevan ulkorakennuksen seinään tai sitten kuvat on tilattu joltain graffitin tekijältä. ITE-taiteessa on usein kyse oman elinpiirin rakentamisesta kokonaistaideteokseksi, kun taas graffiteiden ytimestä löytyy anarkiaa ja maailman haltuunottoa, reviirin merkkaamista omien kuvien avulla. Oheisessa manga-henkisessä työssä kiteytyy kuitenkin hyvin graffitien keskeinen ongelma, josta ei pahemmin kuule puhuttavan. Nimittäin se että jokainen graffiti on aina myös "mielipide" tai "puheenvuoro" jostain asiasta. Ja vaikka suomessa sanavapaus onkin, niin sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että muiden on pakko kuunnella näitä mielipiteitä. Kun graffiti "julistaa mangaa", niin ohikulkioiden on kestettävä visuaalista pakkosyöttöä päivästä toiseen halusi sitä sitten "kuunnella" tai ei. Valinnanvapautta ei ole, jos reitti kulkee tästä ohi. Tässä on selkeää sukulaisuutta...

Pääkaupunseudun hienoin puisto löytyy - yllätys, yllätys - Espoosta. Jos kaipaa upeaa eväsretkikohdetta niin silloin kannattaa piipahtaa Träskändan kartanon puistossa Lippajärven pohjoispuolella. Kyseessä on puisto, jonka kartanon tunnetuin omistaja Aurora Karamzin (1808-1902) muokkasi 1800-luvun lopulla ns. englantilaistyyppiseksi. Karamzin oli aikansa voimanainen ja hyväntekijä, muun muassa Helsingin Diakonissalaitoksen perustaja. Kuvassa olevan kartanon päärakennus on vuodelta 1920-21 ja se edustaa ruotsalaista klassismia. Vanha rakennus tuhoitui tulipalossa 1888. Alunperin kartano perustettiin 1700-luvulla ja ensimmäset omistaja olivat Viaporin upseereita ja virkamiehiä. Puisto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Edes lähiseutujen asukkaat eivät siellä liiemmin oleile. On sanottu että Espoo on puistokaupunki, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Täällä ei puistoja huomaa kun jokapaikkaan pitää kiitää ohi omalla autolla. Espoo on puisto-auto-kaupunki. Pysäköintipaikkoja löytyy kartanon taka...

Träskändan puiston reunamilla kököttää ehkä suomen hienoin huvimaja. Tämä Diana temppeliksi tai Rakkauden temppeliksi kutsuttu huvimaja on rakennettu 1820-luvulla Carl Ludvig Engelin suunnittelemana. Tilaajana toimi Träskändan kartanon silloinen omistaja Carl Johan Wallen. Ikävä vain etteivät kaikki huvimajan käyttäjät osaa arvostaa tätä upeaa rakennusta, joka on ainutlaatuinen koko suomessa. Huvimaja on tärvelty kauttaaltaan tussein ja spreijauksin. Jopa rakennuksen kattokoristeita suojaavat lasit on onnistuttu rikkomaan. Kuvat puhukoot puolestaan. Jos paikalle menee koiran kanssa on syytä varoa lasia, jota ympäristöstä löytyy varsin runsaasti. En enää kannata ns. graffiteja missään muodossa, en edes hyviä, sillä kuvio tässä menee näin. Jokainen hyvin tehty graffiti lisää kiinnostusta asiaan ja syntyy asian harrastajia. Mutta ennenkuin "harrastaja" kehittyy "graffiteissaan" edes siedettävälle "ammattimaisemmalle" tasolle, niin siihen vaaditaan...

Eilen vietettiin joka vuotista paikallista kyläjuhlaa Viherlaakson ostarilla. Viherlaaksopäivä on paikallisten yritysten ja yhdistysten tempaus, jossa he esittelevät toimintaansa ohjelman ja letun paiston lomassa. Kuvassa "vähäosaisten" bandi, joka osaltaan vastasi ihmisten viihtymisestä.

Joka vuosi keväisin törmään ilmiöön nimeltä kevätväsymys. Kevätväsymyksestä on tullut jokin kummallinen sesonkitauti, josta voi jokainen parannella itseään omatoimisesti esim. lisäämällä liikuntaa, nauttimalla hedelmin ja kasviksin kevennettyä ruokaa, huolehtimalla raudan saannista, juomalla riittävästi vettä, syömällä kuituja ja karttamalla sokeria. (Nämä ohjeet Tohtori.fi palstalta.) Varmasti hyviä ohjeita jokainen, en sitä epäile. Mutta eikö väsymystä olisi luontevinta torjua yksinkertaisesti ottamalla nokoset tarpeeseen? Miksi ihmisen pitäisi olla tasaisen pirteä ympäri vuoden?

"Amatööri" on ranskan kielestä (amateur) meille rantautunut ilmaisu, jonka pohjalla taas on latinaa, amator ja erityisesti verbi rakastaa, amo . Amatööri on siis asiaansa rakastunut henkilö, joka suurella intohimolla ja sydämmen palolla harrastaa jotain. Harmi vain etteivät intohimot takaa laatua tosielämässä. Esimerkkinä asiasta oheinen kuva Viherlaaksosta läheltä Tuohistanhuaa. Amatöörimetsuri on katkonut puut mukavasti suoralla selällä. Ilmeisesti rakkaus moottorisahan pärinään ja kaatuvien puiden ryskeeseen tekee niin sokeaksi ettei testosteronin jäykistämä "kaatomies" näe millaisia kantoja tekee. Tässä näkyy hyvin myös amatöörimeiningin ja ammattilaisuuden ero. Pelkkä intoilu ja "rakkaus" eivät yksin takaa kelvollista lopputulosta. Samaisesta syystä kierrän kaukaa kaikki ne näyttelyt, joissa sunnuntaimaalarit ja taiteilijaksi ryhtyneet sisustaja esteetikot "kertovat tunteitaan väreillä" tai "toteuttavat pitkä-aikaista unelmaansa...

Kävin pitkästä aikaa katsomassa vappuaaton meininkiä Helsingin keskustassa. Edellisen kerran olin paikalla reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Jotenkin jäi vaikutelma että meno on ehkä hieman rauhoittunut siitä mitä se oli takavuosina. Mantan lakituskin sujui kuin mikäkin näytelmä sponsoreiden ja tiedotusvälineiden ohjauksessa. Luulempa että tulevina kahtena kymmenenä vappuaattona olen jossain muualla. Eli seuraavat vappukuvat tällä blogilla vuonna 2029.