Aivojumppaa ja ekspandismia

Olen pitänyt itsepäisesti kiinni periaatteesta että ihmisen on tultava toimeen omalla työllään. Kohdallani tämä on tarkoittanut sitä että olen tosissani yrittänyt repiä toimeentuloa taiteesta, joskin asiaan on liittynyt pieni ongelma.

Parasta taidetta syntyy silloin kun teoksia tehdään vapaasti oman halun, mielenkiinnon ja innostuksen mukaan, eikä sitä varten että teoksen mahdollisesti ostaa joku. Olen tehnyt paljon teoksia jotka eivät ole ns. "myyviä" tai "kauniita", mikä taas on vaikeuttanut toimeentulon hankkimista. Tämän takia olen tehnyt vapaan taiteilun ohessa tilaustöitä lähinnä yrityksille. Näin olen onnistunut pysymään hieman paremmin kiinni leivän syrjässä.

Yritysten kanssa on ollut helpompi toimia kun on itsekin toiminut yrittäjämäisesti ammatinharjoittajana. "Yrittäminen" on tuonut tilaustöiden etsimiseen kurialaisuutta ja stemppiä, mutta myös aika paljon stressiä. Painetta onkin ollut aika-ajoin omiksi tarpeiksi aivan liikaa.

Kun 2008 iski uusin lama ja yritysmaailma aloitti säästökuurin, niin ensimmäisiä asioita mistä tälläisissa tilanteissa karsitaan on taide. Ja minuun tämä iski erityisesti kun suurin osa tuloistani on yritysten tilauksista kiinni. Tämä jos mikä nosti mukavasti verenpainetta ja kiristi pinnaa.

Olen myös pitänyt vapaan taiteeni kanssa säännöllisesti näyttelyitä ja osallistunut erilaisiin yhteisiin kattauksiin ym. taiderientoihin. Lisäksi on perhe-elämä ja tavallinen arki velvoitteineen. Välillä on tuntunut että elämä ja kaikki se mitä pitäisi tehdä menee jossain kaunana edellä ja minä hengästyneenä yritän raahautua perässä.

Näistä syistä aloin kaipaamaan stressitöntä tilaa, jotain sellaista minkä avulla voisin unohtaa hetkeksi kaiken mitä ympärillä on. Halusin heitää pois huolet, kaiken ponnistelun, näyttelykiireet, tilaustöiden etsimisen paineet, toimitusaikojen sovittelut, rahahuolet, arjen asiat, aiheiden miettimiset, ruohon leikkuut, lumityöt ja taiteen teon.

Ja niin syntyi ajatus meditatiivisesta piirtämisestä, expandismista, siitä kuinka piirtäminen lakkaa olemasta aiheiden hahmottelua tai taiteen tekemistä ja kynän käyttö muuttuu henkiseksi harjoitukseksi, mahdollisuudeksi rentoutua.

Ekspandismissa unohdetaan piirtäminen perinteisessä mielessä. Ei osaamista, ei aihetta eikä suunnitelmaa, vaan mielen tyhjentämistä yksinkertaisten alkeellisten merkkien, kynästä lähtevien töhryjen avulla. Virheitä ei ole, nyt ei tehdä taidetta vaan jumpataan mieltä.

Merkkeihin, yksityiskohtiin keskittymällä tavoitellaan rauhoittumista, kaiken muun unohtamista. Kyseessä on hapuilu jonnekin piirtämisen (ja ehkä myös taiteen tekemisen) alkutilaa kohti, aikaan kauan ennen piirrustuksenopettajia ja taidekäsityksiä. Jonnekin sinne milloin raapustettiin ensimmäiset merkit nuotiolla hiiltyneellä puun palalla.

Täytyy sanoa että ekpandismin myötä elämään on tullut rauhaa ja levollisuutta. Ajatus on myös alkanut kehittyä ja mietiskelyn rinnalle on syntynyt aivojumppa. Jumppa on suunniteltu niin että se sopii kenelle tahansa piirrustustaidosta riippumatta. Riittää että osaa vähän kirjoittaa.

Nyt Espoon modernintaiteen museossa Emmassa on mahdollista päästä haastamaan aivojaan aikuisten työpajoissa tämän ekspandismiin pohjautuvan piirrosjumpan avulla. Homma pyörii kevään ajan Miró näyttelyn ajan.

Expandismista ja meditatiivisesta piirtämisestä lisää tästä linkistä.

Osto-odotus

Jokin aika sitten tuli teeveestä dokumentti jossa kerrottiin Keniassa ja Namibiassa luonnonsuojelualueille villieläinten sekaan perustetuista ja osin paikallisten pyörittämistä pienistä hotelleista, jonne toivottiin vieraiksi turisteja euroopasta, usasta ja muista rikkaista maista. Ideana oli se että salametsästys ja eläinten tappaminen (myös nälkään) vähenee kun myös alueen heimot ymmärtävät luonnon arvon ja saavat siitä selvää rahallista hyötyä. Luonto on kuin pankki, jossa jokainen villieläin on talletus, korkoa kasvavaa pääomaa.

Sinänsä hyvä ajatus. Mutta ongelmiakin oli. Turisteille järjestettiin pieniä safareita erään karussa ympäristössä savimajoissa elävän pienen heimon luo. Esille oli laitettu kaikenlaista käsintehtyä matkamuistoa, pikku kudelmaa ja esinettä, joita vaaleaihoisten rikkaiden toivottiin ostavan runsainmäärin. Mutta krääsä ei oikein tahtonut kelvata näille pääosin jo paljon maailmaa nähneille keski-ikäisille matkaajille.

Ostamisen odotus oli käsinkosketeltavaa ja samoin se että hyvinvoiva länsimainen ihminen jolla jo on kaikkea yllinkyllin ei mielellään osta matkamuisto roipetta, vaan meluummin ostaisi jotain "kunnollista". Turistien mentyä köyhät kyläläiset olivat pettyneitä, kun vaalenpunaisille rikkaille ei mikään kelpaa. Myös turistit harmittelivat kun heille yritettiin myydä turhanpäiväistä moskaa ja heidän elämysretkensä hyvä fiilis katosi sen siliän tien.

Asetelmassa oli jotain hyvin tuttua. Jotain sellaista mihin olen törmännyt elämäni aikana monen monta kertaa. Muistan jo lapsuudesta kuinka isäni ateljeessa oli käynyt tauluostaja, joka oli vain "levitellyt rahojaan, esitellyt kallista kelloaan ja aikansa katseltuaan huristellut tiehensä kiiltävällä autollaan ostamatta mitään". Isältäni meni monta päivää toipua mielipahastaan ja siitä kuinka "toisilla sitä on rahaa vaikka kuinka mutta ei mitään ymmärrystä hyvän taiteen päälle. Hakekoon torilta taulunsa perkele!"

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisissa näyttelytilanteissa ja yleensä tämä sama asia, eli odotus myynnistä, taloudellisesta onnistumisesta, on jollain tapaa läsnä. Asiasta ei puhuta kovin avoimesti, mutta kun taiteilijat keskenään keskustelevat, niin myyntiä jännitetään, sitä toivotaan ja tiettyjä ostovoimaisia vieraita odotetaan avajaisiin.

Pettymyksen aiheuttaa yleensä se että ennakko-odotus ei täyty ja tilannetta huonontaa taiteilijan kannalta myös se että taidetta ostetaan suomessa verraten vähän. Jos kaupanteko olisi jokapäiväisenpää, niin ostamisessa ja myymisessä ei olisi mukana niin paljon tunnetta, kuten nyt kun jokainen myyty teos on toimeentulolle hyvin tärkeä.

Tässä kohtaa me taiteilijat olemme hieman samassa asemassa, kuin turisteja odottavat kyläläiset. Jos myydä haluaa, niin myytävän tavaran vaan olisi hyvä olla sellaista että se kiinnostaa kaikennähneitä turisteja ja taulunostajia. Kokonaan eriasia siten onkin haluaako taiteilija tehdä taidetta periaatteella "tehdään sitä mikä myy." Käsityöläisen on tämä helpompi omaksua, mutta taiteessa tämä ei takaa ns."hyvää taidetta".

Apurahoitus vääristää terveen kilpailun taiteessa

Aamun Hesarissa oli ilokseni mielipiteeni, joka liittyy Hesarin kirjoitteluun kulttuurin rahoituksen koukeroista:

Apurahoitus vääristää terveen kilpailun taiteessa

Viime aikoina Helsingin Sanomat on nostanut esiin kultuurin ja taiteen rahoitukseen liittyviä näkökulmia.  Artikkelissa 28.1 kerrottiin elokuvien rahoituksesta ja siitä kuinka jotkut elokuvat ovat saaneet tukea jopa satoja euroja katsojaa kohden.

Katsojaluvut, kävijä- ja lukijamäärät ovat selkeitä mittareita, joilla arvioidaan yksitäisen teoksen, taiteilijan, tuotannon tai esityksen onnistumista tai yleistä kiinnostavuutta. Kuvataiteen puolella museokävijät tilastoidaan, mutta pienemmistä yksityisnäyttelyistä ei statistiikkaa juuri löydy. 

Näyttely on kuvataiteilijan työn keskeinen toiminto, jonka kautta rakennetaan uraa, esitellään teoksia ja yritetään ansaita toimeentuloa. Keskiverto näyttelyn kävijämäärät jäävät muutamaan sataan ja myyntikin on yleensä varsin vaatimatonta. Eli käytännössä myös monet taiteilijat "maksavat" jokaisesta näyttelyvieraastaan, kun taiteilijan kiinteät kulut ja näyttelyn kustannukset otetaan asianmukaisesti huomioon. 

Tässä kohtaa hyväksi kehuttu apurahajärjestelmä asettaa taiteilijat hyvin eriarvoiseen tilanteeseen. On huomattavasti helpompaa tukea näyttelyvieraiden taide-elämyksiä apurahoitettuna kuin omista rahoistaan. 

Apurahajärjestelmä tulisi laittaa reilusti täysremonttiin ja maksaa kaikille taiteilijoille samansuuruista tukea ammatinharjoittamisen perusedellytysten turvaamiseksi. Ja jos rahaa vielä tämän jälkeen riittää apurahoille, niin nämä rahat tulisi kohdentaa ei-kaupallisiin ja yleishyödyllisiin taidehankkeisiin. 

Myyntinäyttelyn pitäjänä jokaisella taiteilijalla tulisi olla tasavertaiset lähtökohdat tavoitella menestystä taidemarkkinoilla. Miksi vääristynyt kilpailu sallitaan taidekentällä, vaikka muilla yhteiskunnan alueilla se on rangaistavaa?

Uusia tuulia

Viime vuoden lopulla kerrottiin uutisissa kuinka yritysten taiteeseen satsaama rahamäärä on hiipunut kolmasosaan verrattuna kymmenen vuoden takaiseen vuoden 1999 tilanteeseen. Kuvataiteen alueella tämä tarkoittaa sitä että se raha millä yritykset ovat ostaneet teoksia on pienentynyt vuosi vuodelta, vaikka samaan aikaan suomalaiset yritykset ovat entistä vauraampia ja yleinen elintasokin on kuulemma korkeampi kuin ikinä ennen.

Uutinen oli hätkähdyttävä siksi että olen tehnyt paljon tilausteoksia yrityksille juuri tänä samana ajanjaksona. Ja täytyy myöntää että tilaustöiden saaminen oli 2000-luvun taitteessa selvästi helpompaa kuin nyt viime vuosina on ollut. On myös vahvistunut outo tunne että uin kokoajan johonkin kummalliseen vastavirtaan ja meno tuntuu paikkapaikoin jo pelottavan tahmealta.

Tutkimustuloksen kuuleminen oli helpottavaa. Aavistukseni ovat olleet oikeansuuntaisia. Isot firmat investoivat ulkomaille, konttorit rakennnetaan avomallisiksi tai muuten lasiseinäisiksi. Taiteelle ei ole edes tilaa tälläisessa ympäristössä.

Ja lisäksi on vielä globalisisaatio ja kustannustehokkuuden vaatimukset. Taidetta "kulutetaan" tässä oravanpyörässä lähinnä silloin kun henkilöstöä pitää virkistää teatteri-illalla tai viininmaistelulla museomiljöössä. Yksittäisen leipäänsä hankkivan kuvataiteilijan on aika vaikea taistella tällaista suurta koko yhteiskunnan läpäisevää kehityssuuntaa vastaan.

Se täytyy kyllä pystypäin ja ylpeänä sanoa, että aika hyvin olen taistellut ja onnistunut tilauksia saamaan näihin aikoihin asti ja sitkistely jatkuu edelleen. Mutta selvää on että tähän rinnalle tarvitaan myös jotain muutakin toimeentuloa, muuten voivat uintiliikkeet käydä jossain vaiheessa liian raskaiksi.

Ensimmäisiä askeleita olen jo ottanutkin tähän suuntaan. Nyt kokeilen tänä keväänä miten taiteenteko ja elämä sujuu kun mukana matkassa on pieni sivutyö, joka vie aikaa 2 työpäivää viikossa.

Kirjoitan jossain vaiheessa ajatuksia siitä miten (ei taiteeseen liittyvä) sivutyö vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyn ja elämän laatuun.

Ateljeetossut

Ateljeetossuni olivat kuluneet käytössä melko huonoon kuntoon. Olin ostanut ne joskus 20 vuotta sitten. Ne ovat kunnon paksua nahkaa ja kestävät vuosikausia, sanoi myyjä. Ja oikeassa oli.

Mutta mikään hyvä ei jatku loputtomiin, vaikka kuinka laadukasta olisi. Niinpä koitti päivä jolloin jouduin uudelleenarvioimaan tossutilanteeni. Ostanko uudet vai annanko uskollisille palvelijoilleni jatkoajan?

Otin tossut kainaloon ja lähdin kierroselle. Ensin suutarilta arvio kannattaako ylipäätään korjata ja mitä homma maksaa. Sitten kauppojen valikoimia katsomaan. Löytyi muutaman kympin vaahtomuovista läpykkää ja kaikenlaista muuta työjalkineeksi luokiteltua. Oli muovista lestiä, puista lestiä, pehmustettuja ja jalkaa hierovia tuotekehittelyn tuloksia hintahaarukassa 50-150 euroa.

Pohdin ekologisuutta, sitä onko luonnon kannalta parempi työllistää suutaria vai kaukoidän tehtaita monenkirjavine alihankinta- ja kauppiasketjuineen. Kelpo kansalaisen pitäisi kuulemma kuluttaa, jotta kestäväkehitys ja maailmantalous saisi loputtomasti kasvaa ja tuoda hyvinvointia, mannaa ja hunajaa maapallon asukkaille.

Tässähän tämä onkin ihmisen ongelma. Mihin uskoa, millaista tulevaisuutta rakentaa? Luottaako siihen että jatkuva kasvu tuo paremman huomisen ja maapallon ylikäytön ongelmat ratkaistaan aikanaan kaiken kulutuskysynnän ja työpaikkojen turvaamisen ohessa. Vai lähteäkö suosiolla siitä että elintasoa on pakko pudottaa ja palata monta askelta taaksepäin aikaan jolloin käsityötä tehtiin paljon yleisemmin. Vai tuleeko kenties Jeesus takaisin ja laittaa asiat kerralla kuntoon uuden luomakuntansa kera, jolloin kelpo kristittyjen ympäristö-sikailuilla ei ole oikeastaan mitään väliä?

Tässä tapauksessa valitsin käsityön. 40 eurolla ostin tossuilleni jatkoaikaa taas vuosiksi eteenpäin. Oliko tämä ekoteko? Tämän kaltaisia valintoja tulee vastaa lähes jokapäivä ja yleensä talouskasvu vie voiton. Käsityö kun ei oikein ole kilpailukykyistä tehdastuotannon kanssa. Olemme ilmeisesti jonkin sortin patti-tilanteessa.

Lumisade A18 Helsinki-Turku moottoritiellä

Tässä muutama tuore kuva etelä-suomen kaamoksesta ja äskeisestä lumimyräkästä. Kuvattu hetki sitten kello 16 tienoilla matkalla Helsingistä Sammattiin Turku-Helsinki moottoritiellä. Lumi pöllysi ja näkyvyys oli paikka paikoin heikko. Aura-autokin ilmestyi lumipilvestä näkyviin vasta lähietäisyydeltä. Ei tarvitse mennä Lappiin hakemaan kaamostunnelmaa.

Kaksoistutkinto toisi turvaa taidealan ammattilaiselle

Hesarissa, keskiviikon lehdessä oli jälleen mielipiteeni 15.12 koskien taiteilijoiden kehnoa toimeentulotilannetta...

Kaksoistutkinto toisi turvaa taidealan ammattilaiselle

Kulttuurisivuilla kirjoitettiin (HS 13.12.) kulttuurialan koulutuksen ylitarjonnasta ja siitä kuinka kuvataiteilijoista 20 % on työttömyyskortistossa. Artikelissa todettiin kuinka taiteilijoiden työllistämisessä on epäonnistuttu vaikka kulttuurialat ovat valtiovallan virallisen linjauksen mukaan ns. tulevaisuuden kasvualoja.

Opiskelupaikkojen raju karsinta ja sitä kautta taiteiljoiden ja kulttuurialojen opiskelijoiden määrän rajoittaminen varmasti helpottaa tilannetta. Yksi ratkaisu tässä voisi olla koulutuksen kehittäminen kaksoistutkinnon suuntaan. Tällöin toimeentulon kannalta ongelmallisten alojen opiskelijoilla olisi mahdollisuus valmistua myös johonkin toiseen ammattiin, josta saisi itselleen tarvittaessa parempaa toimeentuloa.

Pohtia pitäisi myös 40 tuntiseen työviikkoon nojaavan työelämän pelisääntöjä. Voisiko niitä muuttaa niin että osa-aikaista työtä olisi selvästi nykyistä enemmän tarjolla? Tällöin taiteilijoilla olisi edes hieman paremmat mahdollisuudet löytää mielekkäitä sivuansioita ja selviytyä elämästä ilman työttömyysrahalla kikkailua.

Taiteilijuus on usein kutsumusammatti tai elämäntehtävä. Eli taidetta tehdään jokatapauksessa satoi tai paistoi, joko sivutöiden avulla, apurahalla, oman myynnin varassa kituutellen tai työttömyysrahan turvin. Yhteiskunnan kannalta olisi varmaan kestävämpää kehitystä se että taidetta tehdään edes hieman sivuansioista veroja maksaen kuin täysin pelkkien yhteiskunnan tukien varassa roikkuen.

Siivooja löysi luovuuden roskan seasta

Välillä työskentely ateljeessa tökkää, mikään ei suju eikä huvita. Aina silloin tällöin iskee tuollainen jakso, eikä siinä mitään. Alavire kuuluu myös luovuuteen. Ei ihminen ole kone, vaan etäisyyttä luovaan työhön ja lepoa ja ns. akkujen lataamista tarvitaan säännöllisin välein.

Ongelmaksi tämä tulee silloin kun on jokin deadline näköpiirissä, näyttely tulossa tai asiakas odottaa tilauksensa valmistumista. Kun työ ei maistu niin silloin kannattaa yrittää pelata itselleen lisäaikaa ja ottaa koko touhusta reilusti etäisyyttä ja lähteä vaikka kalaan tai kaupungille luuhaamaan tai tekemään (tai olemaan tekemättä) mitä hyvänsä tahansa joka auttaa viemään ajatukset aivan muualle ja virkistää.

Pieni irroittautuminen, vaikka muutamaksi tunniksi, päiväksi tai viikoksi virkistää ajattelua sen verran että pystyy käyttämään jäljellä olevan ajan paremmin kuin silloin jos jää alavireessä työn äärelle ja vääntää teoksen väkisin runttaamalla valmiiksi.

Yksi tapa löytää uutta potkua työhön on työhuoneen järjestely. Huomaan aina säännöllisin välein vaihtavani työpisteiden paikkoja ja laittavan paikat uuteen ojennukseen. Jostain kumman syystä tämä herättää uinuvaan luovaa virettä ja saan itseni suht helposti käyntiin.

Olisiko niin että siisti työhuone ikäänkuin kutsuu sotkemaan ja leikkimään paikat hyrskyn myrskyn. Sitten kun kaikki on taas kaaoksessa, niin luovuus hukkuu roskan sekaan ja tarvitaan siivoojaa jotta innoitus voidaan löytää jälleen.

Taide on kuin uskonto

Tässä 2.12.2010 ilmestyvään ESSE-lehteen (Espoon seurakuntien lehti) kirjoittamani puheenvuoro taiteesta. Teksti julkaistaan palstalla jossa Espoolaiset taidevaikuttajat kynäilevät erilaisia näkökulmia taideasioita sivuten.


Taide on kuin uskonto

Kristinusko on taantunut. Se on jäänyt nykyihmisen arjessa taka-alalle. Ei pyöri elämä enää kirkon ympärillä niin kuin 100 vuotta sitten. Yksilön tarpeet korostuvat ja Jumalan tahtoa tärkeämmäksi on tullut se miten ihminen itse haluaa elämänsä elää, se mitä "minä" tahtoo.

Aika muuttuu, mutta ihmisen hengellinen kaipaus on sama. Sieluilla on yhä nälkä. Jos hengen ravintoa ei saa kristillisistä lähteistä, niin silloin sisältöä haetaan jostain muualta, kuten taiteesta.

Taiteessa onkin paljon uskontoon vivahtavia sävyjä, jopa siinä määrin että siitä voi tulla joillekin uskonnon korvike tai uususkonto. Olen tavannut useita taiteilijoita tai innokkaita taiteen ystäviä jotka enemmän tai vähemmän tosissaan kertovat uskonnokseen taiteen.

Taidetta tehdään yleensä hyvin harkiten ja teoksia syntyy vain pieni rajallinen määrä. Siksi aiheella ja esiin nostettavalla teemalla on väliä. Taiteilijan kannattaa tarttua niihin aiheisiin joihin hän uskoo ja sitten ikäänkuin julistaa nämä taiten tehdyt oivalluksensa yleisölle.

Taiteessa etsitään myös "totuutta" uskontojen tapaan. Jokainen teos on taiteilijan näkemys tai tulkinta - eli taiteilijan totuus jostain asiasta. Jos totuus välittyy eteenpäin katsojalle ja teos puhuttelee tai koskettaa syvemmin, niin silloin voidaan sanoa että taiteilija on onnistunut työssään.

Yleensä katsojakin odottaa että taiteessa on sisältöä ja ajatusta. Hän haluaa tulla kosketetuksi ja saada uusien näkökulmien kautta sisältöä, suuntaa ja lohtua elämäänsä. Taide piristää ja auttaa jaksamaan. Katsoja voi jopa kokea että juuri hän on tärkeä ja taiteelle rakas. Taide parantaa ja kutsuu tyhjiä astioita luokseen.

Museoissa on hyvin aistittavissa tähän liittyvä "taiteen henki". Suurissa saleissa on harras ilmapiiri kuin kirkossa konsanaan ja teokset on sijoitettu valkeille alttareille taiteenpalvojien iloksi. Tätä jokainen voi pohtia seuraavalla kerralla näyttelyssä käydessään.

Haluaisin kysyä mitä taide merkitsee kirkolle tänään? Onko se vanhaan kristilliseen traditioon nojaavaa kirkon koristelua, huonosti hyödynnetty ja tutkittu voimavara, kilpaileva uskonto vai jotain muuta? Kunnon keskustelu taiteesta saataisi olla kirkossa paikallaan.

Tilausteos

Tässä pari kuvaa viimeisimmästä äsken valmistuneesta tilausteoksesta, joka komeilee nyt asiakkaan edustustilan seinällä, eli tarkemmin sanottuna jäähallin aitiossa. Oli aika erikoinen paikka tehdä taidetta, mutta mielestäni kokonaisuus onnistui varsin hyvin.

Taiteen tulevaisuusseminaari

Olen jälleen peruskysymysten äärellä. Tuijotan tyhjää paperia. Mietin miksi oikein teen tätä taidetta? Pohdin onko tekemisilläni mitään merkitystä tai ylipäätään millään taiteella? Mietin luonnon riistoa, maapallon tilaa, kuluttamiseen perustuvaa elämän tapaamme ja sitä kuinka lähes kaikki mitä me ihmiset valmistamme päätyy liian pian jätteeksi?

Meitä taiteilijoita on liikaa ja suuri osa kaikesta siitä taiteesta mitä nyt tehdään ei päädy minnekkään tai päätyy muun ylituotannon lailla kaatopaikalle. Taiteen nykyiset varastorakennukset natisevat jo nyt liitoksistaan ja kärvistelevät rahapulassa.

Onko taideteoskin lopulta vain ihmiskunnan kulutusjuhlan osanen? Kulutushyödykkeenä taide menee ilman muuta luksustuotteiden ja turhakkeiden kategoriaan. Elitismi ja taide näyttävät kuuluvan erottamattomasti yhteen.

Jos tilanne jostain syystä kiristyy (yksilön tai yhteiskunnan tasolla) niin yleensä perustarpeista huolehditaan ensin. Taidetta ja muita vastaavia vähemmän välttämättömiä asioita pohditaan vasta viimeisenä. Tämän huomaa kun tekee taidetta yrityksille. Kun maailmantalous hieman yskäisee, niin taide unohdetaan tai laitetaan jäihin heti ensimmäisten joukossa.

Entä jos luonto pakottaa meidät kyseenalaistamaan loputtomaan kasvuun perustuvan elämänmuotomme ja joudumme - etenkin länsimaissa - pudottamaan elitasoamme todella rajusti. Miten käy taiteen ja taiteilijoiden tässä yhtälössä? Onko taide jälleen ensimmäisten yliviivattavien asioiden joukossa?

Huomaan miettiväni mitä voisin tehdä etten omalla taiteellani lisäisi maapallon kuormaa, turhaa kuluttamista ja elitismiä. Myyn aina kun on mahdollista suoraan ja hinnoittelen työni tehdyn työmäärän mukaan. Kollaasit teen erilaisista kierrätys-, ylijäämä-, ja kirpputorimateriaaleista. Mutta täysin ekologisia ne eivät ole. Riittävän laadukasta liimaa en osaa valmistaa itse eikä kehystyskään onnistu kierrätysmateriaaleista.

Miten pystyisin lisäämään teosteni "ekologisuus astetta"? Mistä saan tietoa siitä mikä on akvarellipaperin tai öljyvärituubin hiilijalanjälki? Tai onko ekologisempaa piirtää perinteisellä tussilla vai tehdasvalmisteisella kynällä? Tai mitä se merkitsee luonnon ja kuluttamisen näkökulmasta, jos taideteos ostetaan galleriasta tai suoraan taiteilijalta?

Keskustelu taiteen ympäristövaikutuksista on yhä täysin käymättä. Olen yrittänyt nostaa aihetta silloin tällöin esiin mutta taiteen hiilijalanjäljet eivät tunnu taiteilijoita yksilötasolla pahemmin kiinnostavan. Tässä suhteessa emme eroa muista ihmisistä millään tavalla, vaikka aiheemme ja yhteiskuntakriittiset teemamme olisivat kuinka näennäisen kulutuskrittisiä tahansa.

Tarvetta olisi myös taiteen tulevaisuusseminaarille, jossa pohditaan taiteen asemaa, merkitystä ja mahdollisuuksia tilanteessa jossa turhaa kuluttamista tullaan rajoittamaan.

Suoramyynti taidetta

Pingoitin kosteita akvarellipapereita taustalevyille, kun puhelin soi. Kiiruhdin vastaamaan toiveekkaana; ehkäpä taulunostaja haluaa visiitille?

Mutta kattia kanssa! Suoramyyjä kertoo että olen "joskus vuosi sitten" osallistunut heidän asiakastyytyväisyys kyselyynsä ja siksi hän soittaa minulle kertoakseen että minulla on käyttämättä 40 euroa rahaa. Eli käytännössä neljäkymppiä alennusta lehden kestotilauksesta.

Myyjän taktiikka perustui epärehellisyyteen. En ollut osallistunut heidän galluppiinsa, enkä ylipäätään minkään muunkaan firman asiakaspalautteluun, en koko ikänäni, jotain satunnaista nuoruuden hairahdusta lukuunottamatta. Äänestän yleensä näissä asioissa jaloillani.

Kaiken kukkuraksi tämä oli tänä syksynä jo toinen samoilla sanoilla tehty lähestyminen tuosta samasta firmasta. Toinen yleinen tapa koukuttaa puhelimestaan yllätetty kuluttaja on kertoa kuinka "juuri nyt asiantuntijamme kiertää sillä seudulla…"

Mitähän siitä tulisi jos galleristi soittelisi tuiki tuntemattomille ja kertoisi että heillä on 200 euroa rahaa käyttämättä koska nämä ovat osallistuneet taannoin "kuinka tyytyväisiä olette gallerian näyttelytarjontaan" tms. huu-haa kyselyyn. Ja että rahat voi hyvin "saada itselleen" parin-kolmen tonnin ostoksen yhteydessä.

Entä jos galleristi soittelisi läpi tietyn alueen koteja ja kertoisi kuinka "taiteilijamme on juuri siinä lähistöllä potrettia tekemässä ja että hän voisi hyvin myös tulla maalaamaan muotokuvan teistä"? Halvemmaksikin homma tulisi kun maalattaisiin usempi kärpänen kerrallaan. Mahtaisiko toimia?