7.10.2017

Puskaradion voimalla


Kuvassa takavuosien tähti Viktor Klimenko esiintyy Espoossa Laaksolahden kappelilla. Koska kappelin sali on liian pieni paikalle saapuneelle yleisölle, niin tilaan on liitetty samassa rakennuksessa toimivan alakoulun liikuntasali, jonne on kannettu lisätuoleja. Naisenemmistöinen yli keski-ikäinen yleisö seuraa Klimenkon tarkasti käsikirjoitettua esitystä, jossa hän laulun lomassa sanailee venäläisyydestään ja suhteestaan suomalaisiin. Puheessa on nousuja ja laskuja. On sotaan liittyvää isänmaallisuutta, huumoria ja kiitollisuutta nostattavia anekdootteja. Ja kaiken keskiössä on koko esityksen ajan suomen lipussa oleva risti ja ristille naulattu Jeesus, joka "hänetkin on pelastanut 38 vuotta sitten".  Lippu on ennen esityksen alkua kiireessä kiinnitetty mikrofonin jalkaan jeesusteipillä, joka tässä siis on pelastanut artistin pulasta. Esitys huipentuu yhteiseen Finlandiaan. Kyseessä on Suomi 100v -juhlavuoteen linkittyvä tilaisuus.

Miksi kirjoitan tästä? Musiikkimakunikin on jotain ihan muuta. 

Kuvataiteilijan työssä on toimeentuloa tiukkaa ja käytännössä suurin osa taiteilijakuntaa tekee ohella jotain sivutyötä. En ole tässä suhteessa poikkeus. Itselleni osa-aikaista työtä on löytynyt kirkosta, jossa olen vuosien saatossa tehnyt tilanteen mukaan vaihtelevasti suntion töitä. Tämä käytönnössä tarkoittaa jonkinlaista vahtimestarin, tilajärjestelijän, roudarin, kahvikeittäjän, kulunvalvojan, siivoojan ja sekatyöläisen yhdistelmää, jossa toimenkuvaan voi kuulua melkein mitä tahansa kynttilän sytyttelystä lumitöihin. 

Työn puitteissa näkee paljon erilaisia tilaisuuksia pienryhmäkokoontumisista yleisötapahtumiin. Seurakunnan vahtimestari on yleensä se henkilö joka on ensimmäisenä paikalla asioita järjestelemässä ja poistuu viimeisenä syntyneet sotkut ojentaen. Tästä näkökulmasta minulle on syntynyt kuva, että seurakunta tai kirkko on omansalainen laitos, joka tuottaa rutiinilla erilaisia tilaisuuksia – messut, hartaudet, pienryhmät, rukouspiirit, päiväkerhot, muskarit, rippikoulut ja -leirit, nuorenillat, hautaukset, kasteet, häät, muistotilaisuudet, musiikki-illat, konsertit, puheillat, keskustelut, diakonialounaat, käsityöpiirit, lasten kokkikerhot, kahvittelut, jne, jne... – kuin liukuhihnalta konsanaan. Kun yksi loppu niin jo toista pukkaa.

Kirkko on vähän samanlaisessa tilanteessa kuin museolaitos, jossa vanha rakenne ja 1800-luvun toimintamallit ovat remontissa, koska tavanomainen seinille ripustettu peruskokoelmanäyttely ei yksinkertaisesti  kiinnosta ketään. Niinpä museolaitos on alkanut tekemään yhteistyötä eritahojen kanssa ja keskittymään museon elämyksellisyyteen ja uusiin toimintamalleihin. Tässä on toki ylilyönnin vaarat. Ehkä museojooga (googlaa museojooga tai #museojooga) menee jo hieman liikaa asian sivuun. Ajatus siinä on, että joogaan osallisujat näkevät samalla teoksia ja he kiinnostuvat tätä kautta museon toiminnasta ja tulevat paikalle muulloinkin. Oma pohdintansa on myös sillä pitääkö museon muuttua huvipuistoksi ja onko tässä mitään järkeä museolaitoksen ydin tehtävän kanssa ja mikä tämä ydin oikeastaan on? Sama pohdinta ytimestä on käynnissä myös kirkossa. Tosiasia on, että huoli jäsenkadosta kasvattaa painetta. Ehkä myös Klimenkon konsertti liittyy osaltaan tähän miten saada ihmisiä paikalle -problematiikkaan. Minulle oli hämmästyttävää, että väkeä saapui noinkin paljon Laaksolahden kappeliin, joka on samassa ei-sisäänkutsuvassa tehdasmaisessa koulurakennuksessa Jupperin alakoulun kanssa eikä erotu tästä mitenkään. Tilaisuuden tiedotus ja järjestelyt hoituivat samalla rutiinilla kuten yleensä.

Perustuotanto kyllä sujuu, mutta väittäsin noin yleisemmin, että nettityöskentelyssä ontuu. Netti on mielestäni muutakin kuin vain etukäteen asioista tiedottamista ja joskus jopa puffaamista. Asiaan liittyy myös jälkikäteen asioista kertominen ja ajatusten jakaminen tapahtuneesta. Monesti jälkipeli on juuri se paras peli. Tämä näyttää olevan se heikko kohta. Mielestäni nettityöskentely on totista työtä, jota ei voi jättää vain vapaaehtoisten harteille tai joillekin oheistyöksi kaiken muun päälle.

Museolaitos on tässä kirkkoa edellä. Museoissa periaatteena on, että jokainen näyttely dokumentoidaan tarkasti helpottamaan tulevaa työtä. Dokumentointi on työkalu, joka helpottaa suunnittelua ja auttaa uuden rakentelussa. Tämä varmasti ollut yksi tärkeä tekijä museoalan voimakkaassa muutoksessa ja kävijämäärien kasvussa.

Kyse on siis digitaalisesta muistista, tallenteista ja kuvista, joita eri tilaisuuksista otetaan. Siitä, että edellisen tilaisuuden jälkikaiku pohjustaa seuraavaa. Jos kaikki tallenteet ovat satunnaisten henkilöiden puhelimilla ja koneilla niin tästä ei synny kunnollista ja yhtenäistä kuva-arkistoa jota koordinoidusti kerätään ja jota voisi käyttää aina seuraavan tilaisuuden mielikuvan rakentamiseen netissä. Kuva ja visuaalisuus on väkevä työkalu, jonka tehokas käyttö kulminoituu saatavissa olevaan laadukkaaseen kuva- ja videomateriaaliin.

Tämä kaikki nivoutuu kysymykseen: kun nykyiset ikääntyvät aktiiviseurakuntalaiset kuolevat niin kuka heidät korvaa? Vaara on, että ilman huomattavasti järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa nettityöskentelyä, ei kukaan. Nuorempi sukupolvi kulkee jokapaikkaan kännykkäänsä räpläten ja ei varmasti saavu paikalle pelkän puskaradion avulla, kuten osaltaan tapahtui Klimenkon konsertissa. Ehkä nuoremmille läsnäolo rakentuu nimenomaan netin läpi. Eli se mitä netissä on ja siellä näkyy ja on koettavissa, kaikki tämä on nuoremmille sukupolville kuin kaita portti, joka vie aina välillä myös konkreettiseen tilaisuuteen, niin kirkossa kuin museoissakin. Ja suotavaa on, että tämä portti olisi ylipäätään auki.

5.4.2017

Simo Hannulaan liittyvä uusi blogi

Aloitin WordPress alustalla edesmenneeseen isääni liittyvän blogin pitämisen. Blogi löytyy tästä linkistä:

https://simohannula.wordpress.com/ 

Kirjoitan tällä blogilla kaikenlaista isäni taiteen tiimoilta ja julkaisen teoskuvia. Blogin kielenä on englanti ja näkökulmani on kaksijakoinen. Toisaalta kirjoitan pojan asemasta ja toisaalta tarkastelen hänen tekemisiään toisen taidegraafikkona ja kolleegana. Ohessa kuva hänen 60-luvun laajasta tuotannostaan.

Taiteilijat polkevat oravanpyörässään

Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään oheinen mielipidekirjoitukseni:


Taiteilija polkevat oravanpyörässään

Kuvataiteilijoiden kehno toimeentulo on yleisesti tiedossa. Taide ei elätä tekijöitään. Tähän liittyy rakenteellinen vääristymä, josta pitäisi puhua.

Kun leipä on tiukassa niin varmin keino pärjätä on saada apurahaa, joiden jakajat seulovat hakijamassan paremmuusjärjestykseen ansioluetteloiden perusteella. Cv:ssä parasta antia ovat laadukkaat näyttelyt ja teokset museokokoelmissa sekä taiteilijan aktiiviisuus. Tämän takia näyttelyiden jatkuva pitäminen ja museaalisen tilan valloitus ovat ikään kuin sisäänrakennettuja toimintamalleja kuvataiteen piirissä. Kaikesta taiteesta, joka tehdään, iso osa ei edes sovi minnekään muualle kuin museaaliseen tilaan.

Näyttelytoiminta on kuitenkin yleisesti ottaen tappiollista muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ja saadut apurahat päätyvät piilotueksi näyttelyvuokraa periville galleristeille. Oleellista tässä on se, että apurahojen tavoittelussa pärjätäkseen taiteilija on pakotettu osallistumaan – toimeentulon näkökulmasta katsottuna –  täysin järjettömään näyttelytouhuun oli sitten kyse galleria tai museonäyttelyistä, ja oli hänellä apurahaa tai ei.

Tässäpä dilemma taidepäättäjille. Mikä se sellainen taiteilija on, joka ei näyttelyitä pidä? Nykyisen taiteilijapolitiikan mukaan: Ei mikään.

Pekka Hannula
Taidegraafikko,
Espoo

8.12.2016

Liian taiteellista

Aina silloin tällöin kuulee jonkun sanovan, että jokin hengen tuotos on "liian taiteellista" hänelle. Tällä puhuja tarkoittaa ettei hän pidä teoksesta tai että se on hänen mielestään huonoa tai luotaan työntävää. Taiteellinen siis rinnastuu outoon tai ei-pitämiseen. Mitä enemmän joku mielletään taiteelliseksi, niin sitä omituisempaa ja kartettavaa se on. Eli taiteella on tässä hienoinen imago-ongelma.

Imago-ongelmista kärsii myös museolaitos. Ylen uutisessa museo rinnastuu johonkin pölyttyneeseen, vanhaan ja kehitysen vastaiseen: "Globalisaatio tuli ja muutti koko paletin. Euroopasta tuli kalliin työn ja jähmeiden rakenteiden museo. Globalisaation kiihkeässä rytmissä yksimielisyyttä päätöksiinsä etsivä EU ei ole niitä notkeimpia toimijoita."  Eli jäykkä ja vanhaan jämähtänyt ovat siis mielikuvia, jotka museosta tulevat kuin itsestään mieleen juttua kirjoittaneelle toimittajalle.

Liian taiteellinen (ja myös vähemmän taiteellinen) tapahtuu yleensä näyttelyissä, joko gallerioissa tai museoissa. Mielikuva myös galleriasta on huono: elitistinen, kallis ja pieneen piiriin liittyvä. Nämä eivät ole mitenkään hyviä lähtökohtia laajemmalle taiteesta innostumiselle ja pitämiselle. Aikamoisia imago-ongelmia kun itse taide ja sen pääasiallinen toimintaympäristö tuovat mieleen lähinnä negatiivisia mielikuvia. Pistää myös näin taiteilijan perspektiivistä mietteliääksi, josko tälle voisi tehdä jotain.

Kuva on Emmasta, jossa pyörii vielä Nykyaikaa etsimässä -näyttely, jossa on kynnystä yritetty madaltaa – tai "liikaa taiteellisuutta" siedättää – ohjailevilla kysymyksillä.

1.12.2016

Muutoksia blogeilla – kolme blogia

Pidän jatkossa myös kahta muuta blogia. Tämä luovuksissa -blogi jatkuu ja kirjoituksia tulee silloin tällöin kun jotain kirjoittamisen arvoista ilmenee.
Wordpressin alustalla osoitteessa hannula.art.blog on jatkossa nettisivuihin liittyvä blogi ja painotus tässä on englannin kielessä ja kuvamateriaalilla.

Tämän lisäksi pidän toista Expandism nimistä blogia ja sitä kirjoitan lähinnä vain englanniksi. Siinä keskityn vapaan, omaksi ilokseni syntyvän taiteen asioihin, eli yksityiskohtien kautta kasvavaan meditatiiviseen työskentelytapaan, ekspandismiin, joka on itseasiassa kaiken työskentelyni pohjavire, myös tilausteoksissa.

Eli kolmella foorumia siis, joilla jotain tapahtuu.

Facebookissa olen ollut viime vuodet varsin passiivinen ja tuskin aktivoidun paljon jatkossakaan. Tilaustöiden etsiminen ja tekeminen tulee viemään paljon aikaa ja kaiken sen vähän ylimääräisen ajan joka jää tästä yli, käytän mieluummin rauhalliseen hetkeen meditatiivisen piirtämisen parissa.

24.6.2015

Simo Hannula ja maisema

Taideaitat kesänäyttelyssä on esillä tänä kesänä pieni katsaus Simo Hannulan tuotantoon, jossa maisema toimii teoksia yhdistävänä tekijänä.

Maatilan poikana Simo Hannula on varttunut maalaismaiseman keskellä. Hän on tutkinut ahkerasti maisemaa piirtäen ja maalaten erityisesti opiskeluaikoinaan ja uransa alussa, mutta hän on palannut maiseman piirtämisen pariin myös myöhemmin urallaan. Perinteisen taiteilijakoulutuksen 50-luvulla saaneena maisema on ollut hänelle - ihmisvartalon ohella - yksi keskeinen ja myös itsestään selvä harjoittelun kohde.

Maisema on kuin vanha ystävä tai eräänlainen hyvin opittu perustoiminto, johon voi aina tukeutua uran edetessä ja mielenkiinnon kohteiden muuttuessa. Maisema antaa turvalliset kulissit hyvin erilaiselle tekemiselle. Maiseman kautta on hyvä availla ovia uusien ajatusten pariin oli sitten kyse informalismista, tilan laajentamisesta avaruudelliseksi, ideoiden kehittelystä, satiirista, fantasiasta, kuvallisesta kerronnasta, ympäristökritiikistä, seksuaalisuudesta tai exlibristen teosta.

Taideaitat kesänäyttely on avoinna 27.7.-26.7.2015 joka päivä klo 11-17. Näyttelyyn on vapaa pääsy.  

19.6.2015

Kiireitä piisaa

Huomasin että on vierähtänyt lähes vuosi siitä kun olen kirjoittanut tälle blogille.  Kulunut talvi on ollut minulla varsin kiireinen ja erinäisten asioiden kanssa juostessa on blogin pito jäänyt taka-alalle.

Mutta nyt rakentelen kesänäyttelyä Sammattiin ja myös kirjoittelen sen tiimoilta aktiivisimmin toiselle taideaitat blogille. Parhaillaan on mennossa näyttelyn pystytys ja kaiken pitäisi olla valmista reilun viikon kuluttua, kun tämän vuoden TaideAitat kesä näyttely pyörähtää käyntiin kokeneen taiteilijakaarin voimin. Näyttelyn taiteilijat ovat Juan Antonio Muro ja Eeva Tervala, Elina Tammiranta-Summa ja Pertti Summa sekä Simo ja Pekka Hannula.

Laskin tuossa että näyttelyn taiteilijoiden keski-ikä on suunnilleen 67 vuotta, joten voi varmasti sanoa että kukaan ei enää etsiskele taiteilijana itseään, vaan on sitä mitä on. Tässä näyttelyssä puhuu kokemus. Näistä linkeistä pääsee taideaittojen blogille ja facebook sivulle. Tämän päiväisen blogitekstin linkeistä löytyvät taiteilijoiden matrikkelitiedot. Tulkaa käymään näyttelyssä, Sammatti on muutenkin mukava paikka.

16.7.2014

Piirtämisjumppaa

Piirtämisjumpassa tehdään erilaisia taiteen tekoon ja piirtämiseen liittyviä harjoitteita ohjatusti niin että myös ns. "piirustustaidottomat" kokevat piirtämisen mielekkääksi. 

Jumpassa on kyse siitä että piirtämisen maailmaan (ja siihen mitä taiteilija työskennellessään ajattelee) otetaan tuntumaa erilaisten piirrosharjoitteiden kautta. Piirtimillä, liiduilla, kynillä leikitään ja etsitään sitä samaa luovuuden iloa jota tunnettiin joskus lapsena.
Virheitä ei ole, eikä mitään valmista tai esittävää synny, vaan etenemme harjoitteesta toiseen ja keskitymme tekemisen iloon. Piirtämishetkessä ollaan kuten ohjatulla aerobic-, tai muulla jumppatunnilla, mutta nyt emme rääkkää kroppaa vaan haastamme näkemistä ja ajattelua ja yritämme saada vikuroivaa piirtäjän kättämme tottelemaan.

Piirtämissessiot ovat noin 30-45 min tiiviitä kokonaisuuksia ja niitä voidaan järjestää pienemille porukoille ison pöydän ääressä ja isommille ryhmille "luokkahuoneen" kaltaisessa tilassa jossa piirtäjille löytyy runsaasti pöytiä sekä dokumenttikamera ja videotykki, joiden avulla jumppaan osallistujat voivat seurata jumppa-ohjaajan työskentelyä ja ohjeita.

Piirtämisjumpasta lisää Pekka Hannulan kotisivuilla ja Facebookissa.


PIIRTÄMISJUMPPAA - missä - milloin:

Piirrosjumppaa on mahdollista kokeilla Sammatissa TaideAitat kesänäyttelyn yhteydessä vielä kahtena lauantaina:
19.7. ja 26.7. kello 14 alkaen ja jumppaamista jatketaan niin kauan kuin osallistujia riittää, eli tilanteen järjestetään useampia piirrosjumppia peräjälkeen. Nämä jumpat ovat ilmaisia, joskin pientä vapaaehtoista maksua materiaaleista toivotaan. Kaikki tarvittavat materiaalit ja välineet löytyvät paikan päältä.

15.7.2014

Ehdotus Ely-keskukselle väliaikaisista opasteista

Tänään oli Hesarissa mielipidekirjoitukseni jossa teen ehdotuksen Ely-keskukselle liittyen ns. väliaikaisiin opasteisiin. Asia koskee varmasti lukemattomia erilaisten kesätapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjiä kaikkialla suomessa.  

Kyltit teiden varsilla herättävät tunteita ja niiden laatu vaihtelee äärilaidasta toiseen. Oheinen kuva on TaideAitat-kesänäyttelyn naapurissa toimivan ja Lohja museon pyörittämän Elias Lönnrotin syntymäkotimuoseon Paikkarin Torpan lisäpaikoitusalueen opaste, joka on täysin laillinen, sillä tiealueen ulkopuolelle voivat tapahtumien järjestäjät pystytellä miten huonoja kylttejä tahansa. On myös mahdollista sopia maanomistajan kanssa ympärivuotisista traktorinperäkärry tai muista virityksistä tai rakennella omalta tontiltaan erilaisia mainos-ulokkeita ohiajavien huomiota kiinnittämään. Näihin viranomaisen valta ei ulotu. Mielestäni parempi kuitenkin olisi jos väliaikaisten asiallisten opasteiden kanssa homma toimisi hyvin ja ei syntyisi kiusausta peräkärryhimmeleiden rakenteluun. Tässä kirjoitukseni:

Olen kyllästynyt jokakesäiseen kylttihippaan

Järjestän vuosittain Sammatissa pienen kesänäyttelyn, johon olen anonut ja myös saanut Ely-keskukselta luvat tilapäisille opasteille. Nämä opasteet on sijoitettu joka kesä samoihin paikkoihin lähitien varteen varmistamaan että näyttelyyn tulijat löytävät perille. Luvan anomiseen liittyvä asiakaspalvelu on ollut aina ystävällistä, asiallista ja sujuvaa, mutta tiedonkulku saaduista kylttiluvista harmittavasti pätkii Ely-keskuksen ja paikallisen tienhoitoviranomaisen välillä.
    Kesänäyttelyn opasteet on kerätty pois joka vuosi kesken näyttelyn ja sitten taas palautettu paikoilleen pahoittelujen kera kun kylttien katoaminen on ensin huomattu ja asiaa on selvitelty viranomaisten kanssa. Syyksi on mainittu se etten ole itse muistuttanut tienhoitajia kylttien paikolleen asentamisesta. Tänä kesänä sain aamulla kadonneet kylttini takaisin paikoilleen nopeasti jo iltapäivällä, koska olin laittanut muutaman kyltin taakse lupanumeron näkyviin. Numeron perusteella tietä hoitava viranomainen itse otti minuun yhteyttä ja asia saatiin selvitettyä nopeasti.
    Ehdotan Ely-keskukselle että tästä tehdään käytäntö ja vastedes väliaikaisiin opasteisiin merkitään aina lupanumerot näkyviin tai luvan mukana annetaan kylttien taakse kiinnitettävät tarralaput.  Näin tienhoidosta vastaava viranomainen heti näkee, onko kyltti poisheitettävää roskaa vai ei, ja pystyy ottamaan yhteyttä kylttien omistajaan jos tarvetta on. Tämä parantaisi asioiden sujuvuutta, säästäisi kaikkien osapuolelten työaikaa ja lisäisi asiakastyytyväisyyttä. Ainakin minulla olisi parempaakin tekemistä kuin pelata joka kesä samaa kylttihippaa viranomaisen kanssa.

Pekka Hannula
Taidegraafikko
Espoo


Tässä vielä kuva tienvarteen sijoitetusta (ja lupamenettelyn piiriin kuuluvasta) TaideAitat-kesänäyttelyn opasteesta sekä kuva samasta paikasta tien toiselta puolelta, jossa lähellä olevan näyttelypaikan opaste on sijoitettu niin ettei lain koura siihen ulotu. Alimmaisessa kuvassa on vielä yksi esimerkki samaisen Sammattiin johtavan Paikkarintien (104) varrelta. Tässä kurkoitellaan tielläliikkujien huomiota tiealueen ulkopuolelta tontin puolelta.

Asiaa puitiin tänään myös Ylen Radio Suomessa uudellamaalla kuuluvilla taajuuksilla.