13.1.2009

Häpeätaiteilija

Tämä liittyy oikeastaan edelliseen tekstiin, jossa pohdin vapautta ja vastuuta.

Luovuus voi myös ylivastuullisuuden vuoksi mennä "jumiin". Luovuuden esteeksi muodostuu tällöin häpeä.

Toisin sanoen se että kirja jää kirjoittamatta, koska kirjailijan alku häpeää aihettaan tai muiden reaktioita aiheeseensa, eikä kehtaa kirjoittaa "rehellisesti" asioita halki ja luova suoritus kangistuu itsesensuurin otteessa. Päässä pyörii kysymyksiä "mitähän se ja se tästäkin sanoo?" ja "voinko kertoa tästä kun v-mäiset asianosaiset ovat vielä hengissä?" tai muuta vastaavaa. Taiteilija siis ikäänkuin kantaa vastuuta muiden mahdollisista reaktioista.

Tai kuvataiteilija ei häpeänsä takia uskalla tarttua juuri niihin (usein arkoihin) teemoihin joita sisimmässään haluaisi käsitellä. Ja hän tyytyy työskentelemään keskinkertaisten "turvallisten" tai "vastuullisten" (tai elantoa antavien) aiheiden parissa, eikä häpeänsä takia pääse kohoamaan omalle parhaalle tasolleen, eikä ehkä koskaan nouse siivilleen rehelliseen luovaan liitoon.

Sananlasku sanoo: "Joka ihmisiä pelkää, on pelkonsa vanki".

Tästä syystä suosittelen (vastuu lukijalla) kaikille taiteilijoille jonkin asteista julkista "housuun kusemista" tai muuta "viuhahdusta" ym. "synnissä rypemistä", niin että "mokaa kunnolla" ja saa oikein virallisesti kylähullun (huonon) maineen.

Sen jälkeen kun ei ole enää mitään hävettävää, on taiteilijalla paremmat mahdollisuudet tehdä taidettaan rehelliseltä pohjalta ja hän voi oikeasti kyetä parhaimpaansa, jos hyvin käy. Jumi on kadonnut.

Mutta kaipa se niin on, että elämässä ja luovuudessa kaikki voi mennä "överiksi", niin vastuudet kuin vapaudetkin.

11 kommenttia:

olematon kirjoitti...

Eilen sanoin duunikaverille, joka kertoi kännitoilailuistaan, että on hyvä menettää kasvonsa, ettei jää mitään suojeltavaa jäljelle. Kaveri tähän: Niin on.

Luovuksissa kirjoitti...

Joo, luovuuden kannalta tuo ei välttämättä ole huono juttu, mutta miten lienee elämän ja ihmissuhteiden näkövinkkelistä.

Kohtuus kaikessa, myös housuun kusemisissa...

olematon kirjoitti...

Tietenkin.

Jos päästään katujuopoksi, se ei ole enää pelkästään kasvojen menettämistä.

Luovuksissa kirjoitti...

Joo tämä luovuuden-häpeästä-vapauttamis-prosessi on oikeastaan aika tietoista touhua.

Estojen poistamisesta on pohjimmiltaan kyse. Näyttelijät tietävät tästä enemmän kuin minä. Asia kuuluu heillä koulutukseen tai tulee vähintään siinä sivussa hoidettua, kun voi joutua vetämään lähes millaista roolia tahansa.

Ripsa kirjoitti...

Oli hyvä että toit häpeän tähän.

Yleensä ihmiset tekevät älyttömyytensä nuorena, eivät kaikki. Jotkut ovat vanhoja ja älyttömiä.

Mutta taiteen sisältö on ankara asia. Tuolla aiemmin puhuit siitä miten on mahdollista myydä vaikka galleristinsa ohi, jos ottaa sen pään että niin tekee.

Saa semmoinen taiteilija olla todella tarkkana ettei niitä parhaita töitään yritäkään, kuin korkeintaan museolle tai valtiolle. Kunnatkin ovat epäluotettavia kumppaneita.

Yksityiskodeissa taas hyvä taide "hukkuu", sitä tarvitsevat ennenkaikkea lapset ja nuoret, jotka vielä rakentavat visuaalista kartastoaan.

No, mesenaatteja meillä ei juuri enää ole, että sillä lailla myyminen on vissiin aika hankalaa.

olematon kirjoitti...

Häpeästä vapautuminen on hyvin palkitsevaa. Häpeähän estää meitä paljastamasta jotain puolta itsestämme (teemme sen sitten maalausten, näyttelemisen, kirjoittamisen tai minkä tahansa kautta).

Kaikkea ei tarvitsekaan paljastaa, mutta jos häpeä rajaa esitettävää kenttää suppeaksi se kertakaikkiaan estää ilmaisun.

Terve kasvojen menettäminen, se että pääsee itsetärkeydestä (pitää itseään ja tekemisiään helvetin tärkeinä) ja oppii nauramaan vapautuneesti itselleen varmasti vapauttaa luovaa energiaa.

Luovuksissa kirjoitti...

Ripsa

Toimeentuleminen on taiteilijan ammatissa kaikkein vaikeinta. Taiteen teko on moninverroin helpompaa ja luontevaa, eikä siihen tarvitse pakottaa itseään tai "motivoitua".

...mutta elikeinoasiat, siinä se pähkinä sitten onkin. Tällä puolella asiat eivät hoidu itsestään vaan niitä pitää opetella tuuppimaan eteenpäin.

Se että kuvataidekin saatisiin enemmän lasten elämään vaatisi ainakin sen että taiteiljat saisivat esim. museonäyttelyistään kunnon korvauksen. Nyt töitä tehdään ilmaiseksi, palkkiona lähinnä merkintä cv:hen.

Jos kotona on kunnon taidetta vaikuttaa se varmasti myös perheen lapsiin ja nuorisoon.

En tiedä auttaisiko tässä jonkunlainen "kunnallisen kuvataiteilijan virka".

Ja mesenaatiksi voi ryhtyä (lähes) kuka tahansa ja halvemmalla. Huippu laatuista suomalaisten taiteilijoiden taidegrafiikkaa saa muutamalla satasella jos vain haluaa sitä hankkia.

Luovuksissa kirjoitti...

Olematon,

tuo on juuri se pointti, terve kasvojen menettäminen. Pääseminen eroon itsetärkeilystä.

Paljon vaan näkee sellaista oman navan kaivelun innoittamaa tekemistä.

Ja toki aivan estoton ei ehkä kannata aina olla, vaan toimia kunkin tilanteen mukaan viisaasti. Itsesuojeluvaistokin on hyvä asia.

Jos joutuu taiteessaan kaivamaan ns. verta nenästään, niin se kannattaa tehdä tärkeiden teosten kanssa eikä ihan joka luonnoksessa.

olematon kirjoitti...

PS. Terve kasvojen menettäminen tietenkin eroaa epäterveestä kasvojenmenettämisestä siinä, että se vapauttaa häpeästä kun häpeä valitaan ja sitä kohti kuljetaan tietoisesti. Eli mennään lavalle ja mokataan tarkoituksella.

Epäterveesti kasvojen menetys tehdään tiedottomasti (esim. kännissä) ja se lisää häpeää vaikka se laitettaisinkiin kännin piikkiin.

Maija kirjoitti...

Tulen vähän myöhässä tähän mielenkiintoiseen keskusteluun. Minusta tuntuu, että tekemiseen ja töiden esille asettamiseen kuuluu automaattisesti jonkinlainen häpeän sieto, vaikka se ei olisikaan ihan tarkoituksellista kasvojen menettämistä. Siinä paljastaa itsensä, omat valintansa ja arvostuksensa, ja sen, että ei pysty parempaan. (Vaikka olisi kuinka terve ammattiylpeys.) Ja sen, että on tosissaan (jos on:) Toivoisin, että siihen ajan myötä hiukan tottuisi, tietäisi että se kuuluu asiaan ja ei ole vaarallista. Siis se tunne että on paljastanut liikaa itsestään.

Tämä asia on varmaan eri lailla eri tekijöillä, kun tekemistä on niin monenlaista. Vai onkohan?

Luovuksissa kirjoitti...

Maija

Voisiko tässä olla kyse vähän samasta asiasta kuin esiintyvien näyttelijöiden ns. ramppikuume, joka kuvataiteilijalla ilmenee tämänkaltaisesti? Kritiikiin, yleisön kohtaamiseen ja tienesteihin liittyvä jännitys?

Kai tämä on myös luonne kysymys ja tottumis asia myös. Joskus nuorempana olin aika hermona avajaisten suhteen, nykyisin otan ne aika rennosti, kun en enää lataa näyttelyille sen kummempia "läpimurto" tms. odotuksia, kuten täyttyvätkö haaveet maineen tai myynnin suhteen?