12.7.2013

Keskustelu apurahoista jatkuu

Mukava todeta että viime sunnuntain mielipiteeni Hesarissa herättää vastakaikua. Tänään erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio ottaa  Suomen Kulttuurirahaston puolesta kantaa tilanteeseen. Laitan tähän suht spontaanisti heti näin aamutuimaan muutaman ajatuksen jotka nousivat tekstiä lukiessani mieleen.

Apurahan alkuperäisestä tarkoituksesta hän kirjoittaa: "Apurahalla on haluttu tarjota mahdollisuus taiteenharjoittamiseen myös köyhemmälle tai huonommin verkostoituneelle."

Taiteilijan köyhyys ei pahemmin ole mukana kuvioissa. Apurahat pikemminkin tuppaavat kasaantumaan samoille henkilöille. Yksi syy tähän on siinä että itse apurahan saamista pidetään ns. taiteellisena ansiona. Tämä johtaa vääristymään todellisen 'taiteellisen laadun' suhteen. Epäoikeudenmukaisuus tässä selviää pienellä ajatusleikillä: Jos kahdesta saman tasoisesta taiteilijasta toinen saa apurahan ja toinen ei, niin apurahan saanut on seuraavan apurahakierroksen arvioinneissa tullut taiteellisesti laadukkaammaksi kuin toinen, apuraha-meriitinsä ansiosta, vaikka kumpikaan ei olisi apurahakauden aikana tehnyt yhtään mitään. Apuraha siis tuppaa vääristämään taiteilijan laadukkuutta.

Huonommin verkostoituneelle apurahat ovat usein vain haave vaikka kuinka hyvää taidetta tekisi. Juuri Kulttuurirahaston kaltaiset säätiöt käyttävät arvioinneissaan ns. asiantuntija lausuntoja, suosittelijoita.  Tämän takia juuri nämä 'huonommin verkostoituneet' ja muut sosiaalisilta taidoiltaan heikommat, ym erakot ovat vääjäämättä alakynnessä apurahojen jaossa.

Apuhat tulisi kiireen vilkkaan poistaa meriittien joukosta ja samoin suosittelijoiden käyttö taiteen rahoituksessa tulisi myös lakkauttaa. Pysyköön taide pystyssä omilla jaloillaan eikä tukihenkilöihin nojaten.

Samansuuruinen tuki kaikille on paras ratkaisu. Mihin sitten rajat vedetään tuen suuruudessa sekä taiteilijoiden ja ei-taiteilijoiden välillä ei varmaan ole vaikeimpia pulmia mitä tässä maassa on kyetty ratkaisemaan. Itse kannatan hieman väljempää seulaa jolloin myös Suomen Taiteilijaseuraan kuulumattomilla ammattitaiteilijoilla olisi mahdollisuus tukeen. Ja myös verottajalla lienee oma tuntuma siihen kuka on ammattitaiteilija. Jaettava potti voisi muodostua valtion ja säätiöiden panoksen lisäksi myös muiden halukkaiden tahojen tuesta yksityishenkilöistä yrityksiin.

"Käytännöt, jotka liiaksi eriyttävät päätöksentekoa asiantuntijoille yleisön kokemusmaailman sivuuttaen, voivat olla pitkällä aikavälillä vahingollisia."  

Kenen kokemus taiteesta on oikea, aito tai paras. Onko sohvanpäällystaulujen ystävällä väärä taidekäsitys? Vai tuleeko oikea käsitys vain asiantuntijoilta?  Miksi? Kenellä on oikeus määrittää 'hyvä taide' kun henkilökohtaisella tasolla on kyse pitkälle mieltymyksistä makuasioista,  jostain määrittelemättömästä tunneasasta, minkä takia joku jostain teoksesta pitää, kuten sohvanpäällystaulusta.

"Poliittista ohjausta tarvitaan, sillä veronmaksajalla on oikeus vaikuttaa siihen, mihin varoja käytetään."  

"Päätösvallan  luovuttaminen taiteilijoiden korporaatioille johtaa taiteen merkityksellisyyden vähenemiseen." 

"Apurahajärjestelmään sisältyy erilaisten valtaklikkien muodostumisen vaara."

Mielenkiintoista nähdä kiinnostaako näin marginaalissa oleva asia politikkoja.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset kommenteistasi. Asia on minulle läheinen jo henkilöhistoriallisista syistä. Olen itse ollut suurimman osan työurastani apurahoituksen saamapuolella, kunnes jouduin terveyssyistä lopettamaan soittamisen. Taitelijanurallani koin apurahasysteemin usein sietämättömän epäoikeudenmukaiseksi. Vaikka olenkin siirtynyt sittemmin pöydän toiselle puolelle, en mitenkään yritä väittää, että systeemi olisi täydellinen tai edes kaikissa tilanteissa oikeudenmukainen.

Väitän kuitenkin, että systeemi on reilumpi kuin moni olettaa. Esim. Kulttuurirahastossa emme ainoastaan tilaa lausuntoja joiltakin tahoilta, vaan kyseiset anonyymit asiantuntijat kokoontuvat keskenään tuntikausien kokouksiin tekemään suositukset käytyään läpi koko monisataisen hakemuspinon. Tämän monen päivän työn he tekevät palkatta.

Taiteen ja tieteen maailma on täynnä intrigejä. Näin ollen haluamme varmistaa, että jos tänä vuonna eräs hakemuksesi käsittelijöistä on pahin kilpailijasi, hän ei ole enää seuraavan vuonna mukana. Pääsääntöisesti käytämme yhden henkilön asiantuntemusta ainoastaan kerran hänen elämässään.

Tieteen ja taiteen piirit ovat kuitenkin pienet. On selvää, että tunnettuus ja muut ansiot vaikuttavat sensorien ajatteluun ainakin alitajuisesti. Meillä ei ole mitään ohjeistusta, että vanhat apurahat olisivat automaattisesti meriitti. Pikemminkin asiantuntijat usein pudottavat jonkun henkilön siksi, että hän on juuri hiljattain saanut apurahan.

Systeemi on myös vähitellen muuttumassa. Takavuosikymmeninä oli helpompaa saada apuraha vain olemalla nimekäs. Nykyään (ainakin Kulttuurirahastossa) nimekkäänkin henkilön hakemus tulee helposti hylätyksi, jos itse hakemus on huono tai puutteellinen. (Valitettavasti taiteilijoiden hakemuksissa on usein parantamisen varaa.)

Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan poista sitä, että apurahajärjestelmässä taiteilijat (asiantuntijat) jakavat rahaa toisilleen. Näin ollen, taiteellisen laadun ollessa hyvin subjektiivinen kysymys, ”piirien” ulkopuolinen ei ole aina yhdenvertaisessa asemassa. Tähän viittasin puhuessani ”taiteilijoiden korporaatioista”.

Kulttuurirahastossa pyrimme parhaan kykymme mukaan taisteleman näitä vääristymiä vastaan. Tämän vuoksi teemme järjestelmäämme joka vuosi hienoisia muutoksia. Yksityisenä säätiönä voimme toimia joustavammin kuin valtio.

Mikään inhimillinen apurahajärjestelmä ei voi kuitenkaan olla kaikista vääristymistä vapaa. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että taiteilijalla on myös muita tulonlähteitä. (Täydellisessä maailmassa ei ole apurahoja.) Taiteilijapalkan ongelmana näen paitsi mainitsemani taiteilijan määrittelyn, myös sen, että taiteilijoista on (kaikilla aloilla) suuri ylitarjonta. Jos nykyinen tuki jaettaisiin kaikille halukkaille, ei yhdelle henkilölle riittäisi paljoakaan.

Terv.

Veli-Markus Tapio

Luovuksissa kirjoitti...

Taiteilijapalkkakuviossa on myös se näkökulma että taiteilijamäärän voisi rajata selkeästi ja yhteiskunta pystyisi vähän kontroloimaan myös koulutuksen näkökulmasta ettei alalle tulee liikaa väkeä. Muillakin aloilla yritetään väen tarjonta suhteuttaa todellisuuteen.

Ja toinen hyvä puoli on se että ihmissuhteet, se kuka tuntee kenetkin tai suosittelee, ei vaikuta asioihin mitenkään.

Kolmas näkökulma tähän on se että jo nyt taidetta tehdään aika laajasti yhteiskunnan tuella, esim työttömyyskorvauksen avulla. Niin miksei näitäkin tukia voisi lisätä pottiin. Tämä selkeyttäisi kuviota kummasti.

Myös noiden lisä-ansioiden kehittely taiteen teon rinnalle tulisi myös selkeämmäksi kun olisi varmuus 'taiteilijapalkasta' ja myös varmuus siitä että tämän enempää ei ole tulossa kuin korkeintaan jotain kohdetta, projektia varten. Nyt apurahat hieman passivoivat kun ajatellaan, että jospa ensi vuonna...

Kun resursseja on vähän ja tarve on kaikilla kova, niin oikeudenmukaisuuden vaatimus kasvaa. Ja tämä ajatus oikeanmukaisuudesta nostaa päätään nimenomaan näyttelyiden järjestämisen ja niihin osallistumisen yhteydessä. Näyttelyt kun ovat se väylä jota kautta kuvataiteessa pinnitään eteenpäin.

Kiitos kommentista. Toivottavasti keskustelua käydään ja systeemi kehittyy kokonaisuuden kannalta parempaan suuntaan.