6.4.2018

Laupias samarialainen katsoo taidetta

Kävin Ateneumissa katsomassa Adel Abidin: History Wipes -näyttelyn, jossa käsitellään järjestäjien mukaan "historiamme kipupisteitä ja ihmisenä olemista yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa". Kyse on hyvin poliittisista ja kantaaottavista teoksista, joilla Abidin ravistelee yleisöään muistamaan tapahtuneita vääryyksiä. Oletan että näyttelyn avulla pyritään rakentamaan myös parempaa maailmaa, sillä ilman tätä motiivia vaikuttava esitys kutistuu ihmisen toinen toisilleen lähihistoriassa tekemien vääryyksien tirkistelyksi. Kyse on siis siitä etteivät asiat painuisi unohduksiin, vaan voisimme oppia historiasta.

Herää kysymys: paraneeko muisti, onnistuu ravistelu ja johtaako se konkreettisiin tekoihin, siihen että joku aivan tosiasiallisesti alkaa tehdä jotain, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi näyttelyssä esitettyjen asioiden osalta? Olen tässä ison kysymyksen äärellä: voiko taiteen avulla muuttaa maailmaa? Asia liittyy moraaliin. 

Onko yksilöllä velvollisuus reagoida ja tehdä jotain kun hän kohtaa vääryyttä ja hätää? Asiaa voi pohtia Raamatusta tutun Laupias samarialainen kertomuksen kautta, jossa yksilö pysähtyy auttamaan muukalaista, jota hänen oma taustayhteisönsä pitää jonkin asteisena vihollisena. Hän kokee auttamisen velvollisuudekseen koska omin silmin näkee ryöstön jäljiltä henkitoreissaan viruvan henkilön tien vieressä ja tuntee sääliä tätä kohtaan. Kenties Samarialainen olisi pysähtynyt ja mennyt auttamaan jos hän olisi kuullut avunhuudot vähän kauempaakin ilman näköhavaintoa. 

Mutta entä jos hän olisi saanut vain tiedonannon tapahtuneesta ja nuoli osoittaisi apua tarvitsevan suunnan? Kokisiko hän velvollisuudekseen auttaa jos tietäisi, että sadan tai tuhannen kilometrin päässä tai "Afrikassa" on ihmillinen hätä? Epäilen. Luulen että hän kokee muiden ihmisten tavoin velvollisuudekseen auttaa ensisijaisesti niitä jotka ovat jollain tavoin "lähietäisyydellä". Kyse on siis: kuka on lähimmäiseni?  

Nyt Abidin pystyttää tienvarteen taideteoksia nykyajan laupiaiden samarialaisten ja muiden hieman kovempi sydämmisten kulkijoiden ihmeteltäviksi. Teoksia jotka kaikenlisäksi viittaavat historiaan. Katsoja katsoo teoksia ja tajuaa kauheita tapahtuneen, ahdistuu, kokee jälkikäteistä sääliä ja toivoo ettei vastaavaa enää tapahdu missään. Kun hirveän-ihanat aiheestaan etääntyneet taide-esineet (olen sivunnut tätä aiemminkin) on katsottu, hän pyyhkii taidenautinnon jäljiltä suunsa ja jatkaa matkaansa tallentaen taidekokemuksen muistojensa arkistoon. Näin ainakin itse tein. Hieno taidekokemus, kerta kaikkiaan! Mitä sitten? 

Jos halu ja tarkoitus on oikeasti muuttaa maailmaa, niin tällaisen näyttelyn yhteyteen voisi sopia vaikka Amnestyn tai KUAn tai muiden ihmisoikeusjärjestöiden esitteiden jakopisteet, jotta näyttelystä jäisi käteen muutakin kuin esteettisen elämyksen tuottama muistijälki. Ilman maailmaa parantavaa lähietäisyydellä olevaa konkretiaa, kyse on vain taiteesta. Taiteesta jota museossa nautitaan ja joka on harvojen herkkua. Elitismillä maustettua ja kallista.

Ei kommentteja: