Kaikki eivät halua harjoittaa taidetta uskontona

Hesarin klttuurisivuilla oli 17.5 artikkeli "Aidolla taiteilijalla on aina syvä eetos", jossa Joensuun yliopiston kirjallisuuden professori Erkki Sevänen puolustaa nykytaidetta markkinavoimia vastaan ja sitä kuinka "Taide on korvannut uskonnon".

En nyt ota tässä mitään kantaa ajankohtaiseen lapsiporno oikeudenkäyntiin. Oikeastaan jäin miettimään artikkelin otsikossa olevaa "eetos"-sanaa ja artikkelin musta-valkoista ajattelua. Sanakirjan mukaan eetos tarkoittaa tekoja ja arvoja ja niiden hyväksyttävyyttä pohdiskelevaa siveellistä mielenlaatua. Ja tämä näkyy yhteiskuntakriittisyytenä, joka kuulemma on aina mukana ns. "aidon taiteilijan" teoksissa.

Mutta jos on olemassa aitoja taiteilijoita, niin silloin on myös olemassa "epä-aitoja" tai vähemmän aitoja taitelijoita. Niitä joiden taiteenteon motiivit eivät nouse yhteiskuntakriittisyydestä, vaan tekemisen moottori löytyy esimerkiksi luovuudesta tai vaikkapa omasta elämästä.

En vastusta taiteilijan oikeutta yhteiskuntakriittiseen tai poliittiseen julistukseen, mutta vastustan sitä että toisin toimivat taiteilijat jäävät tukijärjestelmissä helposti heitteille ja ilman taloudellista apua tai muuta ammatinharjoittamiseen liittyvää tukea. Tukijärjestelmät toimivat nyt niin että niissä suositaan aitoja, oikeaoppisia ja muodissa olevia.

Se että taiteilija yrittää itse tulla taloudellisesti toimeen tekemällä omaa työtään pitäsi mielestäni olla taiteilijalle kunniakasta, eikä jotain kummallista likaisille kaupallisille markkinavoimille antautumista, joka häiritsee taidejumalan pyhiä palvontamenoja. Myös "vääräuskoiset" tarvitsevat tukea ja tietoa elinkeinoasioista, sillä taiteilijan omatoimisessa yrittämisessä on leipä todella tiuhkassa ja kaikki apu olisi tuiki tarpeen.

Taiteilijoiden keskuudessa tarvittaisiin kunnollinen keskustelu taiteilijan työstä nimenomaan elinkeinona ja keskustelu esim. siitä onko nykyinen apurahajärjestelmä taiteilijakunnalle paras mahdollinen vai voisiko jokin muu, esim. kaikille tasapuolinen taiteilijatoiminnantuki, olla vielä parempi ja jopa toteutettavissa oleva järjestelmä?

Miksi tähän keskusteluun ei uskalleta ryhtyä? Pelottaako se että avaamalla suunsa sulkee samalla omat mahdollisuutensa mahdolliseen apurahoitukseen. Näin voi tietysti käydä. Jo useampi vanhempi kolleega on epäillyt minulle että "olen pilannut arvostelevilla puheillani omat apurahamahdollisuuteni".

Mutta mitään muutoksia tai parannuksia ei varmasti synny jos ei keskustelua ensin käydä. Kuten keskustelua taiteen myyntiin liittyvistä pelisäännöistä, eli pohdintoja "taiteen työehtosopimuksesta" jossa näyttelytoiminnan käytännöt ohjeistetaan. Tai pohdintoja taidelainaamotoiminnan laajentamiseksi koko maan kattavaksi järjestelmäksi ja keskustelua muusta vastaavasta likaisen markkinapirun saastuttamasta.

Kaikki taiteilijat eivät halua harjoittaa taidetta uskontona, olla yhteiskuntakriittisiä tai julistaa politiikkaa vaan yksinkertaisesti tehdä työtä ja taidetta vapaasti ja tulla taloudellisesti edes siedettävästi toimeen. Taidejumalan palvonnassa ei saa uhrata koko ammattikuntaa. Tukea tarvitaan laaja-alaisesti, ammatillisesti ja tasapuolisesti.

Miksi taiteilijat etsivät sallitun rajaa?

Taiteen moraaliasiat ovat taas pinnalla ja siksi laitan tähän vanhan mielipidekirjoituseni, josta on tullut yllättävän ajankohtainen. Teksti julkaistiin Hesarissa 31.10.2005.

Miksi taiteilijat etsivät sallitun rajaa?

Parhaillaan käydään keskustelua taiteen moraalista. Miksi taiteen nimissä voi tehdä moraalisesti kyseenalaisia tekoja, sellaisia joita muu yhteiskunta ei hyväksy. Muualla porno on yhä K-18 pornoa, mutta museossa samat aktit muuttuvat kaikille sallituksi taiteeksi. Mistä on kyse ja miksi osa taiteilijakuntaa etsii sallitun rajaa?

Valtaosa taiteesta tehdään estetiikka-vetoisesti, jolloin kauneus arvot, muotokieli, harmonia, väri jne. ohjaavat työskentelyä. Mutta osa nykytaiteesta tehdään eräänlaisena ”julistustyönä”, jolloin tärkeimmäksi nousee se että taiteilijalla on asiaa ja hän haluaa tulla kuulluksi. Usein taide on myös jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta. (Perinteisemmässä jaottelussa puhutaan kaupallisesta ja ei-kaupallisesta taiteesta.)

Ei-kaupallinen, julistava taide on täysin riippuvaista ulkopuolisesta rahoituksesta. Kilpailu apurahoista käy vuosi vuodelta tiukemmaksi. Yhä useammat oppilaitokset suoltavat uusia kykyjä taiteen jo ennestään ahtaalle pelikentälle. Kun v. 1970 taidekoulujen määrä laskettiin yhden käden sormin, niin nykyisin eivät enää varpaatkaan riitä. Suomen Taiteilijaseuran jäsenmäärä on myös kasvanut samassa ajassa 450 henkilöstä yli 2000:teen. On tultava huomatuksi. Jos et erotu joukosta, jäät nuolemaan näppejäsi ja katoat taiteinesi alati kasvavaan taiteilijamassaan.

Taiteen tekemisen lähtökohdat ovat luovuudessa. Taiteilijalla on luovaa potentiaalia. Kun luovuus saa mahdollisuuden, ryhtyy taiteilija ”toteuttamaan itseään”, tulkiten ympäristöään ja elämän ilmiöitä. Syntyy teoksia, ”taiteilijan näkemyksiä”, ”taiteilijan totuuksia” erilaisista asioista. Taiteilija on siis todellisuuden tulkitsija, oman totuutensa julistaja. On syntynyt oraakkeli. Joillekin taiteesta tulee tie, totuus ja elämä, uskonto, jonka puolesta taistellaan ja jonka profeettana kilvoitellaan. Saatu malja halutaan tyhjentää loppuun asti ja selvittää mihin tämä tie oikein vie.

Totuuden etsintä on luontevaa aloittaa omasta itsestä, sillä aito taidehan on tekijänsä näköistä, omakohtaista ja omista lähtökohdista nousevaa. Mutta aika usein syvällisen itsekaivelun tuloksena näyttää taiteilijan kädestä löytyvän hänen omat munansa. Ja kun munien totuus sitten julistetaan ei kultturEllien auta muu kuin ihastella. Sääli niitä, joiden itsetutkistelu tuottaa vain untuvaista napanöyhtää.

Jos taiteilija ei tunnusta kristillisiä perusarvoja tai muutenkaan kunnioita yhteiskuntanormeja, voi hän lähes esteettä syventää totuuden etsintäänsä haeskelemalla ”sallitun rajaa”. Mutta toki taiteilijallekin raja löytyy. Se löytyy siinä, että mitään sellaista ei taiteen nimissäkään tehdä, joka voisi tuhota koko taiteiljauran. Mutta kaikki muu on sallittua, jos se vain auttaa pärjäämään kovenevassa kilpailussa ja edistää matkaa kohti kuolematonta mainetta. Eihän taidetta täällä huvikseen tehdä, vaan siksi että löydetyt totuudet säilyvät ja ravitsevat vielä jälkipolviakin. Taiteessa pitää olla munaa.

Ihmisentappo-video jää taiteenystäviltä näkemättä, sillä se muuttaisi taiteilijan murhaajaksi ja kuka enää haluaisi tehdä taiteellista yhteistyötä murhaajan kanssa? Teko saattaisi myös vesittää aiemmankin tuotannon. Museoissa ei tulla myöskään näkemään koraanilla tapahtuvaa takapuolten pyyhintää, sillä oma henki on taiteilijalle niin tavattoman rakas. Lähes kaikki muu onkin sitten uhrattavissa taiteen alttarilla, jos kilvoittelu sitä vaatii. Vai onko?

Taiteen vapaudesta

Viime aikoina olen pohtinut taiteen vapautta. Koko alku vuosi on mennyt erilaisia tilausteoksia tehdessä ja tilaustöistä ajatellaan että ne eivät edusta sitä kaikkein vapainta taiteen tekemistä. Tilausteosten vapautta rajoittavat mm. se että työ tehdään rahapalkkiota vastaan tilaajalle, prosessissa on mukana asiakaslähtöisyys ja teoksella on toimitusaika.

Mutta eroaako tilaustyö paljoakaan ns. vapaasta taiteesta? Kun asiaa miettii niin huomaa että vapaallakin taiteella yllävän paljon rajoitteita. Aikataulut painavat usein päälle, kun teoksia pitää saada aikaiseksi tiettyä näyttelyä varten. Joskus näyttelyyn liittyy "läpimurtoajatus", se että taiteilija huomattaan ja hän saa tunnustusta. Tällöin taiteilijan voisi ajatella tekevän teoksia maineen tavoittelun takia, kriitikoita ja taiteen asiantuntijoita varten.

Kumpi sitten on "vapaampaa", tehdä teoksia "rahasta" toimeentulon takia vai "maineesta" uran rakentelun ja kunnianhimon ohjaamana? Tästä näkökulmasta katsottuna vapaus tuntuu hieman itsekkäältä.

Joskus galleristi saattaa esittää näyttelyn teoksille sävy tai koko toivomuksia, koska "niitä on helpompi myydä". Tällöin ollaan aika lähellä perinteistä tilaustaidetta, erotuksena on vain se että "tilaaja" on nyt näkymätön kodin sisustaja, taiteilijan kuvittelema taiteen mahdollinen ostaja.

Tai tilanne voi olla se että taiteilija haluaa ottaa teoksillaan kantaa johonkin ja taiteesta tulee keino vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Mutta voiko taide olla ns. vapaata, jos työskentelyä ohjaa poliittinen, uskonnollinen tai muu maailmankatsomuksellinen ajattelu tai jokin pakkomielle toimia jonkin asian puolesta? Eikö tällöin näistä asioista muodostu taiteen tilaajaan verrannollinen vapauden "rajoite"?

Mielestäni kaikkein vapainta taide olisi silloin kun teosten valmistusprosessi etenisi mahdollisimman pitkälle luovuuden ja oivalluksen ehdoilla ja ilman luovan prosessin ulkopuolelta tulevia vaateita. Mutta tässäkin vapaus jää lähinnä teoreettiseksi, sillä käytännössä taiteilijan työskentelyssä ovat aina mukana monet rajoitteet ja laajemman ajattelun esteet, kuten: maailmankatsomus, uskonto, poliitiikka, kunnianhimo, pelot ja angstit tai muut tunne lukot, maineen tavoittelu, rahatilanne, myyntiodotukset jne.

Jos taiteilija pystyisi työskentelemään "kaikesta vapaana", niin tuloksena voisi olla loputon luova prosessi, jossa taiteilija maalaa ja kaapii puhtaaksi samaa kangasta aina uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen, ilman minkäänlaisia paineita teosten valmistumisesta tai ilman mitään sen kummempia tavoitteita onnistumisesta, taiteellisesta maineesta, urasta, laskujen maksamisista tai rahapalkkioista. Eli tärkeintä olisi vain luova tekeminen. Luovuudella rukoilu tai luovan työskentelyn zen. Ja siinä olisi kaikki.

Nyt vapaa taide tarkoittaa sitä, että taiteilija on taloudellisesti riippumaton eli "vapaa", jolloin hän kykenee toteuttamaan teoksiaan niinkuin itse vapaasti valiten haluaa. Eli vapaus on mahdollista vain, jos siihen on varaa. Vapaan taiteilijuuden keskeinen kysymys kuuluukin: Kuka maksaa vapauteni lunnaat? Miten vapauteni rahoitetaan?

Entä jos "varaa" onkin runsaasti ja taiteilija on rikas? Onko rikas taiteilija vapaampi kuin köyhä ja näkyykö tämä taiteen tasossa? Tätä en usko, sillä taiteilijan ammattiin liittyy myös kutsumus ja taiteen tekemiseen täytyy olla halu, jopa pieni pakko. Ja tämä pakko yhdessä lahjakkuuden ja olosuhteiden kanssa synnyttävät taidevirtausten melskeessä hyvää taidetta, jos synnyttävät. Olosuhteisiin vaikuttavat rahan lisäksi myös ihmissuhteet, elämäntilanteet, terveysasiat ja monet muut seikat. Raha yksin ei mahdollista hyvää taidetta, vaikka se taiteilijan työtä ja elämää huomattavasti helpottaakin.

Itse olen valinnut toimintatavan jossa yritän "ansaita" jaksottaista vapauttani tekemällä säännöllisesti tilaustaidetta rahasta. Ja nämä tilaukset teen hyvillä mielin, sillä lopulta taiteessa kaikki on jokatapauksessa sitä yhtä ja samaa, enemmän tai vähemmän kahlittua.