Luovuksissa

Aamun Hesarissa oli oheinen mielipiteeni: Pornon ja taiteen rinnastaminen ontuu Janne Luotola kertoo (HS 23.9) pornon olevan vain "kuvan laji muiden kuvan lajien joukossa" ja että kyse on samankaltaisesta fiktiosta kuin maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa. Luotola kyseli miksi porno on leimattu pahaksi kun muutkin kuvat traumatisoivat eivätkä vastaa todellisuutta. Pornon rinnastaminen taiteeseen ontuu. Ei maalaustaidetta tai kirjallisuutta tehdä sen takia, että näiden avulla tyydytettäisiin halua, kuten Luotola väittää. Taiteen tekemisen lähtökohdat ovat yksilön luovuudessa, uusien ideoiden ja ilmaisun etsimisessä. Taide jättää myös ratkaisut avoimiksi ja antaa tilaa ihmisen omalle mielikuvitukselle. Pornon lähtökohta on taas kova kaupallisuus jossa paljastamalla "kaikki" käytetään hyväksi ihmisen kaikkein voimakkainta viettiä. Jos kuvien maailmasta haluaa etsiä samankaltaisuutta pornoon, on katse käännettävä sinne missä voimakkaita tunteita herättämällä vaikutetaa...

Katselin eilen tv:stä Totuuden hetki -kisailua. Ohjelman idea on se että kilpailijat testataan etukäteen valheenpaljastuslaitteen ja monipuolisten kysymysten avulla, myös setvimällä heidän intiimejä asioitaan. Testatuille ei kerrota testin tulosta, vaan se tieto jää materiaaliksi, jonka pohjalta varsinaisen tv-shown kysymykset asetetaan. Siinä sitten tv-kansan ja läheistensä edessä kilpailija joutuu puhumaan totta, jos mielii ansaita palkintorahaa. Ja pelin henkeen tietysti kuuluu se että kysymykset muuttuvat yhä kiusallisemmiksi kisan edetessä ja palkintopotin kasvaessa. Niinpä eilinen parturi-kampaaja tunnusti mm. haaveilleensa seksistä miehensä ystävän kanssa, olemaan haluton ottamaan äitiään kotiinsa asumaan jos tämä jäisi kodittomaksi, uhanneensa miestään teräaseella, pitävänsä itseään paremman näköisenä kuin lähetyksessä mukana ollutta naapurin rouvaa ja pettäneen miestään. 20 000 euron taso jäi haaveeksi kun hän jäi kiinni valheesta väittämällä ettei tunne seksuaalista vetovoi...

Tässä muutama valokuva ilotulituksen SM-kisoista, jota meni varta vasten kuvaamaan pari viikkoa sitten. Myöhästyin tulituksen aloituksesta parkkiongelmien ja hyvien kuvauspaikkojen ylikansoituksen vuoksi, niin että kaksi ensimmäistä satsia menivät ohi. Nämä kuvat ovat kolmannesta pläjäyksestä. Neljättä en sitten kuvannutkaan kun alkoi sataa reippaasti ja sadetamineet olivat unohtuneet kiireessä autoon. Niinpä pakkasin kimpsut ja kampsut ja häivyin paikalta. Onneksi sentään sain otettua edes nämä. Opetus: Jos aikoo kuvata tämänkaltaisen tapahtuman onnistuneesti, on syytä olla paikalla ajoissa ja vaikka käydä katsomassa mahdolliset kuvauspaikat jo edellisenä päivänä ja varustautua mahdollista vesikeliä varten.

Tässä pari kuvaa muutaman viikon takaa taiteiden yöstä. Oikeastaan minulta meni koko taiteiden yö tälläkin kertaa ohi. Yleensä en ole jaksanut raahautua paikalle. Tällä kertaa olin ystäväni juhlissa ja nämä kuvat otin pikaisesti matkalla kotiin keskiyöllä. Jostain syystä Taiteiden yö on jäänyt minulta väliin. Viimeksi olin paikalla muistaakseni 2004, kun osallistuin taiteilijoiden panelikeskusteluun. Silloin satoi kunnolla ja en viitsinyt jäädä panelin jälkeen kaupungille kastumaan. No, ehkä sitten ensi vuonna, jos riittävä syy löytyy niin menen kaupungille. Asia on herättänyt hieman kummeksuntaa tuttava piirissä. Vahva ennakko-oletus näyttää olevan että jos olet taiteilija niin ilman muuta osallistut Taiteiden yöhön. Toinen vastaava ennakko-oletus minkä olen havainnut liittyy oopperaan. En oikein innostu tuosta muinaisjäänteestä. Ei taiteilijan tarvitse pitää kaikesta taiteesta. Kannatan ainoastaan oopperan ohjelmistosta löytyvää nykytanssia, muun joutaisi museoon.

Onko se sitä, kun taiteilija tutkiskelee itseään ja esittelee napanöyhtäänsä hämmentyneelle yleisölle? Eräänlaista lapsekasta narsismia, jossa on aivan pakko ihastella julkisesti omaa alastomuuttaan? Tutkia omaa minää ja suhdettaan muihin, harjoittaa ekshibitionismia laillisesti ilman seuraamuksia? Onko taiteessa kyse pitkä-aikaisesta terapiasta, jonka etenemistä voi seurata näyttely näyttelyltä? Jos taiteen teko loppuu, niin onko silloin taiteilija tullut terveeksi? Onko angsti kadonnut? Onko taiteessa kyse luovuudesta, joka vain riivaa riivaamistaan ja vaatii innostumaan? Tutkimusmatkailua ja uuden etsimistä siis, tai loputon "etsi ja löydä" leikki? Tai kenties siitä että on "lahjakas" tai "taiteellinen" tai "osaa piirtää"? Onko taiteessa kyse taidosta, jota on harjoitettu? Taidekouluko taiteen tekijöitä tekee? Onko taiteessa kyse ammatista, josta pitäisi saada palkkaa? Onko taiteilija käsityöläinen, niinkuin keraamikko tai muurari, ammattilain...

Jälleen kerran olin tilanteessa jossa katsoimme pienessä ryhmässä erästä teosta näyttelyssä. Yksi piti teosta hyvänä taiteena ja toisen mielestä se oli täysin kelvoton. Porukan mielipiteet menivät ristiin. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmeiseksi ettei kyse ollutkaan teoksen hyvyydestä sinänäsä, vaan enemmänkin siitä pitikö katsoja teoksesta vai ei. Ja juuri tämä "tykkääminen" on se kriteeri, millä perustella taidetta kaikkein yleisimmin arvotetaan. Myös yleisin kehu jonka saan, on se kun joku kertoo pitävänsä juuri jostain tietystä teoksesta. Tämä on sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta harmillista, koska näin ne teokset jotka eivät ehkä ole niin kauniita, mutta joissa on muita taiteellisia arvoja jäävät vaille ansaisemaansa huomiota. Näin asiat vain menevät. Taiteen näkeminen vaatisi asiaan perehtymistä ja muutakin lähestymistä kuin pelkkää tykkäämistä. Tai sitten olen tässä täysin väärässä ja koko elämä ja taide sen mukana arvotetaan yleisesti juuri erilaisten tykkäämis...

Tässä vielä linkki Bulgariassa järjestettävän huumorin ja satiirin bienaalin sivuille, jossa huumorin annetaan kukkia taiteen eri alueilla. Ehkä suomessakin voisi joskus järjestää museossa huumoritaiteen näyttelyn jossa olisi esillä muutakin kuin naivisteja, pilapiirtäjiä ja sarjakuvaa.