Luovuksissa

On jopa yllättävää, kuinka vähän taidekentän voimakas naisistuminen näkyy taiteen sisällöistä. Keski-ikäinen koulutettu nainen kulttuurin tukipilarina on jo omansalainen klisee. Tunnettu fakta on myös, että museokentän työntekijät ja galleristit ovat enimmäkseen naisia. Mutta naiset kannattelevat paikka paikoin todella vahvasti myös taiteen tekemistä. Esimerkiksi Suomen taidegraafikot ry:n noin 350 jäsenestä 250 on naisia, eli n. 71,5 %. Toki meillä on näyttelyitä, joita voidaan pitää – ainakin näin keski-ikäisen valkoisen heteromiehen näkökulmasta ­­– varsin feminiinisinä, kuten taannoinen Barbi-näyttely tai vaikkapa parhaillaan Kiasmassa menossa oleva karva-pörhistely Shoplifter . Mutta toisaalta meillä on Magritten ja Kupkan esitykset Rexissä ja Ateneumissa. Vaikka on taiteilijoita, joiden tekeminen on naisellista tai miehistä tai muuta sukupuoleen liittyvää näkökulmaa alleviivaavia, niin näiden ääripäiden välissä on kuitenkin suuri joukko taiteilijoita, joiden tekeminen on ...

Identiteetti on asia, joka joskus mietityttää. Kuka oikein olen? Ensisijaisesti ajattelen kai olevani taiteilija. Toisesta näkökulmasta olen suomalainen ja tietyn ikäpolven edustaja. Voin olla myös kaljuuntuva. Tai aviopuoliso, isä, kasvispainotteisesti syövä, pyörällä liikkuja, hetero, podcast-friikki, pienituloinen, kristitty tai jotain muuta vastaavaa. Identiteettejä on siis monia riippuen siitä mistä suunnasta ”minuutta” lähestytään. Taiteilijuus identiteettinä on kuitenkin jotenkin tärkeä ja se on myös vahva. Jokin aika sitten opiskelin Helsingin yliopistossa monta vuotta taiteiden tutkimuksen parissa. En silti kyennyt omaksumaan opiskelijan identiteettiä, en edes aikuisopiskelijan. Vaan mielsin itseni taiteilijaksi, joka oli tullut yliopistolle opiskelemaan. Ja nyt olen taiteilija, jolla on filosofian maisterin tutkinto. Vastaavasti sivutyöt eivät ole vaikuttaneet identiteettiin. Olen taiteilija, jolla on sivutyö. Taiteilijuus näyttää olevan jotenkin läpitunkevaa. En ole ”va...

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti , joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen. Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen , jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta , vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin.    Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään. Luovuus sa...

Keskellä päivää yllätin itseni räpläämästä kännykkää, selailemasta FB-päivityksiä. Jostain syvältä sisältäni nosti päätään luterilaisen työmoraalin vartija, joka kysyi: ”eikö sinulla ole mitään parempaa tekemistä?” Saman lauseen olen kuullut ennenkin ja luulen, että niin ovat monet muutkin kuulleet tämän vanhempien käyttämän kasvatuslauseen. Ajatus, että on olemassa eriarvoisia tekemisiä, on iskostettu syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Velvollisuutemme on ahkeroida, eli käyttää aikamme ”hyödyllisesti”. Ja ahkeroida nimenomaan ”oikeiden” asioiden parissa. Olen usein elämäni aikana törmännyt asenteeseen, ettei taiteenteko ole hyödyllistä ajankäyttöä vaan ajanhaaskaa. Jotain vähempiarvoista siis. Rahahan se tässä arvostuksen rakentaa. Se mikä tuo rahaa, tekee ihmisestä kelpo veronmaksajan ja kunnon ihmisen. Raha muuttaa ajanhaaskat ansiotyöksi ja tekee tietokoneen äärellä löystyvästä nuoresta e-urheilijan. Taivaanrannan maalarit ja laulavat runopojat saavat armon, jos touhu alkaa t...

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju , missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta. Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista...

Yleisesti on tiedossa, ettei taide elätä tekijäänsä. Niinpä valtaosalla taiteilijakuntaa onkin muita tulolähteitä. Joku onnekas on apurahalla. Yleisemmin opetetaan. Luulen kuitenkin, että opettamismahdollisuuksien löytyminen vaikeutuu entisestään taiteilijoiden ylitarjonnan ja ylikoulutuksen takia. Tulevaisuudessa saattaa nimittäin tilanne olla se, ettei taideopettajan vakansseja löydy kuin kuvataiteen tohtoreille. Yksi vaihtoehto on valita sivutyö kokonaan taiteeseen liittymättömältä alalta. Näin olen itse tehnyt. Viime vuodet olen tehnyt kolmena päivänä viikossa suntion/vahtimestarin töitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa. Työvuorot painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin, mikä sopii hyvin yhteen taiteen tekemisen kanssa. Aamuihmisenä ehdin usein taiteilla hyvän tovin ateljeessa ennen työvuoron alkua. Käytännönläheiselle luonteelleni työ seurakunnassa sopii hyvin. Työpäivät ovat vaihtelevia ja tehtävät monenkirjavia vaihdellen tilojen järjestelystä kahvin keittoon ja varauskalent...