Sukupuolineutraalia taidetta

On jopa yllättävää, kuinka vähän taidekentän voimakas naisistuminen näkyy taiteen sisällöistä. Keski-ikäinen koulutettu nainen kulttuurin tukipilarina on jo omansalainen klisee. Tunnettu fakta on myös, että museokentän työntekijät ja galleristit ovat enimmäkseen naisia. Mutta naiset kannattelevat paikka paikoin todella vahvasti myös taiteen tekemistä. Esimerkiksi Suomen taidegraafikot ry:n noin 350 jäsenestä 250 on naisia, eli n. 71,5 %.

Toki meillä on näyttelyitä, joita voidaan pitää – ainakin näin keski-ikäisen valkoisen heteromiehen näkökulmasta ­­– varsin feminiinisinä, kuten taannoinen Barbi-näyttely tai vaikkapa parhaillaan Kiasmassa menossa oleva karva-pörhistely Shoplifter. Mutta toisaalta meillä on Magritten ja Kupkan esitykset Rexissä ja Ateneumissa. Vaikka on taiteilijoita, joiden tekeminen on naisellista tai miehistä tai muuta sukupuoleen liittyvää näkökulmaa alleviivaavia, niin näiden ääripäiden välissä on kuitenkin suuri joukko taiteilijoita, joiden tekeminen on sukupuolineutraalia ja joiden teoksista ei päätellä mitään tekijän sukupuolesta.

Alan naisistumisesta huolimatta näyttelyt sisältöineen ovat olleet varsin monipuolisia. Taidekentällä toimivien naisten kunniaksi onkin sanottava, että he osanneet hoitaa kokonaisuutta hyvin ilman sen kummempia sukupuolesta johtuvia vääristymiä.

Kuitenkin sukupuoli on läsnä ihmisten asenteissa ja teoissa. Joskus nuorena sain ystävältäni nuhteet taiteilustani: ”Älä nyt enää tuhlaa aikaasi piirtelyyn vaan mee töihin. Et sä vittu tajuu, et taide on vaan sellaista homojen hommaa. Siinä menee hyvä mies ihan pilalle.” No, en tajunnut ja osaltaan siksi tiemme erkaantuivat.

Joskus myöhemmin kohtasin asenteen, jossa ”ihan kivoja” teoksiani ei osteta koska ateljeevieras – nainen – sanoi aivan suoraan, ettei hän ”periaatteessa” osta mitään miestaiteilijalta vaan aina naistaiteilijalta, koska ”vain nainen kykenee koskettamaan sieluani”, mutta ”ihan kiinnostavaa oli vierailla ateljeessasi”.

Tällaisia kun kohtaa, niin onneksi on ateljee, johon voi sulkeutua piirtelemään. Sehän tässä lopulta tärkeintä on.

Roolin varjossa

Identiteetti on asia, joka joskus mietityttää. Kuka oikein olen? Ensisijaisesti ajattelen kai olevani taiteilija. Toisesta näkökulmasta olen suomalainen ja tietyn ikäpolven edustaja. Voin olla myös kaljuuntuva. Tai aviopuoliso, isä, kasvispainotteisesti syövä, pyörällä liikkuja, hetero, podcast-friikki, pienituloinen, kristitty tai jotain muuta vastaavaa. Identiteettejä on siis monia riippuen siitä mistä suunnasta ”minuutta” lähestytään. Taiteilijuus identiteettinä on kuitenkin jotenkin tärkeä ja se on myös vahva.

Jokin aika sitten opiskelin Helsingin yliopistossa monta vuotta taiteiden tutkimuksen parissa. En silti kyennyt omaksumaan opiskelijan identiteettiä, en edes aikuisopiskelijan. Vaan mielsin itseni taiteilijaksi, joka oli tullut yliopistolle opiskelemaan. Ja nyt olen taiteilija, jolla on filosofian maisterin tutkinto. Vastaavasti sivutyöt eivät ole vaikuttaneet identiteettiin. Olen taiteilija, jolla on sivutyö. Taiteilijuus näyttää olevan jotenkin läpitunkevaa. En ole ”vain” kaljuuntuva keski-ikäinen mies vaan kaljuuntuva keski-ikäinen taiteilijamies.

Kuitenkin kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa taiteilijan kaapuni putoaa ja olen lapsilleni isä, vaimolleni mies, ystävilleni ystävä ja kenties myös itselleni minä. Mietin, onko taiteilijuus lopulta vain rooli, joka omaksutaan tai joitain, jonka mukana raahaaminen kuuluu ns. taiteilijan kutsumukseen? Tai onko rooli identiteetin sivutuote ja siihen nivoutuva asia, joka voi myös pullistua liian isoksi?

Mietin voiko taiteilija olla oman taiteilijan roolinsa vanki ja voiko tämä rooli olla haitaksi taiteilijan taiteelle? Jääkö jotain oleellista tekemättä tämän takia? Johtaako rooli luovaa potentiaalia harhaan? Millaista taidetta pelkkä minä tekisi? Vai edellyttääkö taiteen teko aina taiteilijan identiteettiä?

Luovuus-hattara innovaatiosuomen sinitaivaalla

Käsite luovuus on kärsinyt inflaation. Siitä on tullut kauppatavaraa. On kuin luovuuden ympärille olisi kasvanut kultti, joka kerää luovuus-uskon kannattajia eri elämän alueilta yksilön oman luovuuden etsinnästä innovaatiotalouteen.

Kuriositeettina mainitsen vain ns. luovuusvalmentajakoulutuksen, jolle näyttää olevan kysyntää. Mikään ei ole sen kiinnostavampaa kuin löytää luovuus sisältään. Joskus myös puhuttiin luovasta luokasta, vaikka kyseessä ei sinänsä ole luokka vaan lähinnä kirjava joukko erilaisilla motiiveilla varustettuja korkeasti koulutettuja itsensä työllistäjiä. Tähän en kuitenkaan mene sen syvemmin. 

 

Luovuus on hyvä asia esimerkiksi kouluissa ja pedagogiikan strategioissa, vaikka näissä onkin kyse lähinnä suosituksista taideaineiden laajempaan soveltamiseen eri oppiaineissa. Ihan hyvä ajatus, joka tuo vähän lohtua näinä taito- ja taideaineiden alasajon jälkeisiin aikoihin. On myös hyvä, että luontoa säästäviä ratkaisuja etsitään.

Luovuus sanan yliviljely on se mikä tässä ärsyttää. Kun käsite on valmiiksi epämääräinen niin se jää helposti ilmaan leijumaan kuin positiivinen pilvenhattara sinitaivaalle. Siitä ei saa kunnon otetta ja sitä voidaan käyttää jouhevasti omiin (usein kaupallisiin) tarpeisiin ja sen avulla voidaan maalailla tyhjänpäiväisiä mielenmaisemia, visioita, joilla ei ole merkitystä elämän tosiasioiden kanssa. Kaikki kun tykkäävät luovuudesta joka tapauksessa.

Olen usein kuullut olevani luova tai että teen luovaa työtä. Mutta mistä luovuudesta oikein puhutaan kun se liitetään taiteeseen? Taideteoksen voi nimittäin tehdä ei-luovastikin, kuten kollaasin, yksinkertaisesti vain kokeilemalla mitkä palaset tuottavat parhaan, eli makuni mukaisen, ratkaisun. Ratkaisun etsiminen kokeilemalla ei ole luovaa toimintaa vaan mekaanista vaihtoehtojen läpikäymistä. Silti lopputulos yleensä toimii ja katsojalle välittyy kuva luovasta aikaansaannoksesta. Myös piirroksen voi toteuttaa kopioimalla näkemänsä mittailuun luottaen. Mitä luovaa näissä on? 

Tällä halusin vain osoittaa ettei luovuudella välttämättä ole niin suurta osuutta luovina pidettyihin asioihin kuin helposti oletetaan. Kuten taidegrafiikassa, jossa aiheen valinnan (löytymisen, päättämisen, oivaltamisen) jälkeen, loput 99% työstä on sarja erilaisia rutiinityövaiheita ja viivojen toistamista. Teos voi olla myös toisinto jostain aiemmasta työstä ja silti se voi olla ihan kelpo teos tai "luovuuden hedelmä". Varmaa on, ettei muillakaan yhteiskunnan alueilla tai innovaatiosuomessa, luovana esiintyvät asiat aina pahemmin edes liity luovuuteen.

Tarvitsemme nyt toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja luonnon sukupuuton jarruttamiseksi. Talouskasvun ylläpidon sijaan luovuus (aivotoiminta ylipäätään) tulisi valjastaa myös kulutuksen hallitun alasajon pohtimiseen. Sen pohtimiseen miten itse kukin voisimme tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Nyt oletetaan, että uudet innovaatiot siirtävät kasvun uusille alueille ja hyvinvointi saadaan ylläpidettyä nykyisellä tasolla. Ja meno voi jatkua ennallaan. Usko luovuuteen, innovaatiotalouteen, ei tässä elintasoamme pelasta.

Iso kysymys kuuluu: miten ihmiskuntana ja yksilöinä selviäisimme, jos jatkuvan kasvun ajatuksesta on pakko luopua ja taloutta (elintasoa) on kutistettava reippaasti niin, että täystyöllisyys nykymuotoisine hyvinvointipalveluineen olisi vain kaunis muisto? Tätä kysymystä eivät poliittiset puolueet ota ohjelmaansa. Pilvenhattaroita on maalailtava ja puhuttava luovuusmukavia äänestäjille talouskasvusta ja innovaatiosuomesta. Näinhän tässä asiat menevät vaaleista toiseen. Mikään ei muutu eikä ilmastomuutokselle löydy kunnon jarrua. Ja lopulta vika on kuitenkin Kiinassa tai Intiassa tai Yhdysvalloissa. Mitäpä pieni Suomi tässä muuta voi kuin seurailla isompiensa touhuja?

Henkilökohtainen luovuuden etsiskely voi tässä tilanteessa olla hyvä voimavara ja pakopaikka. Itsekin sujahdan tuon tuostakin omaan luovuusretriittiini ateljeeheni, kun todellisuus ahdistaa. Tästä näkökulmasta katsottuna luovuus on silkkaa eskapismia tai itseensä uppoutumista. Hukumme omaan ahneuteemme. Mutta sitä odotellessa aika kuluu rattoisammin luovasti puuhaillen.

Parempaa tekemistä

Keskellä päivää yllätin itseni räpläämästä kännykkää, selailemasta FB-päivityksiä. Jostain syvältä sisältäni nosti päätään luterilaisen työmoraalin vartija, joka kysyi: ”eikö sinulla ole mitään parempaa tekemistä?” Saman lauseen olen kuullut ennenkin ja luulen, että niin ovat monet muutkin kuulleet tämän vanhempien käyttämän kasvatuslauseen.

Ajatus, että on olemassa eriarvoisia tekemisiä, on iskostettu syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Velvollisuutemme on ahkeroida, eli käyttää aikamme ”hyödyllisesti”. Ja ahkeroida nimenomaan ”oikeiden” asioiden parissa. Olen usein elämäni aikana törmännyt asenteeseen, ettei taiteenteko ole hyödyllistä ajankäyttöä vaan ajanhaaskaa. Jotain vähempiarvoista siis.

Rahahan se tässä arvostuksen rakentaa. Se mikä tuo rahaa, tekee ihmisestä kelpo veronmaksajan ja kunnon ihmisen. Raha muuttaa ajanhaaskat ansiotyöksi ja tekee tietokoneen äärellä löystyvästä nuoresta e-urheilijan. Taivaanrannan maalarit ja laulavat runopojat saavat armon, jos touhu alkaa tuottaa.

Ehkä todellakin on niin, että raha on jonkinlainen epäjumala, jonka kosketuksesta musta muuttuu valkoiseksi, huono hyväksi ja taiteilija kelpo ihmiseksi.

Museonäyttelymies

Kerran nuorten kanssa keskustellessa tuli selväksi, että osa työuraansa aloittelevista nuorista pitää joitakin työtehtäviä turhina "paskaduuneina" joita ei haluta tehdä. Esimerkkinä nousi esiin Tiger rihkama ketju, missä ei haluttu olla töissä. Näennäisestä liikkeen harjoittamasta viherpesusta huolimatta halpiskama ja muovirihkama edustivat nuorille turhaa kulutusta, jonka lisäämistä maailmaan ei haluttu edistää. Jyrkin asenne oli, että "mieluummin kadulla kodittomana kuin Tigerissa krääsää myymässä". Kyse oli siis eettisestä valinnasta, omilla teoilla maailmaan vaikuttamisesta.

Tämä nuorten kanssa käyty taannoinen keskustelu muistui mieleeni viime uudenvuoden aattona kun olin Helsingin kaupungin teatterissa katsomassa Lisää saikkua, kiitos! näytelmää. Sitä katsellessa oli vaikea löytää perustetta miksi tämä kliseinen esitys oli ylipäätään tehty. Koin esityksen jonninjoutavaksi, turhaksi ajanhaaskaukseksi. Se oli teatteririhkamaa, krääsää johon osallistumista jälkeenpäin kaduin. Paskanäytös, josta olisi pitänyt tajuta kieltäytyä.

Toisaalta krääsä, rihkama ja keskikertaisuus vaivaavat vahän kaikkia taiteenaloja. Varsin tyypillisesti taiteilijan, vaikkapa muusikon tuotannosta löytyy vain kourallinen "hittejä", niitä lauluja jotka säilyvät, muiden painuessa unholaan. Vastaavasti kuvataiteilijan tuotannosta parhaat teokset erottuvat yleensä edukseen kun kokonaisuutta katsotaan. Ja harvoin tavanomaisessa gallerianäyttelyssä kaikki teokset ovat huippulaatua. Joskus laatua ei ole tai sitten on muutama teos, joiden varaan koko esitys nojaa.

Gallerianäyttelyt ovat noin yleistäen varsin vaihtelevia laadultaan. Näyttelyn järjestäjiä ja esillelaittajia on monenmoisia. Hienot esitykset tuppaavat hukkua näyttelykirjon tasapaksuun massaan. Monasti näyttelyt on täynnä teoksia joita kukaan ei myöhemmin kaipaa. En ainakaan minä. No, myönnettäköön, että tämä jyrkkä asenteeni johtuu osaltaan pessimistis-skeptis-kyynisestä mielenlaadustani. Parempia näyttelyitä on yleisimmin museoissa, joissa lähtökohtaisesti (ainakin teoriassa) pyritään esittelemään laadukasta taidetta. Laatu tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä taidetta jota itse arvostan. Laatuahan on taiteessa vähän vaikea määritellä. Se on monasti vähän niin kuin makuasia.

Mielestäni taiteilijan kannattaa hidastaa tahtia, unohtaa näyttelyn rakentelut tietyssä aikataulussa. Näin ainakin itse pyrin toimimaan. Tärkeämpää, kuin saada teoskokonaisuus valmiiksi, on ylipäätään saada jotain kelvollista tehdyksi. Edes yksi teos, joka kestää ajan kriittistä katsetta. On etsittävä museolaatua tekemiseensä ja unohdettava myyntinäyttelylaatu koska se laatu sisältää niin paljon hajontaa ja myös suoranaista "roskaa ja rihkamaa". Museolaatu on luotettavampaa koska siinä yhdistyvät yleensä monien asiantuntioiden maut. Myyntinäyttelylaatua takaa lähinnä taiteilijan oma ja galleristin maku ja myös oletus ostajan mausta, mikä johtaa helpommin paskanäyttelyn toteuttamiseen. Tästä syystä olen ehdottomasti museonäyttelymies.

Teoksia voi myös aivan hyvin tuhota. Ja pitääkin. Säännöllisesti. Käsistään ei kannata päästää huonolaatuista tekelettä maailmaa saastuttamaan. Taidekentällä pyörii muutenkin ihan riittävästi keskinkertaista huttua. Sitä ei kannata tieten tahtoen maailmaan lisätä.

Sivutyö

Yleisesti on tiedossa, ettei taide elätä tekijäänsä. Niinpä valtaosalla taiteilijakuntaa onkin muita tulolähteitä. Joku onnekas on apurahalla. Yleisemmin opetetaan. Luulen kuitenkin, että opettamismahdollisuuksien löytyminen vaikeutuu entisestään taiteilijoiden ylitarjonnan ja ylikoulutuksen takia. Tulevaisuudessa saattaa nimittäin tilanne olla se, ettei taideopettajan vakansseja löydy kuin kuvataiteen tohtoreille.

Yksi vaihtoehto on valita sivutyö kokonaan taiteeseen liittymättömältä alalta. Näin olen itse tehnyt. Viime vuodet olen tehnyt kolmena päivänä viikossa suntion/vahtimestarin töitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa. Työvuorot painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin, mikä sopii hyvin yhteen taiteen tekemisen kanssa. Aamuihmisenä ehdin usein taiteilla hyvän tovin ateljeessa ennen työvuoron alkua.

Käytännönläheiselle luonteelleni työ seurakunnassa sopii hyvin. Työpäivät ovat vaihtelevia ja tehtävät monenkirjavia vaihdellen tilojen järjestelystä kahvin keittoon ja varauskalenterin päivittämisestä veden lisäämiseen flyygelin kostuttimeen. Välillä työpäivä soljuu rauhallisesti kastejuhlien taustalla. Toisinaan saa juosta pää kolmantena jalkana, kun jokin tilaisuus täyttää kappelin ääriään myöten ja hihastavetäjiä riittää niin oikealle kuin vasemmalle.

Työ sopii myös hyvin taitelun rinnalle. Kun lähden kappelille niin keskeneräinen teos jää ateljeehen ja vastaavasti seurakunnan asiat on helppo jättää kappelille odottamaan seuraavaa työvuoroa. Minulla on ollut onni löytää luonteelleni hyvin sopiva sivutyö. Kirkko on ollut myös työnantajana selvästi ennakkokäsityksiäni (mainettaan) parempi ja joustavampi. Taiteilijakuntaa ajatellen soisin, että yhteiskunnassa olisi tarjolla selvästi enemmän mielekästä osa-aikaista vakituista työtä, jonka varaan voisi osaltaan elämäänsä rakentaa.