The Bulb - Sipuli

Sanotaan että "se joka käyttää vasaraa, näkee ongelmat nauloina."

Näin taitaa asia olla myös taidegrafiikassa. Kun käyttää piirrintä ja tekee viivasyövytyksiä, niin ongelmat liittyvät yleensä viivoihin. Ohessa kuva "The Bulb - Sipuli" teoksesta, joka on tämän vuoden teossatoa.

Käsirattaat

Joskus tuntuu että elämä on vähän tällaista ison taakan vetämistä, kuten tässä Kauppatorin liepeillä ottamassani kuvassa, jossa vanha torikauppias kärrää tavaroitaan talteen päivän päätteeksi. Kuvaus vuosi oli 1978 tai 79.

Onneksi elon taakat ovat usein kevyempiä kuin nopeasti katsottuna näyttää, kuten kuvan kauppiaalla. Lastina on koreja.

Tekee eedvarttia

Kun aikaa kuluu riittävästi, niin sanontojen alkuperä häviää historiaan. Sananparsi jää elämään ja sitten ihmetellään että mistähän tuokin lause oikein tulee. Yksi tällainen sanonta on se kun jokin asia "tekee eedvarttia", eli mahdottoman hyvää.

Taustalla lienee Edvard VIII, joka vuonna 1936 luopui vapaaehtoisesti Englannin kuninkuudesta veljänsä Yrjö VI (nykyisen kuningataren Elisabet II isä) hyväksi, naidakseen amerikkalaisen Wallis Simpsonin. Tapaus herätti aikanaan suurta pahennusta, sillä Wallis oli jo eronnut kerran ja ryhtyi suhteeseen Edvardin kanssa, vielä toisen avioliittonsa aikana.

Sanonta siis liittyy tähän. Edvardin ja Wallisin elämä jatkui "Windsorin herttuoina", liitto kesti ja parin intohimoista seksiä epäiltiin jopa hieman sadomasokistiseksi.

Miten käy Kekkoselta rock'n roll?

Tässä seinäkirjoitus ajalta ennen graffitien tuloa suomeen. Kuvausvuosi on 1980 ja kuvauspaikka oli muistaakseni jossain Hietalahden suunnassa.

Pitkospuut jäällä

Melko tarkalleen tasan 30-vuotta sitten, helmi-maaliskuun taitteessa, vuonna 1980 tai 1979, kuvasin nämä Kaivopuiston kärjen ja Harakan saaren väliin rakennetut pitkospuut. Näin komeita pitkospuita näkee harvemmin jään päällä.

Hienotunteisuus ja kalakeiton zen

Meillä kävi vieraita tuossa jokin aika sitten. Yleensä kokkaukset hoitaa emantä, mutta tällä kertaa sovittiin että minä valmistan jotain niistä viidestä ruokalajista jotka osaan. Päädyttiin kalakeittoon. Ryhdyin puuhaan ja soppa onnistui hyvin, jopa poikkeuksellisen maukkaasti.

Vieraat saapuivat ajallaan, ja ei muuta kuin keittoa maistelemaan. Hämmästys levisi kun selvisi että kulinaarinautinto olikin "itsensä taiteilijan" tekemä, ja kohta joku vieras ehdottaa että "eikös sun kannattaisi perustaa ravintola, kun näin hyvää herkkua teet?"

Vastaavaa kommentointia olen kuullut myös pihan ja puutarhan kivitöitä tehdessäni. "Taiteellisia kivitöitä tarjolla" firma olisi minulle kuulema hyvä idea. Ja kerran joku ehdotti halkobisnestä, kun homma käy niin näppärästi.

Ongelmahan näissä sinänsä hyvää tarkoittavissa ehdotuksissa on se, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta vaihtaa alaa ja ehdotukset tuntuvat joskus loukkaavilta. Mikä joku toinen on sanomaan kenellekään aikuiselle mitä tämän pitäisi elämällään tehdä?

Ajattelen että ehdotusten taustalla lienee kaksi motiivia. Joko ajattelumme on niin jatkuvan kasvun ja rikastumisen toiveen läpikyllästämää, että aina kun nähdään tilaisuus rahan tekemiseen, niin siihen kiinnitetään heti huomio. Ja ikään kuin sanotaan toiselle, "etkö näe että siinä olisi tilaisuus rikastua?" Eli elämän tarkoituksena on rikastuminen ja kaikki muu on toissijaista.

Toinen vaihtoehto on se että taiteilijuus nähdään niin surkeana elämäntapana, että tälle vihjaillaan hienovaraisesti ulospääsyn mahdollisuuksia kurimuksestaan. Taiteilijaa yritetään ikäänkuin "parantaa" kelpo kansalaiseksi.

Oli miten oli, niin toivoisin hienotunteisuuden tulevan taas muotiin. Jos halutaan apua antaa, niin sen voi toki tehdä sellaisella tavalla joka asianomaista aidosti auttaa, vaikkapa tuomalla taiteenystävä tuttava taiteilijan luo teoksia katsomaan.

Kuvataiteen näyttöapurahalautakunta

on eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetun lain (115/1997) nojalla käsitellyt oheisen hakemuksenne. Hakemukseen ei tällä kertaa ole voitu suostua tarkoitukseen varattujen määrärahojen riittämättömyyden vuoksi. Hakemuksia saapui 826 kappaletta ja apurahoja myönnettiin 120 kappaletta.

Taiteen tekijän tärkein ominaisuus taitaa nykyisin olla se, kuinka hyvin sietää jatkuvaa pettymystä apuraha- ja muiden anomustus kanssa. Jos oikein ahkerasti laittaa anomusta saattaa kuulla "ei-oota" jopa kymmenen kertaa vuodessa.

Taiteen kentällä on menossa armoton kisa aurinkopaikoista, mutta asiasta ei puhuta, koska taiteilijat ovat kolleegoita keskenään, kuin samaa suurta perhettä, ja koska kilpailu liittyy yritystoimintaan, eikä taiteen tekoon. Ja eihän tässä elinkeinoa pyöritetä, vaan palvellaan taiteen jaloa aatetta.

Ars Lenis - hidas taide tulee

Taidekentällä on yllättävä ongelma, taidetta nimittäin syntyy aivan liikaa ja sen säilyttäminen on mahdotonta. Suomen museot ovat pullollaan taidetta, sellaiset 300 000 taideteosta noin 4,5 miljoonan museonimikkeen joukosta.

Taiteilijoita on liikaa tämän kokoiseen maahan. Useita tuhansia riippuen siitä miten lasketaan. Jo pelkästään Taidemaalariliitossa on jäseniä yli 1300 ja tähän kaikki muut vielä päälle.

Joskus kuulin kuvataiteilijoiden kokonaisluvun olevan jossain 4500 paikkeilla, mene ja tietä. Ja tietysti uutta taiteilijaa pukkaa alalle satamäärin joka vuosi. Onneksi on myös poistumaa. Kaiken kaikkiaan eri taideammateissa (kuvataide, rakennustaide, valokuvataide, elokuvataide, näyttämötaide, kritiikki, säveltaide, tanssitaide, kirjallisuus jne...) työskentelee vajaat 20 000 ihmistä.

Jos ajatellaan, että yksi kuvataiteilija tekisi keskimäärin 1000 taideteosta elämänsä aikana, niin se tekee miljoonittain teoksia nyt työskentelevältä taiteilijakunnalta. Kaikki taide ei yksinkertaisesti mahdu mihinkään. Museot eivät halua teoksia edes lahjoituksina kalliiden vakuutusmaksujen ja varastoinnin takia, paitsi erikoistapauksissa.

Ongelman ratkaisuksi on ehdotettu mm. megaluokan taidevaraston perustamista. Mutta se lienee mahdoton toteuttaa, koska varastointi pitäisi kuitenkin järjestää laadukkaasti (sopiva lämpötila ja kosteus) ja hanke tulisi aivan järjettömän kalliiksi toteuttaa.

Mikä tällaisessa tilanteessa on taiteilijalle järkevää? Ainakin se, ettei taidetta kannata tehdä liukuhihna periaatteella. Tulevaisuudessa (ja jo nyt) keskinkertaisuus päätyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä kaatopaikalle. Määrä ei korvaa laatua. Nyt jos koskaan kannattaa hidastaa tahtia ja panostaa vain laatuun, periaatteella vain vähän ja hyvää. Työstää ideoitaan ja teoksiaan pitkään ja hartaasti.

Ehkäpä joskus voisi järjestää "hitaan taiteen" näyttelyn, jonka jokaista teosta on valmistettu vuosia. Tuossa maalaus jonka maalaaminen vei aikaa 3 vuotta ja tuossa grafiikan teos, jota piirrettiin 2 vuotta ja tuossa valokuva, jota tavoiteltiin 7 vuotta. Tämä jos mikä olisi omiaan nostamaan taiteen yleistä kiinnostavuutta ja arvostusta. Uuden taidesuuntauksen tai kategoroinnin nimi voisi olla vaikkapa Ars Lenis eli hidas taide.

Toinen "ratkaisu" taiteilijalle voisi olla se että aina päivän päätteeksi kaapii maalauskankaan puhtaaksi ja aloittaa seuraavana päivänä työn alusta. Taideterapiaa parhaimmillaan, joka vie myös peruskysymysten äärelle: miksi ylipäätään teen taidetta? Siksikö että nautin maalamisesta, itse työskentelystä vai siksi että teokset jäisivät elämään ja samalla saisin kirjoittaa elämän tauluun "minä olin kerran täällä" puumerkkini?

Viherkirppis, kirpputori Viherlaaksossa

( KIRPPUTORI ON LOPETTANUT TOIMINTANSA 1.1.2013. )

Koska tältä blogilta on jo useasti etsitty tietoa Viherlaakson kirpputorista, Viherkirppiksestä, niin laitan tähän tietoa josta asiat selviävät. Sisältä löytyy pitkät rivistöt puisia "hyllyjä" jaettuna n. metrin lokeroihin, joihin saa vaatteita myös roikkumaan.

Osoite on Viherlaaksontie 5. Kirppis on avoinna arkisin (ma-ke, pe) klo 10-18.00, torstaisin klo 12-20 ja viikonloppuna (la-su) klo 10-15.00. Paikan puhelinumero on  044-2010610.

Oman lokeron voi vuokrata 22-35 euron viikkohintaan myyntipaikan tasosta riippuen, hintatilanne tammikuussa 2012.

Paikka on entinen K-kauppa, joka lopetti toimintansa viime vuoden syksyllä. Kiinteistöllä on oma parkkihalli, jonne on ajo suoraan Viherlaaksontieltä. Paikalla on myös omat nettisivut kuvien kera, joille linkki tästä.

Kun piipahdin paikalla, niin koetin löytää rojun seasta jotain kollaaseihin sopivaa, vaan ei löytynyt tällä kertaa. Ehkäpä myöhemmin.

Wikipedian kirpputori sivun kautta löytyy lisää linkkejä kirpputorien pariin suomessa.

Käsittämätöntä käsitetaidetta

Yritin selittää tuttavilleni termiä käsitetaide, mutta jäin epäselvyyteen käsittikö kukaan kuulijoista yhtään mitään ja käsitinkö edes itsekkään?

Käsitetaide eli ideataide eli informaatiotaide ei ole selkeä taidetyyli, vaan taiteen tekemisen asenne, jossa lähtökohtana ei ole teoksen visuaalisuus, vaan teoksen idea. Siis teoksen filosofia, idea teoksesta eikä itse teos. Käsitetaiteilija ikäänkuin antaa katsojalle "haasteen", teoksen idean, jonka katsoja sitten täydentää valmiiksi omassa päässään.

Itse en kuulu niihin jotka pitävät käsitetaiteesta. En vain jaksa pohdiskella jokaisen teoksen äärellä sen mahdollisia merkityksiä tai tulkintoja. Pidän käsitetaidetta jonkilaisen taiteen eliitille tarkoitettuna viihteenä, sanaristikkoina tai taidearvoituksina, joita pohdiskelemalla voi kokea olevansa taideviisas. En kannata elitismiä. En edes taiteessa, vaikka se olisi kuinka hienoa miettiä mitä joulukuusi tyhjässä museohuoneessa tarkoittaa.

Jos asian siirtää urheiluun, niin käsitekeihäänheittäjä voisi "helposti aukeavissa" teoksissaan seisoskella heittoradan päässä ja katsojalle jäisi maailmanennätyksen kuvittelu. Mutta "vaativimmissa" teoksissaan heittäjä voisi esim. tavata sponsorinsa ja näin katsoja saa lisää haastetta nähdä tekeillä oleva ennätyskaari.

Oivalluksesta tulee siis taidetta ja jokaisesta oivaltajasta taiteen keräilijä.

Miten ennen taidetta tehtiin kun ei ollut luovuutta?

Luovuus on muotia. Luovuudesta on tullut "mediaseksikyyttä" lisäävä ilmaus, jota ympätään eri yhteyksiin, jotta asiat tuntuisivat haluttavimmilta. Arjen harmaa puurtaminen ei houkuta, mutta sama elämä "arkiluovuudella" kuorruttettuna kuulostaakin jo paljon mielekkäämmältä.

Luovuus on hämärä ja vaikeasti hahmotettava määrite, jolla haetaan asioille lisäarvoa. Outo pukeutuminen liitetään luovaan persoonaan, saatetaan jopa sanoa että joku on "taiteellinen" pelkän ulkonäön perusteella vaikka mitään muuta näyttöä asiasta ei löytyisikään. Itseasiasssa taiteilijat ovat pukeutumisessaan, noin yleisesti, aivan tavallisen näköisiä ihmisiä, muutamia poikkeuspukeutujia lukuunottamatta.

Mielenkiintoista on, että luovuus sana on varsin tuore. Esimerkiksi vuoden 1966 Nykysuomen sanakirja (Wsoy) ei tunne koko ilmaisua, eikä löydy sanalle vastinetta vuoden 1968 suomi-englanti suursanakirjastakaan, mutta vuoden 1984 sanakirjasta se löytyy, vastineena sanoille creativity, creativeness.

Olisikin mukava tietää miten ja milloin luovuus löydettiin. Miten luovuus luotiin? Onko kyse innovaatio-suomen sanastosta, ulkomaisen ilmaisun käännöksestä vai jostain muusta?

Tästä voi laittaa vapaasti kommenttia, jos tietoa on. Revitään luovuus auki ja katsotaan mitä sen sisältä löytyy.

Taidehistorian keskusteluja netissä

Jos taidehistorian klassikoiden taustat (kuten oheisen Botticellin maalauksen Venuksen syntymä) ja muut tunnettuihin teoksiin liittyvät asiat kiinnostavat, niin sivustolla smarthistory.org voi kuunnella kaikenlaista teemaan liittyvää, joskin teoslajitelma on aika suppea, vain 220 teosta. Podcast kuulokuvina asiantuntija keskusteluja teosten äärellä.

Tie

Tässä kuva tuoreesta "Tie" -etsauksesta, jota piirtelin koko viime viikon. Originaali on aika pieni, vain 18x13,5cm laatta, ja kun detaljia on näin paljon, niin aikaakin tärväytyy paljon. Tässä ollaan siis varsinaisen "hitaan taiteen" parissa, jossa ei auta hötkyillä.

Piirtimenä toimi vanhaan siveltimen varteen tökätty parsinneula. Ohut puuvartinen itsetehty piirrin on huomattavasti mukavampi silloin kun piirtäminen jatkuu pitkään. Muutenkin minulla on aika alkeelliset menetelmät. Yritän pitää asiat yksinkertaisina.

Etsaus tarkoittaa muuten samaa kuin viivasyövytys. Lisää etsauksesta löytyy täältä.

Aurinkokello

Tässä kuva Tallinnan Kadriorgin puiston aurinkokellosta kevään ja valon saapumisen kunniaksi. Aurinkokelloja näkee aika harvoin ja kohta ei varmaan näy rannekellojakaan, kun jokaiselta löytyy kännykkäkello taskustaan.

Aika juoksee ja me yritämme pysyä perässä, vaikka hengästyttää. Enää kolme kuukautta ja juhannuskin on ohi.

Eläköön valo, sillä ilman valoa ei ole havaintoa, ja ilman havaintoa ei synny taidetta. Taide on valolla leikkimistä.

"Katsella ei tarkoita samaa kuin nähdä." (Puolalainen sanonta)

Luomakunnan herra

Tässä vielä vuoden 1927 Suomen Kuvalehdessä ollut kulttuuripakina, ajalta jolloin räätäleillä riitti hommia. Naisten seurassa on aidon herrasmiehen kuulemma pukeuduttava aina hännystakkiin. Näin selviää pilkkanimen "hännystelijä" etymologinen alkujuuri.

Tutkija-taiteilija hutkii ja tutkii

Tutkiminen on taiteilijuudessa nyt muotia. Asian voi kuka tahansa todeta kuuntelemalla taiteilijoiden selvityksiä työskentelynsä motiiveista.

On taiteilijoita jotka "tutkivat teoksissaan havaitsemiseen liittyviä kysymyksiä" tai "tunnistettavuutta ja poissaoloa" tai "tiloja ja ihmisiä rinnakkaisten peilien kautta heijastuneina ja varioituneina" tai "purppuran värin syntymistä, sinisen ja punaisen valon yhdistelmänä". On monenlaista tutkimuskohdetta: kuolema, ruumiillisuus, seksuaalisuus, naiseuden ilmenismuodot erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, kuvien ja sanojen vastaavuus, kaupunkitilan mahdollisuudet, hajuaistin vaikutukset tunteisiin ja visuaaliseen ilmaisuun jne.

Kärjistäen voisi sanoa, että jos liikettä tutkitaan, niin tuloksena on näyttelyllinen tauluja, joissa viivat kaatuilevat vähän sinne sun tänne. Tai jos luonnon ja ihmisen suhde on tapetilla, niin silloin saattaa alaston taiteilija löytyä ulvomasta pimeällä marraskuisella pellolla.

Tutkimisella haetaan ilmeisesti jonkinlaista lisä-arvoa taiteen tekoon, jonka avulla pyritään vakuuttaamaan itselle ja ympäröivälle yhteiskunnalle, että nyt ollaan tekemässä jotain tärkeää. Mielestäni tutkimusintoilussa mennään kuitenkin hieman metsään. Luovuus on ennenkaikkea leikkiä, mielikuvitusta, alitajuntaa, hiljaista tietoa ja ripaus hulluutta. Miten tältä pohjalta voidaan olla järkeviä ja analyyttisiä, jota uskottava tieteenteko kai edellyttäisi?

Mielestäni taiteilja on yksinkertaisesti vain kiinnostunut joistain teemoista, joita hän sitten työstää. Jos on kiinnostunut jostain tai pitää jostain tai nauttii jostain, se ei vielä tee kenestäkään tutkijaa. Taiteilija on tutkijana vähän kuin kukatahansa, joka syö ateriaa ja tarkkailee omia ja muiden reaktioita tämän sosiaalisen tapahtuman aikana ja samalla videoi tapahtuman. Tästä on vielä kunnollinen ravintotutkimus aika kaukana.

Olen hieman kyyninen tässä asiassa. Seuraavan kerran kun joku "tutkii maskuliinisuutta" ja valmistaa suuren kymmenmetrisen falloskanuunan, joka laukaistaan säännöllisesti (suuren suomalaisen seksitutkimuksen osoittamalla laukausutiheydellä) ballistisesti oikeassa kulmassa, niin epäilen vahvasti taiteilijan todellisen motiivin olevan "teoksen synnyttämien reaktioiden tutkiminen", kuten sen huomataanko rohkea teko taidekentän silmäätekevien joukossa ja miten myönteisesti asia vaikuttaa apurahoitukseen.

Kuten tuossa aiemmin sanoin niin taiteenteon ydin on hiljaisessa tiedossa, alitajunnassa ja vaistonvaraisessa etenemisessä. Ja näitä on aika vaikeaa analysoida auki.

Provosoiva väitteeni on että taiteilijan muuttuminen tutkijaksi tekee taiteelle karhun palveluksen. Liika tutkiskelu kangistaa tekemisen ja lopputulos on sen mukaista. Tutkijapohjalta tehdyt näyttelyt ovat olleet liian usein virkamiesmäisiä tasapaksuja analyysejä, joista on leikki ja hyvä fiilis kaukana. Paremmat (ja mielenkiintoisemmat) roolit taiteilijalle löytyvät luovuuden ja hulluuden suunnasta.

Missä onni luuraa?

Ajan henki on nyt se että vanhakantainen unelmointi ei riitä, vaan elämälle tulee asettaa selkeitä tavoitteita. Kilot kuriin ja 3kk:n laihdutusohjelma käyntiin, unelmakoti merenrannalle, paikka ammattilaisten auringossa, rahaa, menestystä, vaikutusvaltaa, elinikäistä oppimista ja itsensä johtamista.

Kun lähdemme sitten tavoittelemaan haaveitamme tosimielellä, niin saattaa käydä niin että ehdollistamme oman onnellisuuteemme tavoitteen toteutumiseen. Ja joudumme pikkuhiljaa tilanteeseen jossa ajatus on, että vasta sitten kun tavoite on saavutettu, niin vasta sitten olen onnellinen. Kunhan vain ensin saan sen mitä olen halunnut tai saan oikeanlaista menestystä tai muuta vastaavaa.

Ja kuitenkin aika harvoin elämä menee niin kuin sitä suunnittelee. Elämä kuljettaa outoja outoja polkuja, pörssikurssit syöksyvät, läheisiä kuolee, avioeroja tapahtuu, on sairastelua, ja parhaimmatkaan omat ponnistelut eivät auta, jos ajan iso trendi on vastakkainen.

Taiteilijalla yksi onnellisuutta vahingoittava epärealistinen kuvitelma tai tavoite, on se että tulee pärjäämään taloudellisesti (jopa hyvin) taiteellaan. Tämä on kysyttäessä lähes jokaisen taideopiskelijan toive. Se että teokset tuovat tuloja tasaisena virtana ja taiteilja voi rauhassa keskittyä luovan työn nautiskeluun. Tehdä siis sitä mitä huvittaa, elää vapaan taiteilijan elämää.

Tästä tavoitteesta ei kuitenkaan kannata tehdä pakkomiellettä, sillä silloin elämä muuttuu ideaalisen tavoite-elämän vaisuksi varjoksi ja elämän (toimeen tulon) realiteetit saattavat kangistaa taiteilijan kilvoittelun jo alkumetreille. Vapaaseen taiteeseen kannattaa suhtautua elämätehtävänä eikä niinkään työnä. Työ ja toimeentulo vaihtelee, mutta elämäntehtävä on ja pysyy ja kantaa loppuun saakka.

Onnellisuuden parantamiseksi on parempi luopua epärealistisista tavoitteista ja keskittää huomionsa aina siihen hetkeen tai asiaan joka on kulloinkin edessä. Tällä tavalla löytää ilon myös niissä asioissa joita joutuu tekemään ns. rahasta, kuten tilausteoksia tai muusta palkkatyöstä. Suuri unelma on harhaa ja sen täyttyminen ei tapahdu "sitten joskus" tulevaisuudesta, vaan "unelmaa" eletään tässä ja nyt.

Aitoa asia?

Törmäsin taas eräässä keskustelussa käsitteeseen "aito taide". En pahemmin pidä tästä määritteestä, jonka tapaa silloin tällöin taidekentän keskusteluissa.

Taiteilija saattaa kertoa "omalle ja muulle aidolle taiteelle olevan tyypillistä se ja se" tai sitten joku julistaa aidon taiteen olevan ei-kaupallista ja ennenkaikkea "kantaaottavaa yhteiskuntakriittisyyttä".

Aitous vie taiteen lähelle sellaisi määritteitä kuin puhdas tai pyhä, liikutaan siis uskonnon suuntaan. Taiteilijasta tulee totuuden julistaja, jonkinlainen taidekentän seremoniamestari. Näin aitoudella tarkoitetaankin oikeaopista taidetta, sellaista joka on syntynyt mahdollisimman puhtoisesti vailla kaupallisuuden tai väärien motiivien syntejä.

(Näistä taidepappien julistuksista, "keskustelun herättämisistä" on myös kyse aamun Hesarin artikkelissa jossa pohdittaan sitä mikä on taiteen nimissä sallittu. Tätä taiteen moraali teemaa olen jo käsitellyt aiemmin ja siksi en jatka siitä enempää. Asia näköjään nousee otsikoihin aina kerran vuodessa.)

Taiteen aitouteen liittyy aina hienoinen salamyhkäisyys. Aito asia jää yleensä epämääräiseksi perusteeksi, jolla pönkitetään omaa asemaa ja olemassaolon oikeutusta taidekentällä. Jos oma taide on "alasti pusikossa jouksentelua", niin toki hullulta vaikuttava touhu tuntuu heti mielekkäämmältä, jos sitä perustellaan tekemisen aitoudella.

Mutta jos on aitoutta, niin on myös epä-aitoutta. Mutta miksi ei uskalleta reilusti puhua väärästä taiteesta, tämähän auttaisi helpommin näkemään myös "aidon" aitouden?

Miltä mahtaisi kuulostaa valtakunnallinen "Väärän Taiteen-näyttely"? Olisiko tuossa katselmuksessa läsnä lähinnä käsityöesineitä kuten toritaidetta ja kirjava joukko harrastelijoita tai muita joilla ei vielä ole "oikean taiteilijan" statusta tai "varsinaisen jäsenen" virallista leimaa? Vai menisikö homma 30-40-lukujen natsitaiteen suuntaan?

Entä onko meidän ajassamme jotain sellaista mitä 70 vuoden kuluttua pidetään täysin vääränä, kuten vaikkapa ympäristölle ongelmallisista aineista, kuten muovista yms. tehdyt "aidot" taideteokset?

Vai onko lopulta vain niin että taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, vaan enemmänkin sitä mikä on (minun omasta mielestäni, tässä elämän tilanteessa ja tällä ymmärryksellä ) hyvää tai mikä on huonoa. Mitä väliä sillä lopulta on jos, joku tykkää lukea "viihdettä" tai saa värityksiä Thaimaasta tuodusta tusinataulusta. Mitä se on minulta pois tai taiteen aitoudelta?

Kaikki joutuu joka tapauksessa ajan rattaiden testiin ja se mikä on huonoa hautautuu kulttuurikuonan joukkoon ja jäljelle jää se mikä kestää ajan testin, oli se sitten mitä tahansa.

Vai onko "aitous" vain tapa käyttää taidekentällä valtaa, määritellä samanmieliset, rajata ulos muut ja näyttää "aidosti" varteen otettavalta apurahajonossa?

Sisäinen kauppias

Vuoden 1927 lehdestä kertoiltiin miten jalkojen elekieli paljastaa naisen tunteet. Oheinen leike on hieman vajaa, sillä yhden noista jaloista ehdin jo käyttää kollaasin osasena.

Mitähän valokuvat paljastaisivat luovan työn tekijöiden asennoista jos heitä kuvattaisiin työnsä äärellä tai muuten vaan? Näkisikö kuvista angstin voimakkuuden tai sen haittaako rahapula työskentelyä? Näkyisikö se miten sujuu muusan kanssa ja se onko apurahalautakunta ollut suosiollinen?

Se niin on että elekielikin on "kieli" ja "puhumme" sitä joka tapauksessa jollain tasolla, hyvin tai huonosti ja jotain siltä väliltä. Tämän kyllä huomaa poliitikkoja seuratessa. Tänä päivänä aliarvioimme helposti kuvien tehon kun visuaalista ärsykettä tulee vastaan joka puolelta. Visuaalisuus ja jatkuva kuvatulva on nykyajan arkea.

Mutta asia on läsnä myös taiteessa. Kun elekieli siirretään teokseen, silloin on kyse sommittelusta, rytmistä ja muodosta. Kaikesta siitä harkinnasta ja pähkäilystä jolla teoksesta rakennetaan mahdollisimman mielenkiintoinen, niin että idea saadaan toimimaan.

Näin se menee. Meitä huijataan kaiken aikaa. Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilija aina "myy" teostaan (tai syöttää huttuaan) katsojalle vaikkei mikään kaupallinen taiteilija olisikaan.

Meissä jokaisessa taitaa siis asustaa pieni "sisäinen kauppias"? Mitä sinä olet myymässä?

Kirjojen pläräys auttaa

Mikä silloin neuvoksi kun on sellainen päivä, jolloin mikään ei oikein suju, luovuus tökkii ja otetta luovaan työhön ei löydy?

Tällöin olisi parasta lähteä vaikka kalaan, tai ylipäätään hetkeksi pois työn ääreltä ja yrittää laittaa kaikki siihen liittyvät asiat pois mielestä. On parempi viettää rokulipäivä ja luuhata kahviloissa, istuskella metsässä tai plärätä kirjoja, kuin yrittää väkisin "runtata" työskentelyä käyntiin. Pieni lataustauko piristää luovuutta kummasti, eikä sen välttämättä tarvitse olla kovin pitkäkään. Joskus ateljeen siivoilu ja paikkojen järjestäminen auttaa. Puhtaalta pöydältä aina on mukavampi aloittaa.

Jos riittävä tauko ei jostain syystä ole mahdollinen, niin silloin työskentelyssä onnistuu parhaiten se jonka rutiini ja ammattitaito ovat sen verran vankat, että ne takaavat laadun vaikkei parasta innoitusta tekemiseen löytyisi.

Motivaatio takaa kuitenkin parhaan lopputuloksen ja siksi tilaustöiden tekemisiin, ja varsinkin työskentelyyn näyttelyä varten, tulisi varata aina riittävästi (tai mieluummin liikaa) aikaa. Muuten saattaa joutua tekemään rutiinisuorituksen.

Tämä tuli mieleeni äskettäin kun kävin näyttelykierroksella. Liian usein on näyttely pistetty kasaan turhan kiireellä ja keskinkertaisesti. Luovuuden ideaalit ja taidekentän arkirealismi eivät aina kohtaa.

Kumpi sitten on taiteilijalle parempi, pitää yksi laadukas näyttely viiden vuoden välein vai pari-kolme keskinkertaista esitystä joka vuosi?

Musiikki parantaa luovuutta

Olen radion suurkuluttaja. Yleensä työhuoneella on radio auki koko päivän ja tietysti radio on mukana kuvioissa myös autoa ajaessa. Arkisin tulee kuunneltua radiota puheohjelma painotteisesti helposti 9-10 tuntia, mikä on ilmeisesti aika paljon.

Noin yleisesti ottaen nautin suunnattomasti radiosta, mikä on minulle moninverroin tärkeämpi media kuin esimerkiksi tv. Ilman tv.tä pärjään vaikka vuosia, mutta ilman radiota tulee orpo olo jo muutaman päivän jälkeen.

Tosin viimeaikoina radio on alkanut ahdistaa. Päivän mittaan kuulee aivan liikaa negatiivista uutista. On irtisanomisia, lomautuksia ja lohdutonta näkymää ilmastonmuutoksesta. Milloin kukakin asiantuntija esittelee yhä synkempää arvioita maailman taloudesta ja siitä kuinka kohta koko suomi joutuu palaamaan lantun syöntiin tai muuhun asketismiin. Ja kaiken kukkuraksi eläkkeelle ei ole tavallisella ihmisellä elinaikanaan mahdollisuuksia.

Näistä syistä olen siirtynyt yhä enenevästi musiikin kuunteluun ja radion avaan vain hyvin valikoiden. On tärkeää säilyttää positiivinen asenne suhteessa elämään ja tulevaisuuteen, sillä liika kyynisyys ja pessimismi ei tee hyvää luovuudelle. Luovuus ja taide on minulle leikkiä, ja leikki loppuu jos ilo katoaa.

Sitä paitsi rauhallisen, eteenpäin soljuvan musiikin kuuntelu parantaa luovuutta. Ohessa pari linkkiä aiheeseen, jotka löysin tähän hätään, joskin parempiakin tekstejä tähän aiheeseen on netistä varmasti löydettävissä: Linkki 1, linkki 2.

Sitä en osaa sanoa vaikuttaako musiikki suoraan luovuuteen, ajatteluun vai onko enemmäkin kyse siitä, että tietynlainen musiikki auttaa rentoutumaan ja tämä rentous on se luovuutta parantava tekijä.

Levylautasella soi tänään Jussi Lampelan The Re-Inventors, episode 1. Sopivan ambient-henkistä muzakia tai unijatsia luovalle työlle. Suosittelen.

Viherlama

Tässä pari todistetta laman saapumisesta Viherlaaksoon. Tosin paikallisesta autokauppiaasta voisi sanoa että sillä on ollut aina autoja pihassa. Tosin aiemmin kauppias jaksoi sentään puhdistaa romunsa lumesta.

Mutta kirpputorin saapuminen Viherlaaksoon, se onkin jo aito taantuman merkki. Tällaista ei täällä tapahdukkaan aivan joka lama.

Iloisena uutisena mainittakoon että Pelastusarmeijan Iltalan vanhainkoti on aloittanut armottoman lamantorjuntataistelun. Periksi ei nyt anneta. Ensin puretaan vanhat homeiset rakenteet ja sitten rakennetaan uusi uljaampi tulevaisuus.

Mitä taiteilija tienaa?

Taiteilijan raha-asioita tutkitaan säännöllisesti ja viimeksi asialla on ollut Turun kauppakorkeakoulu. Tutkimuksessa tarkasteltiin niitä ammatteja jotka ovat yrittämisen ja palkkatyön välimaastossa, kuten freelance-journalistit, kääntäjät, tulkit ja kuvataiteilijat. Yrittäjyyden ja palkkatyön rajapinnalla? Työn ja toimeentulon rakentuminen eri ammateissa 2000-luvun suomessa (Akola, Heinonen, Pulkkinen, Österberg, 2007).

Kuvataiteilijoita koskeva Elisa Akolan tiivistelmä löytyy Suomen Taiteilijaseuran uudistuneilta sivuilta.

Muutosta parempaa ole tapahtunut. Taiteen myyntitulo on joka kolmannella kuvataiteilijalla vain alle 1000 euroa vuodessa ja seuraavallakin kolmanneksella se jää alle 5000 euron. Ja hieman enemmän kuin 4/5 osan myynti jää alle 10 000 euron. (Ja nämä luvut ovat tietysti bruttoa, josta otetaan vielä kulut pois, mikä tarkoittaa sitä että valtaosa taiteilijoista saa vähemmän tuloja kuin ovat taiteen tekemisen kulut. Jo pelkkä, vaatimattoman, työhuoneen vuokra saattaa olla 300-500 kuussa ja jos eläkettä maksaa niin siihen voi mennä 4000-5000 vuodessa ja tähän vielä materiaalit ja kaikki muu päälle.)

10% myy korkeintaan 20 000 euroa, eli tulot ja menot alkavat asettua kategoriaan + - 0, jolloin taiteilu kattaa lähinnä kulut ja välillä jää hieman kahvirahaa. Vain 2% taiteilijoista ylittää myynnissä 40 000 euron rajan, jolloin voidaan puhua kulujen vähentämisen jälkeen pienistä ansioista.

Näistä luvuista huolimatta vain puolet taiteilijoista oli tutkimus hetkellä palkkatöissä. Yksi syy tähän on varmasti se että monella taiteilijalla näyttäisi olevan ymmärtäväinen puoliso, joka sponsoroi toimintaa. Kun taiteilijoilta kysyttiin erilaisia tulolähteitä, mistä kaikkialta he saavat rahaa, niin 20 % ilmoitti "muut" tulonlähteet, kuten puolison avustus ja säästöt.

Oma käsitykseni on että puolison merkitys taiteilijoiden toiminnan tukemisessa on paljon isompi mitä tässä tutkimuksessa tulee ilmi. Olisikin mukava joskus lukea jokin kunnollinen analyysi myös tästä asiasta. Asiasta ei pahemmin ääneen puhuta ja siihen liittyy häpeää. Kukapa nyt haluaisi julkisesti huudella, että puolison rahoilla tässä oikeasti eletään.

Ehkä apurahoituksessa pitäisi myös tarkastella asioita hieman tästäkin näkökulmasta. Jos on kaksi tasavertaista hakijaa, niin pitäisikö silloin suosia sitä hakijaa, jolla on yhdessä puolisonsa kanssa tiukempi tilanne?

Tutkimuksessa tulee esiin se kuinka taiteilijan työ täyttää hyvin yrittämisen ulkoiset tunnusmerkit. Puolet taitelijoista tunnisti työssään yrittämisen piirteitä. Tosin yrittämiseen viittaa myös taiteilijoiden välinen kilpailu, jota koki neljä viidestä. Kilpailu on tabu, josta taidekentällä ei pahemmin puhuta ja juuri sen takia kun asia liittyy niin vahvasti yrittämiseen.

Kaikesta huolimatta taitelijat ovat varsin tyytyväisiä työhönsä. Taidetta tehdään vaikka henki menisi, kyseessä on enemmänkin elämäntapa kuin työ.

Ristiriitoja luovuudessa

Taideyleisö kuulemma odottaa taiteilijalta tunnistettavaa kädenjälkeä. "Taiteilijalle on eduksi jos hänellä on selkeästi erottuva oma tyyli." Tämän kaltaisilla "neuvoilla" galleristi saattaa opastaa uransa alussa olevaa taiteilijaa. "Kun oma tyyli on löytynyt siinä kannattaa pysyä, sillä uran rakentaminen vie aikaa ja taideyleisön kannalta on hyvä jos taiteilijan työt erottuvat joukosta aina vuodesta toiseen. Näin rakennetaan uraa."

Kaupallisuuden kannalta ehkä näin onkin, mutta miten voi luovuus, jos taiteilija vääntää saamaa latoa tai ankkaa vuodesta toiseen taideyleisön tarpeisiin? Luova työskentely tarvitsee virikkeitä, uusiutumista, sillä ilman nahanluontia taiteen teko jämähtää paikoilleen ja homma alkaa muistuttaa käsityöverstaan tuotantolinjaa.

Tässä tulee näkyviin myös ns. vapaan taiteen ja kaupallisen taiteen ero. Annanko luovuuden viedä, syntyy mitä syntyy, vaikka sellaistakin mitä yleisö ei hyväksy. Vai rakennanko uraani tekemällä samaa tunnistettavaa taidetta ja tuotteistan samalla taiteilijuuteni?

Eli kysymys on siitä valitsenko taiteilija elämälleni tien, jossa etsitään taloudellisia mahdollisuuksia ja kaikessa toimitaan sen mukaan. Vai etsinkö elämässäni sellaisia reittejä, jossa luovuuteni voi hyvin ja koen taiteilijana uudistuvani ja löytävän uutta.

Tässäpä se onkin ristiriita, sillä ilman taloudellisia mahdollisuuksia en voi olla vapaasti luova. Laskut on jokatapauksessa maksettava ja apurahojakaan ei riitä kuin pienelle vähemmistölle. Niinpä monet taiteilijat kulkevat ikäänkuin kahta tietä, toinen jalka juoksee luovassa vapaudessa ja toinen laahustaa "leipätöiden" perässä.

Dilemmaa pohtiessa, luovia virikkeitä voi löytää vaikka netistä, kuten Morbid Anatomy sivuilta josta kuva on. Kukapa tietää missä museossa tunnettu nykytaiteilija Damien Hirst sai "uuden" oivalluksensa oheiseen teokseensa, The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, 1991.

ABC-piirustuskoulu

Tämä leike 50-luvun lehdestä liittyy hieman tuohon äskeiseen tekstiini. Kyseessä on ABC-piirrustuskoulun mainos, joka toimi etenkin sodan jälkeen melko menestyksekkäästi. Ehkäpä kaikkien aikojen tasokkain kirjekurssi pohjainen 2-vuotinen piirtämiseen/taiteeseen liittyvä opetuskokonaisuus mitä suomessa on koskaan ollut. Tuulahdus ajalta jolloin vielä teititeltiin ja jolloin piirtämistaito nähtiin mahdollisuutena päästä ansiolle.

ABC-piirrustuskouln opettajina toimivat mm. vuosina 1937-41 Aarre Heinonen (1906-2003) ja vuosina 1953-65 Helmi Kuusi (1913-2000) sekä johtavana opettajana toimi vuosina 1946-66 Unto Pusa (1913-1973). Eli varsin nimekkäitä opettajia. Toiminta hiipui 70-luvun taitteeseen.

"Ansaitkaa lahjoillanne - oppikaa piirtämään" ja "ABC-koulu voi merkitä Teille huomattavaa lisä-ansiota, ehkä uutta, tuottoisaa ammattiakin."

Taidekentällä laman merkkejä

Olen käynyt viimeaikoina piirtämässä croquista, voisi kai sanoa että pitkästä aikaa, sillä viimeksi olen ollut aktiivisempi asian suhteen joskus reilut kymmenen vuotta sitten.

Croquis tarkoittaa nopeaa piirtämistä, jossa malli vaihtaa uuteen asentoon muutaman minuutin välein ja piirtäjät yrittävät pysyä perässä. Siis eräänlainen ihmisvartalon hahmotus harjoitus, "taiteilijan lenkkeilyä", kuten asiaa joskus luonnehditaan.

Croquis-illassa on monenlaisia osaanottajia, on ammattitaiteilijoita, on ihmisiä jotka tarvitsevat piirustustaitoa työssään, on piirtämiseen koukkuun jääneitä harrastajia ja nuoria hakemassa tuntumaa Taikin pääsykokeisiin jne.

Kun malli on tauolla, niin silloin tietysti keskustellaan tuttujen kanssa. Ja lamasta puhutaan nyt myös taiteiljoiden parissa. Yleinen huolestuminen on vallalla, mutta mitään aivan järkyttävää lamatarinaa en ole vielä kuullut. Rahat ovat säännöllisesti muutenkin loppu ja sillä jolla on "apuraha päällä" ovat asiat suht ok. ainakin apurahakauden loppuun.

Tässä kuitenkin yksi havainto, joka voisi kertoa jotain laman saapumisesta myös taidekentälle. Kun tammikuussa vein teoksia kehystäjälle, niin kehystäjä kertoi että vain pientä hiljenemistä on tapahtunut verrattuna suht normaaliin loppu vuoteen. Piipahdin samaisessa kehysliikkeessä eilen kaksi kuukautta myöhemmin ja kuulin (ja itsekin havaitsin) että hiljaista on. Viime viikolla vain muutama asiakas oli tuonut taulun kehystykseen ja ensi viikolla ensimmäinen työntekijä lomautetaan. Isompia tilauksia kuten kokonaisten näyttelyiden kehystyksiä ei ole pahemmin näkynyt. Kuulosti aika huolestuttavalta, sillä kyseessä on iso kehysliike, jossa on yleensä aina hälinä ja huiske.

Onneksi itselläni on vielä muutamia tilausteoksia sovittuna tehtäväksi. Mutta mitä tapahtuu jatkossa? Huonossa tilanteessa taideasiat kuuluvat niihin asioihin, joita helposti lykätään tuonnemmaksi, "odottamaan hieman parempaa ajankohtaa".

Ja niille joita croquis kiinnostaa, niin tässä on pari linkkiä pääkaupunkiseudulta: Suomen Taideyhdistys ja Mäkkylän taiteilijatalo

Elokuva-antia vuodelta 1937

Tässä muutamia poimintoja Helsingissä esitetyistä elokuvista 72 vuoden takaa, ajalta juuri ennen sotaa.
"Jos joku mielii unohtaa itsensä ja sensijaan tuntea sankarillista elämäniloa, hän astukoon maximiin."

Elokuvissa 100 vuotta sitten

Tässä vielä elokuvamainos vuodelta 1908, ajalta jolloin näytäntö koostui useista lyhyemmistä elokuvista ja musiikki soitettiin tietysti paikanpäällä: "Noin 15-miehinen sinfonia-orkesteri ja 15-miehinen balalaika-orkesteri esittää soittoa". Harvinainen sana "biopila kuva" ei ole jäänyt elämään nykyaikaan asti.

"Humoreski, Frederik Buch pääosassa. Että kuva on todella hupaisa, sitä tuskin tarvinnee mainita kun tietää, että verraton Buch esittää siinä pääosaa."

Elokuvanvihaajan käännytystä 30-luvulla

Mainos ajalta jolloin elokuvatkin olivat taideteoksia. "Hurmio - huomiota herättävä Tsekkiläinen taideteos" ja "Jokaisen elokuvanvihaajan on nähtävä tämä, jotta hän tulisi käännyttetyksi".

Hiihtomuotia 1951

Hiitokauden kunniaksi tässä vielä lehtiarkistostani hiihtopuku vuosimallia 1951. Ei muuta kun ompelukoneet surisemaan ja ladulle sivakoimaan.

Tarvitaan selkeä latuetiketti hiihtäjille

Olen käynyt hiihtämässä viimeaikoina joka päivä. Kelejä on niin sanotusti pidellyt.
Hiihtäjiä on ollut liikkeellä muitakin, viikonloppuina jopa pieneksi ruuhkaksi asti.

Äsken oli tilanne, jossa pyysin latua edellä hiihtävältä, jolloin sain vastaukseksi että "sivusta ohi vaan", mutta kun sivusta ei oikein päässyt kun sivuilla oli pelkkää upottavaa umpihankea. Joten siinä sitten matelin kiukkuisen naishenkilön perässä kilometrin kunnes ohituspaikka ilmaantui. Tapaus nosti mieleeni ns. latuetiketin, josta en muista koskaan puhutun, ei sen paremmin televisiossa kuin radiossakaan, tai sitten olen aina onnistunut aina missaamaan nämä infot.

En löytänyt latuetikettiä Suomen Ladun sivuilta ja Suomen Hiihtoliitonkin sivuilla hiihtäjän liikennesäännöt ovat aika ylimalkaiset. Ohitettavaa ohjeistetaan mm. seuraavasti: "Jos latu-ura on kapea, ohittaminen onnistuu vain jos siirryt hetkeksi ladun sivuun. Jos hiihdät luistellen, niin siirry hetkeksi perinteiseen tyyliin, jolloin ohittamiseen jää tilaa." Ja ohje ohittajalle kuuluu: "Älä hiihdä hirveällä vauhdilla edellä hiihtävän kannoille. Odota maltillisesti kun saat tilaa ohitukseen. Jos edellä hiihtävä selkeästi antaa tilaa ohitukseen menemällä ladun sivuun, on hyvä tapa kiittää ohituksesta."

Mutta liikkeellä myös aivan eri tavalla tulkinnallista tietoa, jossa laduilla vallitsee "tieliikennelaki" kuten fit.fi sivuilta: "Laduilla pätee oikeanpuoleinen liikenne. Ohittava on vastuussa ohituksesta, joten ”latua” ei kannata huudella. Lähde ohitukseen hyvissä ajoin. On myös epäkohteliasta kaahata takaisin ladulle liian aikaisin siten, että suksen kannat kolisevat ohitettavan suksiin."

Tässä olisi nyt Suomen Hiihtoliitolla ja Suomen Ladulla tiedotuksen paikka. Vähintään voisi laittaa selkeät ohjeet esille molemmille sivuille eikä jättää asiaa fitnesstoimittajien ja naistenlehtien vastuulle.

Lakkautetaan totuus

Keskusteluissa ja mediassa vilahtaa usein sana totuus. Mikä on totuus siitä ja siitä, mikä on totuus kouluampujasta, avoin totuus julkkisparin suhteesta, totuus talouskriisistä, eläkeiän nostamisesta jne. Totuudesta on tullut jokin kummallinen pakkomielle, jota yritetään kaivaa vähän joka asiasta.

Taiteessakin puhutaan toisinaan totuudesta. Joku väittää jopa taiteen olevan itsensä totuus. Totuus tai sen etsintä ehkä kuulostavat hienolta mutta kyseessä ovat kuitenkin taiteilijan omat näkökulmat, mielipiteet ja tulkinnnat.

Ja tästä on kyse myös kaikissa ns. totuuksissa. Ei ole olemassa mitään absoluuttista totuutta inhimillisiin asioihin, vaan on vain kirjava joukko mielipiteitä.

Vaikka kyseessä olisi jokin yksinkertainen asia kuten, kivi, joka voidaan punnita, jauhaa atomeiksi ja analysoida aineosat puhki, niin silti kun minä katson kiveä, niin minulle se merkitsee jotain erilaista kuin sinulle. Jollekin kivi herättää lämpöisiä koristeellisia ajatuksia, kivi kun on niin mukava rakennusaine. Toiselle kiveen liittyy lapsuuden kivikatu, jolla seistiin kun isä riehui kännissä kotona.

Toiselle harmaus on väri, toiselle tylsä mitättömyys. Yksi pitää koiraa kivana kaverina, toinen kirppukasana, kolmas liharuokana, neljäs koe-eläimenä, viides luotettavana talon vahtina, kuudes arvaamattomana puoli-petona, seitsämäs mustina, kahdeksas rotujalosteena, yhdeksäs saastaisena eläimenä jne.

Totuuden kaivelu johtaa lopulta aina riitaan ja sotaan, varsinkin silloin kun on kyse tärkeistä asioista tai elämänkatsomuksen perusteista. Kun minun totuuteni elämästä on tämä ja sinun tuo, niin me olemme eriuskoisia, ellen saa "käännytettyä" sinua oman totuuteni kannalle, samaan "puolueeseen". Parisuhteen riidoissakin on yleensä kyse juuri tästä. Kahden kovapäisen omien-totuuksien taistelusta.

Sana totuus pitäisi kokonaan lakkauttaa ja ryhtyä puhumaan mielipiteistä tai "tämän hetkisistä ajatuksistani jostain asiasta". Mielipiteet voivat sitten olla perusteltuja, hyviä tai huonoja, mutta ne ovat jokatapauksessa armollisempia lähimmäisiä ja "vääräuskoisia" kohtaan kuin kiveen hakatut jäykät totuudet.

Myös kristinuskossa mennään usein metsään juuri tässä. Kun Jeesus sanoo olevansa totuus, niin helposti luulemme että kunnon kristityn pitää kaivaa totuutta joka asiasta aina "salatuimpaan asti", vaikka näin lähinnä valmistetaan ruutia teologisia sotia varten.

Käsittääkseni Jeesuksen totuus on nimenomaan rakkaus, eikä oikeassa oleminen. Totuuden kaivelu ei ole se kaita tie, vaan rakkaus, ja tämä löytyy luontevammin mielipiteiden, ajatusten vaihdon, lähimmäisen kuuntelemisen ja armahtamisen suunnasta.

Jos lähtökohta on, että Jumala on koko äärettömän maailmankaikkeuden luoja, niin kuinka universumin syrjäkylän pieniaivoinen rajallinen ihminen voisi häntä todella käsittää? Jumalan totuus tai ajatukset ovat ihmiselle jotain aivan liian suurta, jotain mikä menee täysin yli tajunnan. Ehdoton fundamentalismi on mielestäni pahinta Jumalan pilkkaa mitä maan päältä löytyy.

Inhimillinen totuus on aina mitä suurimmassa määrin vallan väline, oli sitten kyse politiikasta, uskonnoista, taiteesta tai parisuhteesta. Kun totuus on selvillä tai saatu sovittua, niin silloin tie avautuu valtaa pitävän totuuden kannattajille ja asiat etenevät. Näin se vain menee.

Tämä kirjoitus ei ole totuus, vaan mielipide.

Ambra Amurosa tuoksukiihotin

Käytän kollaaseissa materiaalina jonkin verran vanhoja lehtiä ja aina välillä niistä löytyy jotain sellaista mikä nostaa suun pielet hymyyn, kuten on laita tässä seksuaalisuuteen liittyvässä mainoksessa 60-luvun alusta. Paljon on aika muuttuunut vajaassa viidessä kymmenessä vuodessa. Vai onko?

Kyse on tiedemiesten hyväksi havaitsemasta Ambra Amurosa tuoksukiihottimesta, joka "auttaa, synnyttäen lämpöä ja harmoniaa rakkauselämään ja on mitä suositeltavinta avio-onnenkin täydentämiseen." Mainos vakuuttaa että ranskalaisen professori "Le Magnen mukaan 84% naisista on herkkiä Ambra Amurosan tuoksuaineiden vaikutukselle", mutta toisaalta vakuutellaan että tuoksu on kuitenkin "sivullisten tunnistamaton".

Eli kyseessä on partavesi joka saa naisen villiksi, muittei häiritse teerenpelin ulkopuolisia. "Kokeilkaa ja todetkaa ihmeellinen teho - kuin magiaa!"

Helsingin ytimessä

voi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tässä hieno mahdollisuus harjoittaa ruumiinkulttuuria ja ravita kulttuurin nälkäistä sielua samalla reissulla. Luistelua jäällä ja Ateneumin lattioilla, jossa parhaillaan laaja Kaleva-näyttely.

Ulkoilkaa hyvät ihmiset ja nauttikaa talvesta niin kauan kuin kelejä vielä riittää!

Omat koirat purivat

Edelliseen tekstiini liittyen, on olemassa tuttu sanonta "omat koirat purivat". Lause on peräisin samannimisestä kirjasta, jossa Ilmari Kianto muistelee talvisodan aikana tapahtunutta vangitsemistaan, kuulustelujaan ja tuomiotaan, joka päättyi armahdukseen Kyösti Kallion toimesta.

Hän oli jättänyt sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin, jossa toivoi etteivät etenevät neuvostojoukot tuhoaisi hänen kotiaan: "Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia." Ja antaa vinkin paremmasta tuhoamiskohteesta, nimittäin naapurin talosta: "Tuossa on saari autiona ynnä huvila itäänpäin muine rakennuksineen."

Lause on jäänyt elämään sananpartena tarkoittaen kaikkea sellaista jossa siteeraaja joutuu "omiensa" taholta ajojahdin kohteeksi. Reaalielämässä tapahtuu kuitenkin useammin niin että "naapurin koirat purevat", kuten minulle kävi tässä joku päivä sitten ollessani hiihtolenkillä Lippajäven jäällä. Lenkillä oli mukana vaimoni, jota tervehtimään naapurin rouva päästi kiltiksi ja hyvin ystävälliseksi tunnetun paimenkoiransa.

Mutta silloin koiran päässä naksahti. Se sai hetkeksi yhteyden alkuperäiseen suojelijan olemukseensa ja ajatteli "mies vaarallinen, pohje maukas". Ja samassa, täysin yllättäen se maistoi alaraajaani.

Kotona ilmettelin nykyaikaisten hiihtohousujen ohuen mikrokuidun lujuutta. Siinä ei ollut jälkeäkkään puremasta vaikka pohkeessa oli verihaava ja lämpökalsarissa reikä.

Tämä oli jo toinen läheltä koettu puremistapaus muutaman kuukauden sisällä. Vuoden vaihteessa kävelimme oman koiramme kanssa erään hevostallin ohi, jolloin tallin pihalla irrallaan ollut koiralauma ryntäsi nuuskuttelemaan pientä karvaista ohikulkijaa.

Yllättäen yksi tallijengin isoista karvakuonoista nappasi tulokkaasta kunnon suupala-otteen. Seurasi täysi kaaos, huutoja ja säntäilyä. Kunnon potku purijan persuksiin, mutta leukojen ote vain tiukkeni. Sitten hyppäsin kasan päälle ja runttasin 90 kilon painolla kyynervarteni tappajakoiran kaulaan, leukaluun alle jolloin lihaan työntyneille hampaille tuli halu irrottautua.

Näin jälkeen päin ajateltuna oli aika uhkarohkeaa ryhtyä painimaan moisen pedon kanssa. Tuntematon koira olisi saattanut olla aika arvaamaton. Rytäkästä selvittiin tikeillä, antibiooteilla ja eläinlääkärin kulujen maksatuksella. Onneakin oli sillä juuri lapojen kohdalta jackrusselin terrieri kestää yllättävän paljon.

Ja paljon kestää ihminenkin. Sen näytti jo 90-luvun alun lama. Miten käy tällä kertaa? Ystäväni saneerattiin eilen ulos huipputulosta tekevästä yrityksestä, yks kaks yllättäen, ihan vaan kun on lama ja pitää tehostaa. Omat koirat purivat.

Haaste gyberavaruudesta

Meri haastoi minut kertomaan satunnaisesti itsestäni kuusi asiaa. Ja tämän meemihutun henki on se että haasteeseen tarttunut haastaa taas jonkun muun kertomaan itsestään kuusi sattumanvaraista asiaa. Joten haastan vastaavasti Maijan ja Taidemielipuolen.

Tässä satunnaisia asioita elämästäni.

1. Kuten kuvasta näkyy niin naapurin koira lähettää kauttani alistetun koiravähemmistön terveiset kaikkille valtaapitävän lajin pullea pohkeisille.

2. Tämän lisäksi oikea jalkani on saanut vastaanottaa kärsimystä monta kertaa enemmän kuin vasen kanssakulkijansa. Sen nilkka on murtunut kahdesti, mennyt sijoiltaan 6-7 kertaa, on pohjeluun murtumaa ja pari polvileikkausta, suonta on poistettu ja pikku varvas on murtunut niin monta kertaa etten pysty sitä enää liikuttamaan.

3. Valtaosa oikean jalan kohtaamasta epäonnesta johtuu nuoruuteni innokkaasta judon vääntämisestä. Aktiivisempi kilpajudoilu laantui alle parikymppisenä selkänikaman murtumaan.

4. Enemmän tai vähemmän satunnaisesti olen käynyt tatamilla myöhemminkin, viimeksi muutamia viikkoja sitten, vain todetakseni, että olen jo liian väsynyt ja jäykkä tähän touhuun.

5. Sen myöntäminen, että on kehäraakki, on vaikeaa. Liki 50-kymppisenä ei ole mitään syytä roikkua nuoruuden päähänpinttymissä. Nyt on tullut aika ripustaa judopuku naulaan ja irtautua kamppailun kaipuusta ja löytää tilalle jotain muuta, vaikkapa murtomaahiihto tai ruohonleikkuu. Kamppailua tässä elämässä riittää muutenkin, kuten arkinen laskujen maksaminen sitä edeltävine rahan-haalimis-hikoiluineen osoittaa.

6. Ehkäpä juuri edellä mainitusta johtuen tunsin suurta myötätuntoa elokuvan Wrestler kehäraakkia kohtaan.


Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Laktoosirasituskoe

Kävin aamutuimaan Viherlaakson terveysasemalla laktoosirasituskokeessa vatsavaivojen takia. Heti alkajaisiksi tökättiin neulalla ja nolla-verinäytteen perään piti hörppäistä 2,5 dl laktoosiliuosta. Maistui hieman makealle, kirkasta nestettä.

Sitten odottelua terveysaseman käytävällä tasan kaksikymmentä minuuttia. Hoitaja ohjeisti, "Jos tulee hätä, niin käyttäkää sitten miesten vessaa." Sanoin tähän, "Jos tulee tarve, niin käytän kyllä miesten vessaa, mutta jos tulee hätä niin silloin mikä vessa tahansa kelpaa tai vaikka pusikko."

Käytävillä oli muitakin odottajia, lääkäriin tai laboratorioon, ehkä siinä kaksi, kolmekymmentä henkeä. Pienimuotoinen tungos ja istumapaikkoja liian vähän. Taustalla soi Radio Suomi ja lehtikoreissa viimevuotisia lehtiä.

Ihmettelin rauhallista tunnelmaa, lähes haudan hiljaisuutta ja sitä ettei henkilökuntaa juurikaan näkynyt. Vain kerran joku hoitaja laahusti huoneesta käytävän poikki toiseen. Missä on se paljon puhuttu terveysalan stressi ja inhimillisillä äärirajoilla ponnistelu? Vai johtuiko rauhallinen tunnelma siitä että asiakkailla oli syvä ymmärrys siitä että täällä kuluu joka tapauksessa koko päivä?

Hoitajan munakello kilahti ja taas laskettiin verta, vaihteen vuoksi vasemmasta kädestä. Vielä toinen odottelu ja sitten viimeinen, kolmas verikoe. "Koko homma ohi neljässäkymmenessä minuutissa, eikös olekin nopsaa?"

Kotimatkalla kuuntelin vatsan pulputusta ja mietin ehdinkö vessaan jos nyt tulee hätä.

Stendhalin oireyhtymä

Stendhalin oireyhtymä tarkoittaa lyhytaikaista taidenautinnnon aiheuttamaa ylikuumenemistilaa, jossa teoksen kokija ikäänkuin musertuu hetkellisesti teoksen ihanuuden tai ylivertaisuuden alla.

Syndrooma on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Henri Beyle Stendhalin mukaan, joka kirjoitti päiväkirjaansa 1800-luvun alussa kokemuksistaan Santa Crocen basilikassa mm. seuraavaa: "Kaikki näkemäni puhui niin elävästi suoraan sielulleni. Sydämeni hakkasi ja tuntui kuin elämä olisi virrannut minusta ulos. Pelkäsin kävellessäni, että putoan tyhjyyteen.”

Tämä ylenpalttisen kauneuden aiheuttama tilapäinen sekoaminen tunnetaan Keski- ja Etelä-Euroopassa, jossa se iskee toisinaan turisteihin.

Mutta aina ei tarvitse matkustaa ulkomaille hyvää teosta kokemaan, sillä sellaisia löytyy lähempääkin. Esimerkiksi Ateneumin Kalevala näyttelyssä on esillä todella hieno Stiina Saariston lyijykynällä alumiinilla pohjustetulle paperille toteutettu iso 4,5 m leveä teos. Suosittelen. Teos aiheuttaa väristyksiä.

Teoksen tehoa lisää tietoisuus yksinkertaisesta välineestä ja se seikka että muutamat tunnetut taiteilijanimet on pahasti alisuoriutuneet Kalevalan haasteesta. Näkee selvästi ettei tehtävä ole oikein jokaista mukaan kutsuttua sytyttänyt. Mutta Saaristo on kyllä laittanut hommaan kaikkensa ja jo yksin hänen teoksensa on näkemisen arvoinen.

Ja toki näyttely on muutenkin hyvä kokonaisuus, aikaa vain kannattaa varata runsaasti, sillä Kalevalaan liittyviä teosia on esillä todella laajasti.